XXIII.
OWEN FORD SAAPUU.
Eräänä iltana soitti neiti Cornelia Annalle. Halloo! Halloo!
— Sanomalehdentoimittaja saapui tänne äsken. Minä kyyditsen hänet sinun luoksesi, niin sinä voit sitten näyttää hänelle tien Leslien tykö. Sillä tavoin tulee matka lyhyemmäksi kuin suurta maantietä pitkin, ja minulla on niin jumalaton kiire. Yksi Reesen tenavista on seisonut päälaellaan ammeessa, jossa oli kuumaa vettä, ja he tahtovat nyt minut heti sinne — verhoamaan tenavan uudella nahalla, mikäli ymmärsin. Rouva Reese on sellainen homsu, ettei hän pidä huolta mistään, ja sitten hän odottaa, että muut korjaisivat kaiken pahan, minkä hän saa aikaan huolimattomuudellansa. Tuotanko sinulle paljon vaivaa, rakas ystäväiseni? — Vai en, se on hyvä. Matka-arkkunsahan hän voi saada huomenna.
— Varsin hyvin, sanoi Anna. — Kuules, minkä näköinen hän on?
— Ulkopuolenhan saat itse nähdä, kun minä tuon hänet sinne. Mitä sisäpuoleen tulee, tuntee sen parhaiten Jumalamme ja Herramme, joka hänet on luonut. Enempää en sano, sillä huomaan, että jok'ikinen ihminen The Glenissä istuu vahdissa puhelimensa ääressä…
— Varmaankaan neiti Cornelialla ei ole liioin muistuttamista herra Fordin ulkomuodosta, sillä siinä tapauksessa hän kyllä sanoisi arkailematta ajatuksensa, vaikka koko seudun väestö olisi kuuntelemassa, sanoi Anna. — Siitä teen johtopäätöksen, rakas Susan, että kirjailija Ford pikemminkin on kaunis katsoa kuin ruma.
— Niin, rakas pikku tohtorinna, minä en tiedä sen mieluisampaa silmäruokaa kuin kauniin miehen katseleminen, sanoi avomielinen Susan. — Mutta eikö meidän pitäisi tarjota hänelle jotakin? Olen juuri valmistanut mansikkapaistoksen, joka on niin maukasta, että sulaa suussa.
— Ei, rouva Moore odottaa häntä ja on laittanut hänelle kuntoon illallisen. Muutoin tahdon säästää tuon mansikkapaistoksen omalle miesparalleni. Hän tulee kotiin vasta myöhään, pane esille paistos ja lasillinen maitoa, Susan.
— Voi, hyvä tohtorinna, kyllä siitä riittäisi useammallekin ja jäisi vielä tähteitä… Emmehän me nyt sentään niin rutiköyhiä ole. Mutta onhan kyllä niinkin, että on parempi syöttää omaa miestänsä kuin vieraita, joiden aikeista ei ole tietoa… Ja onhan tohtorillammekin erinomaisen edullinen ulkomuoto, se täytyy sanoa…
Kun Owen Ford saapui muhkeana purjehtivan neiti Cornelian vanavedessä, täytyi Annan myöntää itseksensä, että hänellä tosiaankin oli "edullinen ulkomuoto". Hän oli pitkä ja roteva, hänellä oli paksu ruskea tukka, suora ja kaunismuotoinen nenä ja suuret loistavat tummanharmaat silmät.
— Huomasiko tohtorinna hänen korviansa ja kauniita hampaitansa? kysyi Susan hiukan myöhemmin. — Hänellä oli sievimmät korvat, mitkä koskaan olen nähnyt miehenkallossa. Kas, minäni olen niin tavattoman tarkka korviin nähden. Nuorena ollessani pelkäsin aina, että saisin osakseni miehen, jolla olisi isot korvat. — Se nyt oli turhaa huolta, sillä minulle ei sitten ole ollut tarjona korvia minkäänmallisia.
Anna ei ollut tarkannut Owen Fordin korvia, mutta hänen huomionsa oli tosiaankin kiintynyt hänen terveihin ja kauneihin hampaisiinsa Owen Fordin häntä hymyillen tervehtiessä. Hymyilyn poistuttua oli muukalaisen kasvoille tullut surumielinen ja haaveksiva ilme, joka melkein muistutti Annan kirjallisten haaveitten ylvään synkkää, salaperäistä sankaria. Mutta hänen hymyilynsä kuvasti leikillisyyttä, hilpeyttä, terävää älyä. Mitä tuli "ulkopuoleen", kuten neiti Cornelia sanoi, oli Owen Ford varsin näyttökuntoinen nuori mies.
