NELJÄS PÄIVÄ.

Huomeneltain.

Kolme-kolmattakymmentä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jona Klairon nöyryytettynä ja kauheassa epätoivossa jätti Ausbach'in linnan ja palasi Parisiin takaisin.

Kolme-kolmattakymmentä vuotta! Nämät vuodet olivat järjestäneet Ranskassa uuden asiain juoksun: olivat saattaneet Ranskan kapinan kauheuksien ja hirmuisuuksien kautta tasa-vallan valkamoille, ja ensimmäisen konsulin, "Punaparran," sankari-käsi hallitsi Ranskassa nyt vielä, vuonna 1803.

Oli kylmä ja synkeä Marraskuun päivä samana vuonna, kun erään Passy'n äärimmäisen talon edustalle seisahtuivat somat rattaat. Lujasti turkkeihinsa kääreytynyt herra astui niiltä alas ja käänsi katseensa tutkivaisesti kartanoa ympäröivään rauta-aitaan.

"Tässä se kait lienee", mutisi hän hiljaa itseksensä.

"Kuski, hoi! Voitteko eroittaa numeron tuon porstuan ovella tuolla?"

"Numero 50, armollinen herra!"

"Siis oikea numero. Ah, tuollahan on porttikin ja kello vieressä." Ja herra alkoi ankarasti nykiä peuran-sorkan muotoisesta soittimesta, joka oli kiinnitetty paksuun rauta-lankaan. Mutta pimeä huone, etummaisen pihan perällä, ei au'ennut; sen kolkkojen ikkunan-ruutujen takaa ei näkynyt yhtään ihmisen muotoa. Ainoasti sisältä huoneesta kuului useampain, toinen toisensa kilvalla haukkuvain koirain melkoinen meteli, joidenka heikot hermot luultavasti eivät kestäneet tuota epä-mukavata kellon lakkaamatonta kilinätä ja kalinata.

Vihdoin aukeni etehisen ovi ja eräs vanha rouva tuli, neljän juoksevan, ulvovan ja haukkuvan koiran kera hitaasti horjuellen yli pihan.

Vanha, koukkuinen ämmä, jonka ryppyisille kasvoille vanhuus näkyi piirtäneen jo yli kahdeksan-kymmentä vuotta, näytti kellon kilinästä heränneen aivan, kuin pitkästä, sata-vuotisesta unesta, ja ilmestyi nyt sellaisessa puvussa, jommoista subretit siihen aikaan käyttivät teaterissa, ainoasti sillä eroituksella, että hänen päänsä ympäri oli kääritty roomalainen päähine ja että hän kapan asemesta oli viskannut hartioillensa päivän-polttavan, paikoittaisin rikki revityn kreikkalaisen levätin. Mutta lyhyt, nauhoilla koristettu hame ja valkoinen kirjaeltu musliininen esiliina, jonka taskujen reunat olivat reunustetut punaisilla nauhoilla ja ruusuilla, osoittivat muinaista subrettia entisiltä ajoilta, ja mahtoi, noin kuusi-kymmentä vuotta sitten, kuulua Molière'n Cleante'ehen.

Vanha kahdeksan-kymmeninen muori oli viimeinkin saapunut nyt portille. Kiinnittäen mustat, heikot silmänsä muukalaiseen, kysyi hän matalalla äänellä, mitä vieras tahtoi.

"Minä olen ministeri Chaptal'in kirjuri", sanoi herra tärkeällä äänähdyksellä, "ja olen tullut — — —"

"Minä tiedän, minä tiedän", sanoi eukko tyytyväisenä ja kiirehti avaamaan porttia. "Astukaa sisälle, hyvä herra. Neitikös vasta nyt ihastuu, kun saapi nähdä teidät. Tulkaa, hyvä herra!"

Hän kävi rivakasti vieraan edellä sisälle, ja samassa, kun hän kädessään olevalla nahka-hihnalla hyvin tapaavilla iskuilla toisinaan peljätti todellakin sangen kärkkäitä koiria etemmäksi, sanoi hän läähättäen ja yskien: "ah, mutta nyt vasta neiti iloiseksi tulee, kun saapi nähdä teidät, hyvä herra. Korkeimmallaan olikin aika, kun saimme apua. Niin, kaikkein korkeimmallaan! Meillä on puutos kaikesta, ja kuitenkin tahtoi neiti kuolla mieluimmin, kuin pyytää vieraan apua. Mutta Ranska on toista; Ranskalta voi hän apua pyytää; sillä Ranska on hänelle kiitollisuuden velassa, jota se ei vielä koskaan kuitenkaan ole pyytänyt palkita neitille."

