KYMMENES LUKU.
Luodoilla ja salmilla, vainottuna ja vainoojana.
Oli yön pimein aika viikon päivät edellä kerrottujen tapausten jälkeen, kun minä miehineni varovaisesti soutaen lähenin erästä pienenpuoleista luotoa Hankoniemen saaristossa. Suunnanantajina olivat saarella palavat nuotiot, joiden ympärillä liikehti tummia haamuja. Olimme eilisaamusta saakka olleet väijyksissä erään läheisen saaren suojassa ja pitäneet silmällä venäläisiä aluksia, joita yhtä menoa purjehti itään ja länteen Hankoniemen editse. Tänään iltapäivällä oli myrskyn käsissä kolme kaleeria tarttunut edessämme olevan luodon rannalle ja jäänyt siihen pimeään saakka. Nyt olimme matkalla korjataksemme, jos mahdollista, ne omaan huostaamme tai ainakin tehdäksemme niille mahdollisimman suurta haittaa.
Kun olimme tulleet siksi lähelle, että nuotioiden valaisemalle alueelle saattoi hyvin nähdä, laskin tulien ympärillä olevan noin kolmisensataa venäläistä, joiden päällikkö näytti majurin arvoiselta mieheltä. Kaleerit olivat ihan rannassa, mutta kun ne olivat enemmän pimennossa, oli vaikea päättää, oliko niissä vartiomiehiä vai ei. Rannalla niiden lähellä häämötti kyllä muutamia vartijoita.
Kehoitin vähäistä miehistöäni pysymään lujana ja käymään rohkeasti päälle, sillä voitto on aina pelottomain oma. Pidin sitten lyhyen rukouksen, kuten tapanani taistelujen edellä on aina ollut, minkä jälkeen soudimme eteenpäin. Meillä oli aluksessamme neljä pientä tykkiä, jotka olimme ladanneet karkeilla raehauleilla. Itse otin niistä kaksi hoitaakseni ja kersantti Ceder toiset kaksi.
Kun olimme tulleet niin lähelle, että airojemme loiske kuului rantaan, huusi yksi vartijoista:
»Shto ljudi?—mitä väkeä te olette?»
»Peterburgskavo polkà—Pietarin rykmenttiä», vastasin minä umpimähkään.
»Grebi tut—soutakaa tänne», huusi vartija jälleen ja minä kajahutin vastaan:
»Seitshas—hetipaikalla.»
Kun olimme tulleet ihan lähelle rantaa kahden kaleerin väliin, annoimme me tykkimme viivyttelemättä lausua tulotervehdykset nuotioiden ympärillä hääriville venäläisille. Kekäleitä, säkeniä ja tuhkaa tuprusi ilmaan yhtenä pyörteenä ja viholliset hajosivat kuin akanat ympäri luotoa jätettyään äskeisten nuotioiden seutuville joukon kaatuneita ja haavoittuneita.
Kohta kun tykkimme juhlallisella mylvinällä olivat tyhjentäneet kitansa, komensin minä mieheni iskemään entraushaat toiseen sivullamme olevista kaleereista. Samalla heilautin itseni sen kannelle, mutta huomasinkin nyt vasta, että siellä oli toistakymmentä sotilasta, jotka arvatenkin olivat juuri nousseet kannen alta ja joutuneet parahiksi ottamaan minut vastaan iskuin ja laukauksin. Mutta luonnollisesti minä en antanut toimetonna seisoen itseäni hosua, vaan iskin vimmatusti vastaan. Ensiksi kaasin pistoolin laukauksella erään miehen, jolla oli syli täynnä kiväärejä, jotka hän lienee aikonut pelastaa kaleerista maalle. Sitten lävistin miekallani kaksi miestä ja jakelin haavoja ainakin puolellekymmenelle. Mutta omia miehiäni ei ilmestynyt kannelle, olin saanut jo useita lievempiä haavoja ja taistelu kävi minulle liian epätasaiseksi. Annettuani säiläni hurjalla vimmalla salamoida heidän edessään sain heidät sen verran ympäriltäni häädetyksi, että kykenin äkkiliikkeellä heittäytymään laidan yli, jolloin verisenä suinpäin putosin miesteni keskelle omaan alukseemme. Venäläiset olivat jo sitä ennen katkaisseet entrausköytemme, joten pahanpäiväisesti pelästyneet mieheni alkoivat heti minun alas tultuani soutaa pois. Kuulia vinkui ympärillämme kuin rakeita ja yksi niistä lävisti kersantti Cederin, joka seisoi purren perällä ja kierähti siitä ääntä päästämättä laidan yli mereen.