— Ette voi aavistaa, kuinka iloitsen siitä, että olen täällä, rouva Blythe, sanoi hän luoden ympärilleen harrasta mielenkiintoa ilmaisevia katseita. — Minut valtaa omituinen kotiintulon tunne… Kuten ehkä tiedätte, on äitini syntynyt täällä, ja täällä hän on viettänyt lapsuutensa. Hän puhui minulle usein vanhasta kodistansa. Maantieteellisessä suhteessa tunnen tämän seudun yhtä hyvin kuin kotitienooni, ja hän on luonnollisesti kertonut minulle, kuinka talo rakennettiin ja kuinka isoisäni käyskenteli rannalla "Royal Williamia" odotellen. Otaksuin, että niin vanha talo kuin tämä olisi jo aikoja hävitetty, muutoin olisin kyllä tullut jo ennen sitä katsomaan.
— Vanhat talot eivät katoa niin helposti tällä tarumaisella rannikolla, sanoi Anna hymyillen. — Tämä on seutua, jossa ei tapahdu liiaksi muutoksia ja kaikki säilyttää entisyyden sävyn. John Selwynin talo on jokseenkin ennallaan, olen kuullut sanottavan, ja ruusupensaat, jotka isoisänne omakätisesti istutti morsiamelleen, kukkivat juuri nyt.
— Tunnen näkymättömäin siteiden yhdistävän minua entisyyteen. Olisin kiitollinen, jos sallisitte minun sopivassa tilassa tutustua tähän ympäristöön.
— Veräjämme on aina avoinna teille, sanoi Anna. — Tiedättekö, että vanha merikapteeni, joka nyt hoitaa Neljän tuulen majakkaa, nuorena poikasena on tuntenut sekä John Selwynin että hänen morsiamensa? Hän kertoi minulle heidän tarinansa samana iltana kuin tulin tänne — tämän vanhan talon kolmantena morsiamena.
— Todellako? Sepä oli hauska tieto. Hänet minun täytyy saada käsiini.
— Se ei ole vaikeata, sillä hän on meidän lähimpiä tuttaviamme. Hän on oleva yhtä kärkäs tutustumaan teihin kuin te häneen. Isoäitinne kuvastuu hänen mielessänsä loistavana tähtenä. Mutta luulen rouva Mooren odottavan teitä. Näytän teille lyhimmän tien hänen luoksensa.
Anna ohjasi häntä piilipuitten viereiselle talolle, poikki niityn, joka hohti valkoisena kärsämöistä. Soutuveneestä kaukaa lahdelta kuului laulua. Tuulenhenkäysten kaukaa kuljettamina saivat sävelet kuin ylevän haavemaisen soinnin. Majakan loistotähti tuikki vuoroin syttyen ja sammuen. Ihastuksen valtaamana silmäili Owen Ford ympäristöä.
— Tällaiselta siis Neljässä tuulessa näyttää, sanoi hän. — En ikinä olisi uskonut, että seutu on näin kaunis, vaikka äitini aina kehui sitä pilviin saakka. Millaista värien ja muotojen ihanuutta! Täällä kyllä toivun pian entisiin voimiini. Ja jos innostus johtuu kauneuden vaikutelmista, niin voin kyllä pian ryhtyä kirjoittamaan suurta kanadalaista romaaniani.
— Eikö se ole vielä alulla? kysyi Anna.
— Ah ei — paha kyllä! Minusta tuntuu, kuin en vielä täysin hallitsisi aihettani. Mutta kenties pääsen paremmin käsiksi tehtävääni tässä hiljaisessa, ihanassa ympäristössä. — Neiti Bryant kertoi minulle, että tekin harjoitatte kirjailijatointa.
— Senvertaisesta ei kannata puhua… Olen julkaissut hiukan lastenkirjallisuutta… Ja naimisiin jouduttuani en ole kirjoittanut mitään. Minun ei suinkaan käy miettiminen suuren kanadalaisen romaanin kirjoittamista, naurahti Anna. — Siihen ei kykyni millään muotoa riittäisi.
Owen Ford yhtyi hänen nauruunsa.
— Kenties ei minunkaan kykyni riitä. Mutta joka tapauksessa koetan lähipäivinä tehdä yrityksen saada sen alulle, kun vain saan aikaa. Sanomalehtimiehellä ei ole paljon aikaa omintakeiseen työhön. Olen kirjoittanut aikakauskirjoihin pieniä kertomuksia ja novelleja, mutta minulla ei ole koskaan ollut tarpeeksi aikaa ryhtyäkseni rauhassa valmistelemaan suurempaa teosta. Nyt, kun minulla on kolme kuukautta lomaa, ei tuon tehtävän pitäisi olla mahdoton suorittaa. Olen koonnut joukon aineistoa — mutta on kuin en siihen vielä olisi saanut puhalletuksi henkeä ja eloa.