"Nyt olemme me neidin vieras-huoneessa", lisäsi hän, kun he olivat tulleet erääseen aivan tyhjään huoneeseen. "Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, että kerkeän ilmoittaa teidät neidille."

Ja hän piipersi kevein askelin huoneen lävitse vastapäätä olevalle ovelle. Aikeessa avata ovea, kääntyi hän vielä kerran vieraan puoleen ja kysyi: "Teidän nimenne, hyvä herra?"

"Menneval!"

"Herra Menneval!" huusi vanha subretti samassa, kun hän avasi oven selkiste-seljällensä. "Herra Menneval, Hänen Ylhäisyytensä herra ministeri Chaptal'in kirjuri."

"Astukaa sisälle!" kuului käskeväinen ääni sisimmästä huoneesta, ja herra Menneval lähestyi hymyellen avattua ovea, jonka pihtipieleen vanha subretti asettausi ihmeelliseksi oven-vartijaksi.

"Ystäväni!" sanoi Menneval ohi mennessänsä. "Te olette unhoittanut, että meillä on tasa-valta, ja että kaikki vapa-sukuisuus on kumottu."

"Herra! Todellista vapa-sukuisuutta ei voi koskaan kumota; sillä se on kuolematon", sanoi subretti ja kohotti ylevyydellä olka-päitänsä. "Tehkää hyvin ja astukaa sisälle!"

Menneval totteli hänen käskyänsä ja astui kynnyksen yli viereiseen huoneeseen. Vanha subretti seurasi häntä, sulki oven perästänsä ja asettausi sitten keskellä huonetta olevan sohvan eteen.

Sohvassa istui nainen, ehkä vieläkin vanhempi, kuin subrettinsa; mutta vanhuudestaan ja ympäröivästä köyhyydestään huolimatta erittäin vaativaisen näköinen. Nuoruudessaan näytti hänellä olleen jalo ja ylevä vartalo; sillä vielä nytkin hämmästytti katsojata sen soreat ja jalot muodostukset. Hänen valkoinen puuteroimaton tukkansa oli kreikkalaiseen tapaan solmettu niskaan ja muodosti korkean, jalon otsan ylitse jonkunmoisen töyhtön; tummat silmänsä, joita varjosti kauniit ja komeat kulma-karvat, olivat elävät ja palavat, eivätkä osoittaneet laisinkaan sitä ikää, jota rypyt otsassa ja poskilla julistivat. Hänen pukunsa oli outo ja omituinen samaten, kuin subrettinsakin.

Kauhtana valkoisesta musliinista oli, kuin joku entisaikainen vaippa viskattu hänen hartioillensa. Vaipan alla oli hänellä jonkunlainen levätti, jonka raidat olivat ommeltu taiteellisesti tehdyistä laakerin-lehtien köynnöksistä; ja samaa maata oli myöskin hänen avara, poimuinen hameensa, joka näkyi levätin alta ja riippui, kirjaeltuna laakerin-oksilla aina jalkoihin asti.

Naisen vieressä oli iso pyöreä pöytä, täynnä kirjoja. Tätä pöytää vastaan nojasi hän vasemman, virheettömästi valkoisen ja kauniin kätensä. Naista vastaisella seinällä oli pesu-kaappi, jonka kannella oli kaksi rinta-kuvaa, toinen, valkoisesta marmorista, Voltaire'n, ja toinen melkein yhtä kaunis, Lekain'en. Useampia muita rinta- ja muoto-kuvia oli pitkin huonosti paperoittuja, siellä täällä kosteisia, homeisia ja repaleisia seiniä. Ainoasti muutamia puoleksi ränsistyneitä huone-kaluja oli tässä huoneessa. Koko huoneen tyhjyys ja murheellinen muoto vaikuttivat katsojaan ikävää ja sydämmen-ahdistusta.

Kun vanha nainen, joka istui, kuin kuningatar sohvassaan, näki sisään astuvan herran, niin rypisteli hän kulma-karvojansa aivan, kuin kiukusta ja nipisti huulensa kovasti yhteen aivan, kuin pidättääksensä takaisin sen suuttumuksen sanan, joka jo oli huulillansa.

"Neiti!" sanoi herra Menneval ja kumarsi syvään. "Herra ministeri
Chaptal lähetti minut luoksenne."

