KOLMAS PÄIVÄ.

Huomeneltain.

Kumiseva selloin-soitto, joka jo neljä päivää oli kaikunut Ausbach'in linnan tornista oli nyt vihdoinkin vaijennut; soihdut, joidenka valossa maa-kreivittären ruumis oli laskettu sukuhautaan, olivat jo sammutetut; maa-kreivilliset korkeat virkamiehet, jotka olivat olleet saapuvilla suruisella juhlalla, olivat jo lähteneet linnasta; maa-kreivi itse oli kätkeytynyt kammioonsa, ja Klairon'ikin, joka myöskin oli ollut ruumista hautaan saattamassa, palausi pitkälleen ja juhlallisesti huoneisiinsa linnassa.

Totisena, kärtyisen näköisenä, syvässä suru-puvussa, joka pitkänä loikkona kahisi hänen perässään, kulki hän käytäväin ja tyhjäin suurten salien kautta, kamari-rouvansa ja ruhtinaan hovi-mestari perässänsä. Tulleena ovelle, joka vei hänen yksityiseen huoneeseensa, seisahtui Klairon ja kääntyi, vähäisesti nyökäten, hovi-mestariin.

"Teillä on jotain toimitettavata minulle?" kysyi hän kylmästi ja ylpeästi.

"Te käskette, teidän armonne", vastasi hovi-mestari ja kumarsi sangen syvään. "Hänen kuninkaallinen Korkeutensa, herra maa-kreivi toivoo saada olla koko päivän syvimmässä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, eikä soisi kenenkään häiritsevän hänen surullisia mietteitänsä. Minä pyydän siis teidän armonne käskyä, saada tietää, millä tunnilla te haluatte syödä päivällistä teidän omissa huoneissanne?"

"Laitettakoon valmiiksi tavallisella ajalla, kello neljä", sanoi
Klairon täydellisesti rauhallisena.

Sitten nyökkäsi hän hovi-mestarille armollisen "hyvästin" ja meni huoneeseensa. Kamari-palvelija kiirehti esille, ottaaksensa vastaan pitkän suru-vaipan, jonka Klairon oli huolimattomasti antanut pudota alas lattialle. Palveluspoika, kullalla kirjaellussa puvussa, avasi ovet sisimmäisiin huoneisiin, asettausi nöyränä ovelle, odottamaan niitä käskyjä, joita hallitsijatar ehkä antaisi hänelle vielä.

Mutta Klairon meni ylpeänä ja hiljaisena hänen ohitsensa. Ainoasti kamari-rouvan puoleen, joka yritti menemään hänen perässänsä sisälle, kääntyi hän ja sanoi ankarasti: "minä tahdon olla yksinäni; ei kenkään saa minua häiritä. Jääkää te vaatetus-huoneeseen, rouva! Minä soitan, kun tarvitsen teitä."

Kamari-rouva astui, syvästi lyykäyttäen, takaisin etu-huoneeseen, palvelija sulki ovet, ja nyt jäi Klairon vihdoinkin yksinänsä. Hän silmäili pitkään ja tutkivaisesti suurta huonettansa, vakuuttaakseen itseään siitä, ett'ei tosiaankaan huoneessa ollut ketään, joka olisi kuunnellut, mitä hän sanoi. Sitten meni hän rivakasti suuren kuvastimen tykö, ja tarkasteli itseään siinä pitkään ja tutkivasti.

"Rouva Ausbach'in maa-kreivitär", sanoi hän ja lyykäytti syvään omalle kuvallensa. "Rouva Ausbach'in maa-kreivitär! Minä tervehdin teitä. Maa-kreivitär on kuollut, eläköön maa-kreivitär! Pää-maaliin on päästy seitsen-toista vuotisen odotuksen, kärsivällisyyden, maikailujen ja kujeiden perästä — — — vihdoinkin päästy! Maa-kreivitär on kuollut, ja minusta tulee hänen seuraajansa!"

Hän vetääntyi takaisin kuvastimesta ja käveli pitkin, ylpeöin askelin edes-takaisin huoneessa.