Niin pian kuin olimme päässeet turvaan vihollisen kuulilta, aloin ankarasti nuhdella miehiäni epäröivästä ja miehuuttomasta käytöksestään. Sillä jos he olisivat seuranneet minua kaleerin kannelle, olisi se nyt varmasti ollut meidän saaliinamme. Uutta yritystä ei ollut enää ajatteleminenkaan, sillä tykkiemme luodoille hajoittamat viholliset olivat jälleen kokoontuneet ja ammuskelivat rannalta meidän jälkeemme. Meillä ei siis ollut muuta tehtävää kuin jatkaa matkaamme salmen yli entiselle väijyntäpaikallemme, missä kallion suojaan laadimme tulen ja aloimme tutkia haavojamme. Minusta vuoti verta viidestä eri kohdasta, mutta haavat olivat kuitenkin varsin lieviä ja saatiin ne siteiden avulla pian asettumaan.
Haukattuani hiukan illallista ja kulautettuani pari ryyppyä nukahdin viittaani kääriytyneenä pari tuntia. Aamun koittaessa havahduttuani tunsin itseni jälleen täysin virkeäksi ja ajoin kohta mieheni jalkeille, sillä meidän oli parasta mitä pikimmin päästä naapurisaaren rannassa olevien kaleerien läheisyydestä.
Tuuli kävi etelästä ja heti aamuhämärissä nostimme purjeet ja lähdimme viilettämään länsiluodetta kohti ja olimme jo puolenpäivän aikana Hiittisten saaristossa. Pysähtyessämme siellä erään luodon suojaan, parin meripenikulman päähän Turkuun vievästä laivaväylästä, huomasimme ulapalla kaakkoisessa purjeen, ensimmäisen sinä päivänä. Se läheni ja oli siis joko meitä ajamaan lähtenyt vihollisalus tai muuten Turkuun pyrkivä venäläinen laiva—meikäläinen se tuskin missään tapauksessa saattoi olla. Kun se oli tullut siksi lähelle, että saattoi lipun erottaa, huomasimme sen isonpuoleiseksi tavara-alukseksi.
»Siinä olisi taas saalis ihan nenämme edessä», virkoin minä, »mutta lienee turhaa yksinään yrittää noin ison aluksen kimppuun».
Mieheni olivat illallisen yrityksen jälkeen olleet hyvin noloina ja rupesivat nyt sanojeni johdosta kiihkeästi vaatimaan, että meidän oli yritettävä anastaa tuo laiva.
»No, jos teissä tänään on paremmin miestä osoittamaan todeksi sen mitä minä illalla sanoin, että nimittäin voitto on aina pelottomain oma, niin käykäämme sitten herran nimessä vitkailematta asiaan käsiksi.»
Kiireesti nostimme nyt purjeet ja laskimme pääväylää vältellen luotojen suojassa eteenpäin Neitsytsalmea kohti. Venäläisestä laivasta tietysti nähtiin meidän purjeemme, mutta kun meidän pieni aluksemme lähti kiireellä poispäin ja hävisi heidän näkyvistään saarten suojaan, niin täytyi heidän luulla, että meidät pelko ajoi pakosalle. Luonnollisesti heillä oli tieto siitä, että Ruotsin laivasto ei enää pitempään aikaan ollut näillä vesillä liikkunut, joten meitä ei tarvinnut pelätä niinkään kaapparilaivueen vakoilijoiksi. Meillä oli siis täysi syy odottaa heidän turvallisena jatkavan matkaansa Neitsytsalmea kohti.