"Tekikö hän sen?" kysyi nainen ja viskasi ylpeästi taakse-päin päänsä. "Muistiko hän toki viimeinkin, että Ranskan laulu-lintuinen on ollut pakoitettu alentamaan itsensä niin, että hänen täytyi pyytää Ranskalta apua, ett'ei hän nääntyisi nälkään. Mutta miks'ei ministeri Chaptal ottanut itse päällensä sitä vaivaa, että olisi tullut itse tänne? Niin olisi hän voinut omin silmin nähdä sen seimen hyvyyden, joka enään on jäljillä Idomené'lla, Semiramis'ella ja Elektra'lla."

Ja kun hän niin puhui, kohotti hän hitaasti ja ylpeästi käsivartensa ja osoitti perällä erästä paikkaa, josta sade suurina karpaleina tippui alas.

"Nä'ettekö?" jatkoi hän teroitetulla äänellä. "Siinä on ylistetyn olemuksen kurja loppu. Klairon'in, viime sata-luvun jumalattaren, Klairon'in, jonka jaloissa maailmat makasivat, Klairon'in täytyy Ranskalta kerjätä palasen leipää, ett'ei hän tuottaisi Ranskalle sitä häpeätä, että siitä voitaisiin sanoa: kiittämätön Ranska antoi suuren Klairon'in nääntyä nälkään."

"Ministeri Chaptal tunsikin itsensä sen tähden syvästi liikutetuksi siitä kirjeestä, jonka te, neiti, lähetitte hänelle", sanoi Menneval ehdollisella perään-antavaisuudella. "Hän lähetti minut tutkimaan, mitä apua neiti Klairon tarvitsee."

"Niinpä katsokaa ympärillenne! Tuossa sen nä'ette", sanoi Klairon juhlallisesti. "Nä'ettekö tätä kosteata, ränsistynyttä talonpoikaista asuntoa, joka on Klairon'in viimeinen turva, ja josta hänen on pitänyt vähitellen myödä, elättääksensä, kaikki huone-kalut, ainoat kuva-koristeensa ja omaisuutensa? Nä'ettekö tätä tyhjyyttä, tätä hiljaisuutta, joka ympäröipi Ranskan jalointa taiteilijatarta? Katsokaas tätä Elektra'a, Amenaide'a ja Semiramis'ta! Katsokaapas tätä taiteilijatarta, josta Voltaire kirjoitti ylistys-virsiä ja josta Furoga lauleli! Katsokaa häntä nyt kurjuudessa, alentamisessa, koko maailman unhoittamana, kerjäten Ranskalta leipä-palasta, joka pelastaa hänet nälkään nääntymästä!"

"Minä sanon teille, että minä tunnen kohta kuolevani; minä tunnen jo kuoleman lähestyvän ja ojentavan kätensä jo minua vastaan! jos olisitte tullut tuntia myöhemmin, niin olisitte ehkä tavannut vain Klairon'in ruumiin."

"Ah, neiti, mun kallein, jumaloimani neiti!" nyyhkytti ja tuskitteli vanha subretti ja kiirehti esiin nojatuolin takaa ja pani polvillensa Klairon'in viereen. "Armahtakaa minua! Älkää puhuko kuolemasta! Älkää raadelko minun kurjaa, kivistävää sydäntäni, joka ei koko maailmassa rakasta ketään muuta, kuin Klairon'ia yksistänsä!"

"Se on totta, Senay, sinulla on uskollinen ja jalo sydän", sanoi Klairon ja pani kätensä itkevän kamari-neitsyensä pään päälle. "Hyvä herra, antakaa anteeksi hyvälle Senay-raukalle hänelle liikutuksensa ja pelkonsa. Hän on palvellut minua kolme-kymmentä vuotta; hän on elänyt kanssani hyvinä päivinä ja kestänyt kanssani köyhyydessä, jolloin minulla ei ollut muuta ja'ettavata hänen kanssansa, paitsi minun kyyneleitäni. Älä enään itke, Senay! Salli minun kuolla ja kohoutua niiden kuolemattomain luokse, jotka minua odottavat. Ah, minä halaan puhutella kuolematonta ystävätäni Voltaire'a, minä ikävöitsen tavata Molière'a ja Varon'ia!"

"Minä ilmoitan teille", jatkoi Klairon, "sen surullisen uutisen; niin, minun täytyy sanoa se suoraan, että Ranskassa ei ole enään mitään taidetta, eikä taiteilijoita. Ah, aika on jo Klairon'in kohoutua ylös tästä maailmasta; sillä maailma ei ansaitse mitään Klairon'ia."