"Niin", sanoi hän hiljaa itseksensä, "niin, minusta tulee hänen seuraajansa. Maa-kreivi rakastaa minua ja pelkää myöskin samalla. Hän ei uskalla hyljätä minua kenenkään muun naisen tähden. Minä olen uhrannut hänelle seitsemän-toista vuotta elämästäni; hänen täytyy ja pitää nyt palkita minun uskollisuuteni, rakkauteni ja ystävyyteni. Seitsemän-toista ikävää, yksi-toikkoista ja kujeellista vuotta olen minä viettänyt tässä kolkossa linnassa ikäväin ihmisten kanssa. Toisinaan tapasi minut tunne aivan, kuin en minä sitä enempätä kestäisi; aivan, kuin pitäisi minun paeta ijäkseni tätä saakelin Saksan-maata!"

"Mutta minulla oli pää-maali silmäini edessä; minä tarkastelin aina yhä enemmin ja enemmin kuihtuvata maa-kreivitärtä. Minä näjin hänen kipeässä päässään minun ruhtinatar-kruununi kasvavan, ja jäin niin paikoilleni. Nyt olen minä päässyt pää-määrääni. Ruhtinattaren kipeä pää on viimeinkin kallistunut hautaan, ja minun kruununi on nyt valmis."

"Niin, Klairon!" jatkoi hän ja kiirehti taas kuvastimen tykö. "Niin, Klairon! Sinun kruunus on valmis ja vielä tänä päivänä pitää sen kaunistamaan sinun arvokasta päätäs."

Hän tarkasteli itseään hymyellen; mutta vähitellen haihtui hymy huuliltansa, ja tumma varjo vetääntyi hänen kasvoillensa.

"Viimeksi kuluneet seitsemän-toista vuotta ovat myös merkityt kasvoillani", kuiskasi hän itseksensä. "Ei käy enempi enään kieltäminen, että Klairon on vanhentunut. Tuo kauhea, välttämätön kummitus, vanhuus, on pannut merkkinsä kauniille kasvoilleni, ja samalla, kun sydämmeni sykkii vielä kuudentoista vuotiaan tytön voimalla ja innolla, syyttää muotoni minua, että olen jo yli viiden-kymmenen vuoden."

"Ah, Klairon, Klairon! Uskalsiko vanhuus kajota sinunkin taiteelliseen personaas? Pitikö sinun kauniin, jalon otsas taipumaan hänen edessänsä? Pitikö sen pedon, vanhuuden, merkitsemään sinunkin vuottes määrä?"

"Pois, pois!" huusi hän käskeväisesti ja siveli kädellänsä otsaansa. "Pois, te rypyt ja vuodet! Kruunun pitää koristamaan tätä otsaa. Miksi siis röyhällätte sen kirkkautta?"

Mutta voi! Rypyt eivät peräytyneet pois mainion taiteilijattaren käskystä. Ne jäivät paikoillensa ja kokoontuivat, kuin kummitukset hänen otsallensa. Klairon huomasi sen ja vetääntyi taas huokaillen pois kuvastimeltansa ja rupesi taas kiivain askelin käymään edes-takaisin huoneessansa.

Vihdoin, ollen kiivaimmassa kävelyssään, seisahtui hän keskellä huonetta olevan ison marmorisen pöydän ääreen. Hänen hätäisesti ympärinsä katsova katseensa oli pöydällä havainnut kirjeen, joka luultavasti oli tullut kuriirin mukana, joka tänä aamuna oli tullut Parisista. Ja kirje oli luultavasti tuotu hänen palvelijalleen silloin, kun hän oli vielä ruhtinattaren haudalla.

Kovasti liikutettuna otti hän kirjeen. Niin, hän ei ollut pettynyt: kirje oli Parisista, ja tuli hänen pankkiiriltansa, joka Parisissa hoiti hänen omaisuuksiansa.

Väistymätön vavistus kävi Klairon'in sydämmen lävitse, kun hän avasi kirjeen; sillä ei herra Levy ollut seitsemään-toista vuoteen kirjoittanut hänelle kertaakaan muulloin, kun silloin, koska hän lähetti neljännes-vuosittain korot hänelle hänen rahoistansa.

Mutta nyt puuttui vielä neljä viikkoa neljännyksestä. Mitä oli siis herra Levy'llä kirjoittamista ennen määräaikaa?