Huomaamatta pääsimme pujahtamaan Lehtisaaren pohjoispäästä ulkonevan kapean niemekkeen suojaan, mihin asetuimme väijyksiin. Laivaväylä Neitsytsalmeen kulkee nimittäin sangen lähellä mainittua niemekettä, jonka takaa meidän mainiolla takalaitaisella sopi laskettaa vihollisen kimppuun. Niemen kalliot suojasivat meitä siksi hyvin, että saatoimme vihollisen huomaamatta päästä ampumamatkan päähän.
Yhden miehistä komensin niemelle tähystämään, milloin laiva lähestyisi. Muut latasivat sillä aikaa kanuunoita, ja puolessa tunnissa oli kaikki pantu kuntoon hyökkäystä varten. Samalla antoi jo tähystäjäkin merkin, että laiva oli tulossa. Kun se oli pääsemässä niemenkärjen kohdalle, palasi tähystäjä kiireesti purteemme, joka samalla sai siipensä levälleen ja lähti kiitämään eteenpäin pitkin niemen sivustaa. Kun vihollislaiva pujahti näkyviin, oli välillämme enää ainoastaan noin parisen sataa syltä. Vihollinen tuskin ehti meitä huomatakaan, kun kanuunamme jo lähettivät heille tervehdyksensä. Hetkinen vielä ja purtemme iski laivan vasempaan kylkeen kuin ilves härän kimppuun. Entraushaat toimivat kuin ilveksen kynnet ja seuraavassa tuokiossa rynnistimme me hurraata huutaen kannelle, musketit, miekat ja pistoolit valmiina tekemään lopun vastarinnasta. Mutta sitä ei yritettykään. Ne harvat laivamiehistä, jotka olivat ehtineet kaapata itselleen jonkinlaisen aseen, pudottivat ne typertyneinä kannelle ilmoittaen siten antautuvansa meidän armoillemme. Miehistöä oli kaksitoista henkeä sekä laivuri. Laiva oli matkalla Tallinnasta Turkuun ja lastina sillä oli seitsemänkymmentä tynnyriä suoloja, kaksisataa leiviskää tupakkaa ynnä yhtä ja toista muuta tavaraa. Saalis oli siis sangen arvokas, varsinkin mitä suoloihin tulee. Miehet suljimme peräkajuuttaan otettuamme heiltä ensin tarkoin pois kaikki aseentapaiset. Oman purtemme kiinnitimme laivan perään ja annoimme matkan jatkua. Itse asetuin ruorirattaan ääreen ja ohjasin Neitsytsalmea kohti, jonka läpi päästyämme aioin muuttaa suunnan, Turun väylältä poiketen, Aspöötä kohti sekä niin edelleen Köökarin ja Utöön kautta Tukholmaan.
Mutta tuuli heikkeni heikkenemistään ja aurinko alkoi olla jo laskullaan, kun me löysin purjein pysyttelimme vielä Brändöön pohjoisnokalla. Salmeen saakka ei ollut toivomistakaan sinä iltana päästä, joten me näimme parhaaksi laskea ankkurin ja ottaa alas purjeet.