"Mutta nyt täytyy sen kuitenkin osoittaa itsensä niin kiitolliseksi, kuin suinkin mahdollista jalolle Klairon'ille", sanoi Menneval ystävällisesti. "Hänen ylhäisyytensä ei halaja mitään niin suuresti, kuin että hän poistaisi teiltä kaikkinaisen puutoksen, ja säästäisi teiltä kaikkinaiset arvollenne sopimattomat elämän murheet. Ei pidä sanottavan, että Ranska on ollut kiittämätön suurelle Klairon'illensa."

"Ah, mun synnyinmaani on aina ollut minulle erittäin kiitollinen ja aulis", sanoi Klairon katkeralla naurulla. "Ranska on kunnioittanut minua sangen monella kruunulla! Nä'ettekö? Tuossa ne kruunut kaikki ovat!"

Hän osoitti kädellään Voltaire'n rinta-kuvaa, jonka juurella oli ladottu lakastuneita laakeri-seppeleitä, kellastuneita atlas-nauhoja, niihin painettuine värsyinensä, kuivuneita kukkais-kimppuja ja kaikellaisia painetuita värsyjä ja sanomista leikeltyjä kappaleita, jotka luultavasti sisälsivät hehkuvaa arvostelua Klairon'in taiteesta j.n.e.

"Nä'ettekö?" jatkoi hän juhlallisesti. "Tuossa makaavat istuimellansa alas syöstyn kuningattaren kruunut. Olen laskenut kaikki nämät kunnian osoitukset, joilla minua kunnioitettiin, Voltaire'n jalkoihin; sillä sitä mestaria kiittää oppilas menestymisestään."

Ja suurimmalla voimainsa ponnistamisella kohousi Klairon sohvaltansa ja alkoi mahtavalla äänellä lausua erästä laulua, jonka Voltaire oli kerran kirjoittanut hänen kunniaksensa ja jossa hän omisti Klairon'ille yksistänsä erään uuden näytelmänsä onnistumisen.

Sen jälkeen vaipui hän hengästyneenä ja huokaillen jälleen sohvalle ja sulkien silmänsä nojasi hän päänsä polstarille, ja vanha subretti rupesi kovasti uikuttamaan ja valittamaan.

Ministerin kirjuria alkoi peljättää mokoma näiden molempain menneen vuosi-sadan muumioin ja mailleen menneen loiston läheisyys.

Kun hän näki Klairon'in hitaasti aukasevan taas silmänsä ja jälleen kohottavan päätänsä, lähestyi hän häntä ja uskalsi laskea joitakuita kulta-rahoja hänen viereensä pöydälle.

"Sallitteko", sanoi hän hiljaa ja kainosti, "että annan ministerin nimessä nämät kulta-rahat ensi hätään teille?"

Klairon nyökkäsi arvollisesti.

"Ne ovat erittäin terve-tulleet minulle", sanoi hän; "sillä teurastaja ei usko enään velaksi lihaa Baabelin kuningattarelle."

[Klairon'in omat sanat. Katso "Memoires de la duchesse d'Abrantés" Vol.
V: 245.]

"Minä kiiruhdan jättämään ilmoitukseni ministerille", jatkoi Menneval. "En epäilekkään, ett'ei hän kohta jo tänä päivänä lähetä minua tykönne, pontevammalla tavalla auttamaan jaloa taiteilijatarta."

"Joutukaa pian takaisin", sanoi Klairon heikolla äänellä. "Joutukaa, ett'ei historia kerran kertoisi, että Ranska jätti Klairon'in nälkään kuolemaan! Senay, seuraa herraa ulos portaille!"

Vanha subretti nousi hitaasti ja huokaillen polviltansa ja hoiperteli ovea kohden ja antoi Menneval'ille merkin, seurata itseänsä.

Klairon katsoi heitä kumpaakin, kun he menivät tyhjän vieras-huoneen läpitse: "Hän tulee myöhään", mutisi hän itsekseen. "Tunnen kuoleman jo lähestyvän."

Ehtoolla.

Kun ehtoo samana päivänä alkoi hämärtää, niin seisahtuivat taaskin siistit rattaat saman yksinäisen, rapistuneen talon edustalle Passy'ssa, ja taas oli se Menneval, ministeri Chaptal'in kirjuri, joka lähestyi porttia.

Mutta tällä kerralla ei hänen tarvinnut soittaa ja odottaa portin aukaisemista. Portti oli auki, eikä kukaan estänyt häntä sisään tulemasta. Jopa itse koirat, jotka aamusella niin raivoisesti haukkuivat häntä, makasivat hiljaa huoneen oven edustalla, eivätkä edes liikahtaneetkaan, vaikka vieras lähestyi heitä ja uskalsi heidän välitsensä astua sisälle huoneeseen.