Klairon'in kädet vapisivat, kun hän murti sinetin ja aukasi kirjeen. Ja kun hän oli lukenut kirjeen, vaipui hän kokoon kauhistuneena ja peljästyksen huuto pääsi huuliltansa.

"Kadotettu! Minä olen kadotettu!" sopersi hän. "Melkein kaikki mun omaisuuteni on hukattu, Jumalani! Minä luulin rahaini olevan varmassa tallessa, ja nyt tekevät Parisin neljä suurinta pankkia konkurssin! Klairon on kerjäläinen, ell'ei hän jo tänä päivänä pääse ruhtinattareksi."

Hän luki vielä kerran tuon onnettoman kirjeen läpitse ja huokasi syvään: "puolen miljoonaa markkaa, koko minun elämäni säästöt ovat hukatut. Ei mitään muuta ole minulle jäänyt jäljille, paitsi niitä viittä-kymmentä tuhatta, jotka minä täällä olen säästänyt korko-rahoistani ja lainannut kreiville. Viisi-kymmentä tuhatta markkaa on koko omaisuuteni! Jumalani! Jumalani!" —

"Mutta hiljaa!" keskeytti hän itseänsä. "Ei yhtäkään kyyneltä, ei mitään hyödytöntä valitusta! Mitä se haittaa, että Klairon onkin köyhä, koska hän kuitenkin julistetaan maa-kreivittäreksi? Ei, ei! Ei yhtään kyyneltä, ei yhtään valitusta! Ei kukaan saa aavistaakkaan sitä, millainen häviö minua on kohdannut tänä päivänä. Ei kukaan — — — mutta", keskeytti hän taaskin itseänsä. "Enkös minä kuule maa-kreivin ääntä alhaalta linnan pihasta? Eikös siinä aja vaunut esiin?"

Hän kiirehti ikkunaan ja katsoi alas pihalle.

"Kyllä! Se on hän", huudahti hän kauhistuneena. "Hän nousee vaunuihin; hän ajaa pois! Ja hän ei edes katsahda tänne minun puoleeni! Hänellä ei ole silmäystäkään minulle! Jumala! mitä tämä tietää? Minulle käskee hän sanoa, että hän tahtoo olla rauhassa yksinäisyydessä huoneessansa ja että minä saan syödä yksinäni päivälliseni; ja nyt ajaa hän pois, eikä ilmoita siitä minulle mitään, eikä pyydä minua mukaansa! Mutta se on suoraa sala-liittoisuutta ja julkista uskottomuutta! Ja mihin menee hän? Minun pitää saada siitä selko!"

Hän kiirehti kellon-nuoraan ja soitti, ja henkeänsä vetämättä tähysti hän oveen. Vihdoin aukeni ovi ja kamari-rouva tuli sisälle.

"Rouva Senay!" huusi Klairon häntä vastaan. "Minä näjin teidät seisovan linnan-pihassa, kun herra maa-kreivi matkusti pois. Eikö ole totta? Ettekö te ollut siellä?"

"Te käskette, teidän armonne!" sanoi Senay'en rouva. "Minä olin linnan-pihassa. Olin utelias, saadakseni tietää, mihin maa-kreivi läksi, koska hän äsken käski ilmoittaa korkealle hallitsijattarelleni, että hän tahtoi olla huoneessansa syvimmässä yksinäisyydessä."

"Ja te tiedätte siis, mihin maa-kreivi meni?"

"Tiedän, teidän armonne. Hän matkusti Ausbach'in kaupunkiin, 'Kultaisen hirven' ravintolaan. Minä kuulin, kun hän sanoi kuskille sen."

"Kaupungin suureen ravintolaan", sanoi Klairon miettiväisesti. "On ehkä saapunut sinne tärkeitä ja suuria vieraita, koska hän sillä tavalla matkusti sinne."

"Kyllä, teidän armonne", kuiskasi kamari-rouva. "Siellä on tärkeä vieras; mutta ei se vasta tänä päivänä ole sinne tullut, vaan on ollut siellä jo kokonaisen viikon; ja joka ehtoo on maa-kreivi käynyt ravintolassa."

"Onneton! Nyt te vasta sanotte sen minulle?" huusi Klairon vihaisena.