Muutamat miehistäni ryhtyivät laivan ruokavaroista puuhaamaan hyvin ansaittua illallista ja minä itse käyskelin edestakaisin kannella tähystellen pitkin salmia ja saarten välisiä selkiä, ettei vain mitään kutsumattomia vieraita ilmestyisi meidän illasteluamme häiritsemään. Ja aivan oikein! Iltaruskon viimeinen kajastus ei ollut vielä ehtinyt lännen taivaalta hävitä, kun Neitsytsalmen puolelta ilmestyi näköpiiriin alus, jonka kohta tunsin vihollisen kaleeriksi. Samalla tuli näkyviin toinenkin kaleeri, joka seurasi edellistä vähän jäljempänä. Ne lähenivät soutaen Brändöön nokkaa. Tuskin olin huomiostani ehtinyt miehille ilmoittaa, kun joku laivan peräkannella huusi, että Lehtisaaresta päin lähenee viholliskaleeri. Siis kolme kaleeria kahdelta suunnalta lähenemässä paikkaa, johon me olimme vasta valloittamamme laivan ankkuroineet!
Mitä tehdä? Näytelläkö venäläisen osaa, kuten olin joskus ennenkin tehnyt, ja pysyä rauhallisena alallaan, sillä liehuihan laivan mastossa vielä venäläinen lippu! Mutta hyvin luultavaa oli, että kaikki kolme kaleeria ankkuroisivat yöksi meidän lähellemme, jolloin varmasti olisi odotettavissa vierailuja heidän puoleltaan. Silloin selviäisi asia piankin ja siitä seuraisi luonnollisesti taistelu, johon meidän oli mieletöntä antautua, sillä kussakin kaleerissa saattoi olla satakunta miestä.
Silmänräpäyksessä olivat nämä asiat selvänä päässäni ja päätökseni oli tehty. Komensin pari miestä alas ruumaan hakkaamaan reikää laivan kylkeen, sillä tästä aluksesta ja sen tavaroista ei pitänyt enää oleman hyötyä venäläisille. Yhden laivan tykeistä hilasimme omaan purteemme ja toiset viskasimme mereen siltä varalta, ettei laiva ehtisi ennen kaleerien saapumista upota. Kannelta poistuessamme avasimme kajuutan oven. Nähdessään laivansa täyttyvän vedellä oli vangeilla tilaisuus turvautua pelastusveneeseensä, jolleivät pitäneet parempana pientä matkustusta meren pohjaan.
»Nyt airot liikkeeseen ja soutakaa, minkä ikinä teistä lähtee!» huusin miehille asettuen itse peräsimen ääreen ja ohjaten etelään päin, jossa luotojen turvin toivoin pääseväni kaleereilta suojaan. Miehet soutivat, että vesi vaahtosi, ja minä pidin silmällä kaleerien liikkeitä sekä hiljalleen vajoavaa laivaa. Vangit vetäytyivät kiireesti veneeseen ja lähtivät soutamaan Neitsytsalmesta tulevia kaleereja kohti. Kun he olivat päässeet noin parinsadan sylen päähän, kallistui laiva kyljelleen, pyörähti kerran ympäri ja katosi sitten näkyvistä.
Mutta jo ehtivät pelastuneet laivamiehet kaleerien luo, jotka heti muuttivat suuntansa ja lähtivät kaksinkertaisella vauhdilla liikkumaan meitä kohti. Etumaisesta annettiin merkkejä Hankoniemeltä päin tulevalle kaleerille, joka sekin lähti kohta meitä takaa ajamaan. Vaara uhkasi meitä siis kahdelta suunnalta ja tilamme näytti sangen tukalalta. Huomasin heti, että kaleerit kulkivat paljon nopeammin kuin meidän purtemme, sillä olihan heillä moninverroin enemmän käsivarsia airoihin käytettävänä. Ainoa toivoni oli saada kaleerit eksytetyiksi edessämme olevan luotoryhmän sokkeloissa. Maston olimme heti soutamaan lähtiessä laskeneet veneen pohjalle ja nyt heitätin kulkua keventääkseni vihollislaivasta otetun tykin mereen. Omat entiset kanuunamme aioin vasta äärimmäisessä hädässä uhrata.