Annan mieleen tuli muuan tuuma — niin äkkiä, että hän itsekin hämmästyi. Mutta hän ei pukenut ajatustaan sanoihin, sillä he olivat nyt ehtineet Mooren talon luo. Heidän tullessaan pihaan tuli Leslie ulos verannalle ja tähysteli pimeästä odotettua vierasta. Hän seisoi juuri avoimesta ovesta virtaavassa punertavassa valaistuksessa. Hänellä oli yllään yksinkertainen kellertävänvalkoinen puuvillapuku ja vyötäröllä tavallinen kirsikanpunainen vyönsä. Leslien puvussa oli aina hiukkanen kirsikanpunaa. Hän oli kerran sanonut Annalle, että hänestä tuntui kuin puuttuisi hänen puvustansa jotakin, ellei hänellä ollut siinä koristeena edes täplä helakanpunaa, vaikkapa kukkanen vain. Annasta tuo puna oli kuin vertauskuva Leslien tulisesta luonnosta, jota pidettiin kahlehdittuna ja joka sai ilmetä ainoastaan tuon vähäisen värihehkun muodossa. Leslien puku oli hiukan avoin kaulasta ja lyhythihainen. Hänen käsivartensa olivat kuin norsunluunväristä marmoria. Selväpiirteisinä kuvastuivat ovesta lankeavan valon hohteessa hänen vartensa harvinaisen kauniit muotoviivat vienoon hämyyn. Hänen tukkansa välkkyi kullanhohtoisena. Siintäen kaartui avaruus hänen ylitsensä vielä kalpein tähdin koristettuna.
Anna kuuli seuralaisensa huudahtavan hiljaa hämmästyksestä. Hämärästä huolimatta hän havaitsi tuon yllätyksen ja ihailun ilmeen, joka äkkiä kajasti hänen kasvoillansa.
— Kuka on tuo kaunis nainen? tiedusteli muukalainen.
— Hän on teidän tuleva emäntänne, rouva Moore, sanoi Anna. — Niin, hän on harvinaisen miellyttävä — eikö totta?
— Minä — minä en ole koskaan nähnyt hänen vertaistansa, vastasi
Owen Ford hiukan hämmentyneenä. — Sitä en olisi osannut aavistaa —
emäntää, jonka luo menee täysihoitoon, ei juuri kuvittele jumalattareksi… Ajatelkaapa tuota naista Böcklinin tai Kntipferin taulun aiheena —
aaltojen huuhtelemalla merikalliolla, leväseppele kulmilla, ihanat jäsenet helmi- ja simpukkanauhoin koristettuina — ympärillä taistelevia tritoneja… Ja hän pitää täysihoitolaisia?
— Jumalatartenkin täytyy elää, sanoi Anna. — Muutoin ei Leslie olekaan mikään jumalatar — hän on vain harvinaisen viehkeä ja miellyttävä nainen, aivan yhtä inhimillinen kuin ken tahansa meistä. Onko neiti Bryant kertonut teille herra Mooresta?
— On — hänhän on heikko- tai tylsämielinen, mikäli käsitin. Mutta rouva Mooresta ei neiti Bryant sanonut sanaakaan, joten otaksuin hänen olevan noita tavallisia tarmokkaita ja puuhaavia maalaisrouvia, jotka pitävät kesäisin täysihoitolaisia lisätäksensä talon tuloja.
— Juuri niinhän Lesliekin tekee, sanoi Anna kevyesti. — Mutta se käy hänelle tosin hiukan hankalaksi. Kunpa vain Dick raukka ei teistä tuntuisi kovin vastenmieliseltä! Mutta jos niin olisi, niin tehkää hyvin ja salatkaa se Leslieltä! Hän on niin arkatuntoinen ja se tuntuisi hänestä perin tuskalliselta. Dick on kuin suuri lapsi — ja väliin hän voi käydä oikein kiusoittavaksi.
— Minä en ole häntä huomaavinanikaan. Muutoin tulienkin tuskin olemaan kotona muulloin kuin ruoka-aikoina. Mutta on vallan kauheata, että tuo nainen on kahlehdittu sellaiseen ihmiseen! Hänen elämänsä täytyy olla sangen raskasta!
— On kylläkin. Mutta säälistä hän ei pidä.
Leslie oli mennyt jälleen sisään ja tuli heitä vastaan pääovesta. Hän tervehti Owen Fordia jäykän kohteliaasti ja sanoi huolellisen emännän äänensävyllä, että illallinen oli valmis ja hänen huoneensa järjestyksessä. Dick virnisteli hyvillään ja tallusti portaita ylös kantaen vieraan matkalaukkua. Niin oli siis Owen Ford sijoitettu täysihoitolaiseksi piilipuitten ympäröimään vanhaan taloon.