"Minä en voinut sitä ennemmin ilmoittaa teidän armollenne; sillä nyt vasta sain sen itsekin tietää. Suurella vaivalla ja monilla vaikeuksilla sain minä salaisuuden ongituksi herra Dubois'ilta, maa-kreivin uskotulta kamari-palvelijalta; ja sitten vasta, kun olin juhlallisesti vannonut, ett'en ilmoittaisi sitä teidän armollenne, uskoi hän salaisuuden minulle."

"Ja tiedättekö myöskin, kuka se vieras on, jonka tykönä maa-kreivi on jo viikon-päivät käynyt ravintolassa?"

"Kyllä", kuiskasi kamari-rouva. "Tiedän minä senkin."

"No, sanokaa, kuka se on."

"Teidän armonne! Se on eräs nainen, nuori ja kaunis nainen. Teidän armonne tuntee hänet. Teidän armonne on jo vuosi sitten, kun hän oli täällä vieraisilla, itkenyt katkerasti hänen tähtensä."

Klairon kauhistui ja vaikka hänen poskensa olivat maalatut, niin havaittiin hän kalvenevan.

"Neiti Krawen?" kysyi hän peljästyneenä. "Sanokaa, onko se hän?"

Kamari-rouva nyökkäsi ja sanoi: "onnettomuudeksi kyllä, teidän armonne, se on hän."

Aivan, kuin ärsytetty leijona kiljasi Klairon ja ojensi molemmat kätensä taivasta kohti.

"Minä olen petetty", huusi hän; "hävittömästi petetty!" Minun veri-viholliseni on taaskin täällä, vaikka kreivi vannoi, vuosi sitten, ett'ei hän enään koskaan tahtonut nähdä häntä. Hän on taaskin täällä. Hän on tullut murhaamaan elämäni onnea. Mutta minä en kärsi sitä, en. Minä taistelen onneni puolesta. Ah, häntä! Hänen pitää nähdä, että Klairon ei ole nainen, jota voidaan pettää ja nenästä vetää."

"Senay! Menkää vähäiseen kulma-ikkunaan, josta voidaan nähdä kaupunkiin vievälle tielle. Kohta, kun nä'ette maa-kreivin vaunujen lähestyvän, ilmoittakaa se minulle. Koska maa-kreivi näyttäytyy neiti Krawen'ille, niin pitää hänen näyttäytyä myöskin jalolle Klairon'ille. Menkää, Senay, ja olkaa hyvin varoillanne!"

Kamari-rouva kiirehti ulos, ja Klairon vaipui murtuneena tuolille.

"Omaisuuteni kadotettu", mutisi hän itseksensä, "ja nyt myöskin tulevaisuuteni, onneni, on vaarassa ja pirun juonissa. Mutta ei! En saa valittaa, en uikutella; minun pitää toimia! Mutta mitä teen minä, viivyttääkseni uhkaavaa myrskyä? Miten voin minä pikaisimmasti ja ain'ijaksi reväistä kreiviltä mokoman perkeleen, joka uskaltaa asettauda minun ja hänen väliinsä?"

Hän vaikeni ja vaipui vieläkin syvemmälle ajatuksiinsa. Vasta pitkän äänettömyyden perästä nousi hän miehukkaasti ylös.

"Niin", huusi hän uljaana. "Niin, pitää sen käymään! Minun pitää uskaltaa kaikki, voittaakseni kaikki. Minun pitää esiintyä hänen edessänsä solvatun rakkauteni täydessä tuskassa ja olla olevinani aikeessa, luopua hänestä ijäksi. Se varmaankin peljättää häntä ja niin tuntee hän, että hän vieläkin rakastaa minua, ja ett'ei hän voi elää ilman minua. Samalla, kun minä ilmoitan hänelle mahdollisesti, että hän voi kadottaa minut, samalla tuntee hän myöskin, ett'ei hän voi kestää sellaista tappiota. Rivakasti asiaan käsiksi! Kirje kirjoitettuna ja lahjansa kaikki kokoon pantuina! Niin!"

Hän otti nopeasti kirjeen, joka pahoja uutisia oli tuonut Parisista ja riensi yksityis-huoneeseensa, pannaksensa onnettoman kirjeen lukon taakse ja kirjoittaakseen itse kirjeen kreiville.