Ihan edessämme oli kaksi pientä, metsää kasvavaa saarta, jotka erotti toisistaan kapea salmi. Ohjasin veneemme salmeen ja pian katosimme kaleerien näkyvistä. Mutta salmesta päästyämme oli edessämme taas laajempi selkä. Etäämpänä näkyi muutamia puuttomia, louhikkoisia kareja ja vasta niiden takana, noin puolentoista virstan päässä oli uudelleen metsäisiä saaria. Kun olimme puolitaipalessa kareihin, tulivat kaikki kolme kaleeria taas näkyviin. Ne olivat eri puolilta soutaneet äskeisten saarten ympäri ja lähenivät nyt meitä vinhasti. Huomasin pian, ettei meillä ollut toivoa päästä metsäsaariin saakka, sillä puolessa tunnissa pääsisi etumainen kaleeri niin lähelle, että se saattaisi ruveta kanuunoitaan käyttämään. Meidän oli siis tavalla taikka toisella pelastuttava noiden edessämme olevien autioiden karien avulla. Onneksi yhä sakeneva hämy edisti meidän pyrkimyksiämme.
Tultuamme suurimman karin taakse pääsimme taas hetkeksi näkyvistä. Komensin nyt soutamaan niin lähelle karia, että mela ulottui pohjaan. Masto, airot ja muut veden päällä pysyvät kapineet kiinnitettiin teljojen alle, ruutivarastomme nostettiin karille muutaman rantakiven suojaan ja veneen pohjatappi avattiin. Muutamassa tuokiossa täyttyi se vedellä ja painui pohjaan peittyen juuri parahiksi veden pinnan alle. Itse asetuimme sinne tänne rantakivien väliin suuta myöten veteen kyyröttämään. Täten saattoi yönhämärässä luulla vedenpinnalla häämöttäviä päitämme kiviksi. Kari oli pieni, puuton ja aivan kalju, joten viholliset kaleeriensa kannelta helposti saattoivat nähdä, ettei meitä ainakaan siinä ollut kätkössä.
Kului kymmenisen minuuttia ja jo erottivat korvamme aironloisketta. Se läheni lähenemistään, ja kun toinen kymmenen minuuttia oli kulunut, tuli karin takaa näkyviin kaleeri. Hetken kuluttua seurasi sitä toinen ja sitten vielä, karin toiselta puolen tullen, kolmas. Ne soutivat ihan lähitsemme ohi ja me kuulimme selvästi venäjänkielisiä lauseita, joita kaleereissa vaihdettiin. He ihmettelivät, mihin me olimme yhtäkkiä hävinneet, kunnes joku heistä oli näkevinään meidän purtemme juuri vilahtavan etäämpänä olevien metsäsaarten välissä. Tätä näköhäiriötä uskoivat heti kaikki (ja mitenkäpä muutenkaan he saattoivat asian selittää) ja entistä suuremmalla vauhdilla lähtivät he pyrkimään mainittuja saaria kohti.
Mutta sikäli kuin he etenivät, nostimme mekin päätämme ylemmäs ja kun silmämme ei enää yöhämystä erottanut poistuvien kaleerien haamuja, kävimme rivakasti purteemme käsiksi, vedimme sen rantaan ja tyhjensimme vedestä. Kun lisäksi olimme vaatteistamme veden vääntäneet, asetuimme jälleen teljoille ja aloimme rivakasti soutaa, mutta tällä kertaa takaisinpäin, niin että nuo autiot karit yks-kaks olivat taasen meidän suojanamme kaleereja vastaan. Kun vielä olimme sivuuttaneet äsken mainitun, kahden pikku saaren välisen salmen, saatoimme pitää itseämme ainakin toistaiseksi turvattuina. Vielä samana yönä kuljimme kenenkään häiritsemättä Neitsytsalmen läpi ja asetuimme auringon noustessa Pohjoissaaren länsirannalla olevaan pieneen, suojaiseen poukamaan tuulta odottamaan.