Mutta huoneessa myöskin vallitsi sama hiljaisuus ja sama tyhjyys. Vanhaa subrettia ei näkynyt missään, mitään ihmis-olentoa ei löytynyt mistään.

Oudolla kauhistuksen tunteella astui Menneval tyhjään, hyljättyyn vieras-huoneeseen. Kumeasti kaikuivat hänen askeleensa tyhjässä huoneessa, ja hän kiirehti juoksujalassa sen läpitse, tullaksensa Klairon'in makuu-kamarin ovelle.

Hän naputti; mutta ei kukaan vastannut häntä. Hän päätti vihdoin itse avata oven. Hiljainen valitus ja itku kuuluivat sieltä häntä vastaan ja peljättävä kuva esiintyi siellä hänen silmäinsä eteen.

Keskellä huonetta, sohvassa pöydän vieressä, istui Klairon samassa puvussa, jossa Menneval oli nähnyt hänet saman päivän edellä puolen-päivän, ainoasti sillä eroituisella, että nyt oli hänellä otsallansa lakastuneista laakereista tehty kruunu, ja että hänellä oli rintojen ylitse ristiin pannuissa käsissään lakastunut laakeri-seppele. Hänen silmänsä olivat ummessa; suunsa ympäri leikkieli ihmeellinen hymy, joka näytti jähmettyneen hänen kalveille, värittömille huulillensa. Hänen kasvonsa osoittivat sitä harmaan-keltaista läpi-kuultavaisuutta, joka on alabasterilla, ja ikään, kuin kiveen hakatut, olivat hänen ankarat, liikkumattomat kasvoinsa-juonteet, joista kuitenkin loisti jalo levollisuus ja majesteetillisuus.

Hänen jaloissansa, kasvojansa kätkien hänen syliinsä oli Senay, vanha subretti polvillansa, itki, valitti ja rukoili hiljaa. Voltaire'n ja Lekain'en marmori-kuvat, joiden vieressä muutamia kyntteliä likaisissa jaloissaan paloi, näyttivät ylevällä juhlallisuudella ja rauhallisuudella kääntäneen rauhalliset, eloa huokuvat kasvonsa ystävättärensä puoleen, hymyellen lähettääksensä hänelle terve-tuliaista, hänelle kuolemattomain seassa kuolevaksi syntyneelle; mutta myöskin nyt jo kuolemattomalle taiteilijattarelle.

Menneval'in käsitti joku vavistus tässä hiljaisuuden ja kuoleman majassa. Hän kumartui kamari-rouvan puoleen ja kosketti hiljaa hänen olka-päätänsä.

"Nouskaa ylös!" kuiskasi hän. "Minä tulen ministeri Chaptal'in tyköä.
Minä tuon apua neiti Klairon'ille. Katsokaapas tätä paperia! Lukekaa!"

Vanha subretti nousi hitaasti lattiasta. Hän katsoi ihmetellen häntä puhuttelevaa herraa, otti huolettomasti tarjotun paperin vastaan.

"Lukekaa!" sanoi Menneval. "Siinä iloinen uutinen emännällenne."

Vanha Senay luki: "kaksi-tuhatta markkaa, kohta maksettavat neiti
Klairon'ille; Chaptal."

"Hyvä herra!" huusi hän sitten katkeralla surulla. "Mitäpä jalo Klairon tekee teidän viheljäisillä armo-paloillanne? Ettekö siis nä'e, että hän on kuollut?"

"Mitä?" huudahti Menneval. "Onko Klairon kuollut?"

"Ei", sanoi Senay juhlallisesti. "Klairon ei ole kuollut, vaan hän on jättänyt tämän viheljäisen maailman, joka ei ollut ansiollinen häntä pitämään. Kuolematon Klairon on muuttanut kuolemattomain sekaan. Hän on elänyt kahdeksan-kymmentä vuotta, tunteaksensa maailman kurjuutta. Nyt on hän tuolla ylhäällä herännyt katoomattomaan autuuteen. Minä toivon, että hän pian kutsuu minut täältä tykönsä, palvelijakseen siellä samoin, kuin olin palvelijansa täällä. Menkää, hyvä herra, ja antakaa ministerille takaisin hänen jalo-mielinen avun-määräyksensä. Jalo Klairon ei tarvitse enään mitään armo-paloja. Jalo Klairon on kuollut!"