Noin tunnin kuluttua tuli kamari-rouva Klairon'in tykö jälleen.

"Teidän armonne", sanoi hän kiireisesti, "maa-kreivi tulee takaisin jo."

"Se hyvä! Minä olen valmis", sanoi Klairon ja kokoili parhaillansa jotenkin isoa läjää isompia ja pienempiä koriste-koteloita erääseen hopeaiseen vasuun.

"Odota Senay, odota! Asettaikse tämä kirje ja tämä kori kädessäs seisomaan maa-kreivin etehiseen, ja kun hän tulee, niin anna ne kumpaisetkin hänen omaan käteensä."

"Mutta entä jos herra maa-kreivi kieltäytyy ottamasta minulta kirjettä ja vasua."

"Se on totta, hän voi tehdä sen," jupisi Klairon. "Ja sen hän tekeekin, jos hänellä on jotain pahaa mielessä minua vastaan. Minä menen itse. Itse annan minä hänelle nämät kamsut, ja ollakseni vakaa siitä, että hän tietää kirjeen sisällön, niin luen sen itse hänelle."

"Teidän armonne, joutukaa! Vaunut tulevat jo linnan pihaan."

"Joutuin siis, joutuin!" huusi Klairon kovalla äänellä. "Ratkaiseva hetki on käsillä!"

Hän otti vasun ja kirjeen, antoi kamari-rouvan viskata suru-vaipan hartioillensa ja kiirehti ulos; kiirehti nuoruuden ripeydellä salien ja käytäväin kautta linnan toiseen sivu-rakennukseen, jossa kreivi asui.

Kun hän oli hengästyneenä ja läähöttäen kerjinnyt juuri etu-huoneeseen, niin tuli kreivikin käytävän toisessa päässä. Kun hän tuli lähemmäksi, säpsähti hän, ja tuli alakuloiseksi, että hän näki Klairon'in kalveana ja hengästyneenä nojautuvan ovea vastaan; ja hänen otsansa pimeni. Mutta hän salasi sen pian hymyilyllä, meni likelle ja ojensi kätensä Klairon'ille.

"Mitä?" kysyi hän levollisesti. "Oletteko täällä, Klairon? Teille ei siis ole sanottukaan, että pyysin teitä syömään tänä päivänä yksinänne?"

"Kyllä se minulle sanottiin, Teidän korkeutenne", vastasi Klairon juhlallisesti. "Mutta minä tulen kuitenkin! Tulen pyytämään lupaa puhutella Korkeuttanne sangen tärkeissä asioissa."

"Pyytää lupaa? Eikö tuo kuulu ulko-muotoiselta, Klairon?" kysyi kreivi teeskellyllä iloisuudella. "Mutta te saatte sen kohta, aivan paikalla. Olkaa hyvä ja tulkaa sisälle!"

Kreivi aukaisi itse oven ja antoi Klairon'in astua edellänsä sisälle, ja kulki sitten äänetönnä hänen sivullansa aina siksi, kunnes tulivat kreivin kapinettiin.

"No, puhukaappas nyt!" sanoi hän ja sulki oven perästänsä. "Mikä nyt on kysymyksessä? Mitä tärkeätä sanottavata teillä on minulle?"

"Minulla on tämä annettava Teidän Korkeudellenne," sanoi Klairon, aukasi vaippansa ja ojensi hänelle koriste-korinsa.

"No, mikä se on?" kysyi kreivi.

"Teidän Korkeutenne! Siinä ovat ne muistot, joilla teidän ystävyytenne ja hyvyytenne ovat kunnioittaneet minua jo seitsemäntoista vuotta, ja jotka minä tänä päivänä olen pakoitettu antamaan takaisin."

"Minkä tähden pakoitettu?" kysyi kreivi. "Kuka on pakoittanut teitä ottamaan sellaista kovaa askelta?"

"Teidän korkeutenne! Se on kirjoitettu tässä kirjeessä, jonka mukana tahdoin Teidän Korkeudellenne lähettää takaisin nämät koristeet. Mutta sitten muistin, ett'ei Teidän Korkeuttanne huvittanut lukea kirjeitä ja että Teidän Korkeutenne on jo seitsemän-toista vuotta sallinut minun lukevan kirjeensä itsellensä. Minä pyydän tänä päivänä Teidän Korkeudeltanne samaa suosiota. Teidän Korkeutenne! Antakaa armollisimmasti minun lukea tämä kirje itsellenne!"