Sillä aikaa, kun venäläiset etsivät minua kaikkialta Hiittisten ja Hankoniemen saaristosta, anastin minä kaikessa rauhassa lähellä Neitsytsalmea kolme venäläistä jauholotjaa. Samassa rymäkässä joutui saaliiksemme sataviisikymmentä ruplaa rahaa ja kaksikymmentä vankia. Ainoastaan kolme venäläistä sai kahakassa surmansa. Tällä kertaa ei ilmestynyt ketään saaliinjaolle ja pari päivää vastatuulessa risteiltyämme pääsimme onnellisesti Aspööhön. Täällä päätimme odottaa sitä danzigilaista viljalaivaa, jonka Turussa ollessani olin jo saaliikseni merkinnyt ja jonka laivurin silloisen ilmoituksen mukaan piti näihin aikoihin lähteä paluumatkalle. Se tulikin seuraavana päivänä näkyviin ja nosti luotsinpyyntimerkin. Kymmenen miehistäni oli käskyni mukaan pukeutunut vangeilta riisuttuihin pukuihin, joten he nyt näyttivät venäläisiltä sotamiehiltä. Luotsinpurren mastoon nostimme venäläisen lipun ja niin lähdimme viilettämään danzigilaisen luokse. Loput miehistäni jäivät saarelle lotjien luo vartioimaan vankeja ja pitämään silmällä luotseja, etteivät he vain millään merkinannolla kavaltaisi meitä ennen aikojaan.
Yksi mukanani seuraavista miehistäni oli puettu vankien joukossa olevan venäläisen upseerin pukuun ja minä pänttäsin nyt kiireesti hänen päähänsä muutamia venäläisiä lauseita, joita hänen tuli ohjeitteni mukaan käyttää. Itse olin pukeutunut tavallisen luotsin asuun.
Laskettuani »Neitsyt Kristiinan» kylkeen—se oli laivan nimi—tervehdin reelingin yli kurkistavaa laivuria, joka näkyi minut tuntevan Turun-retkeltäni. Nyt posmitti upseerin puvussa oleva mieheni laivurille venäjäänsä. Kun tämä pudisti päätänsä, esiinnyin minä tulkkina ja selitin tämän veneessä olevan komennuskunnan pyytävän hänen laivassaan päästä Köökariin, jonne se oli määrätty sikäläisen komennuskunnan vahvistukseksi. Kun näillä vesillä oli muka äskettäin liikkunut ruotsalaisia kaappareita, piti komennuskunta turvallisempana suorittaa tuon matkan suuremmassa aluksessa. Varsinkin viittaus siihen, että lähistöllä liikkuisi ruotsalaisia kaapparialuksia, näytti tehoavan kapteeniin, joka komennuskunnasta uskoi saavansa hyvän turvan hyökkääjiä vastaan. Hän antoi siis suostumuksensa ja mieheni alkoivat musketteineen kiivetä kannelle.
Kun kaikki olimme ehtineet kannelle, silmäsin pikaisesti ympärilleni ja huomasin, että laivamiehistöllä ei ollut aseita käsillä. Viittauksestani asettuivat mieheni riviin pitkin vasenta laivan parrasta ja virittivät muskettien hanat. Itse tempasin povestani pistoolin, astuin ällistyneen kapteenin eteen ja ilmoitin olevani luutnantti hänen majesteettinsa Kaarle XII:n armeijassa sekä ottavani haltuuni tämän laivan, koska se purjehti vihollisvaltion lipulla.
No niin, vastarintaa ei laivaväestön luonnollisesti käynyt yrittäminenkään ja hetkistä myöhemmin olivat he vankeina suljetut kanssiin. Ohjasin laivan jauholotjien luo, jotka kiinnitettiin »Kristiinan» perään. Vielä saman päivän iltana olimme saaliinemme matkalla Tukholmaa kohti.
* * * * *