"No, lukekaa vain!" sanoi kreivi nauraen. "Istukaa tuohon ja sallikaa minun istua vasta-päätänne tähän. No, nyt olen minä pelkkänä korvana. Lukekaa nyt kallis Klairon'ini!"

Klairon aukaisi kirjeen, ja alkoi täydellisesti taiteellisella tavalla lukea kirjettään, toisinaan vihanvimmassa, toisinaan suru-mielisesti, ja toisinaan täydesti raivoovalla innolla.

Klairon'in kirje kuului näin:

"Verho on vedetty pois. Minä ymmärrän, että olen aina ollut teidän luontonne ja teidän itsekkäisyytenne uhrina. Tottumus, rakastaa teitä, luottaa teidän avuihinne, on estänyt minua aina tähän asti, kuulemasta mitään sitä, joka olisi ollut teille alentavaista. Sen tähden olen minä kärsinyt kaikki, jopa kyllästymättömällä, hymyilevällä ulko-muodolla salannut sieluni kärsimiset. Minä luotin täydesti teidän ystävyyteenne ja rakkauteenne. Mutta nyt nä'en minä pettyneeni siinä. Te olette taaskin pettänyt minua. Ah, te ette ole ehkä koskaan rakastanut minua! Sillä jos te olisitte rakastanut minua, niin olisitte te säilyttänyt minuun sen luottavaisuuden, jonka minä aina olen ansainnut. Jos te olisitte rakastanut minua, niin olisitte te pitänyt kunniassa sen naisen tunteita ja käytöstä, jonka te jo sitten seitsemäntoista vuotta olette tuntenut; niin olisitte te säälinyt minun heikkouttani ja muistellut minun neuvojeni hyötyä ja omanvoiton pyytämättömyyttä. Kokemuksesta vakaantuneena minun kuuliaisuudestani teidän tahdollenne, ja alamaisuudestani teidän luonteellenne, ja himoillenne, ei teidän olisi pitänyt syöstä luotanne naista, joka rakastaa teitä ijäti. En voi käsittää, kuinka te voitte olla punastumatta, ei minun tähteni, vaan itsenne tähden, että voitte alentaa itsenne halpaan petokseen! Suuri Jumala! Onko tuo nyt se mies, jota minä olen rakastanut kalleimpanani ja kaikkein avujen muoto-kuvana?"

"En ole ilman epä-toivon surua saanut kuulla kaikkea sitä, mitä teillä nyt viikon-päivät on ollut tehtävänä. Teidän salainen, kujeellinen teeskentelemisenne taito on nyt paljastettuna minulle. Minä nä'en tarpeelliseksi, luopua kaikista vaatimuksistani. Minä tunnen siteet meidän välillämme ratkastuiksi ijäksi. Luultavasti iloitsette te kauniista keppoisistanne samalla, kun minä nä'en itseni hyljätyksi ilman mitään lohdutusta. Sydämmeni yhtä rakastavainen, kuin muuttumatonkin, vie mukanansa hautaan sen tunteen, jonka se on pyhittänyt teille. Minä valitan teitä; minä säälin teitä ja annan teille anteeksi. Niin, minä toivon, että olette yhtä onnellinen ja autuas, kuin minua kuluttava murhe ja kaipaus ovat minulle raskaat."

"Sanomattomalla surulla lasken minä jalkoihinne ne muistot, joita minä ajan mittaan olen teiltä saanut. En voi salata itseltäni siis, että te pidätte tämän tekoni arvoanne alentavaisena; mutta kaikki loukkaava ajatus on kaukana minusta. Ah, teidän käytöksenne on pakoittanut minua tekemään siten. Muistakaa, ett'en minä koskaan ole pyytänyt itselleni mitään, enkä koskaan koettanut koota itselleni rikkauksia. Ah, teidän onnenne oli mun ainoa huoleni! Muistakaa, että ette ole minun hallitsijani, ja että jos minä olen sallinut teidän olevan hyvän-tekijäni, niin olisi teidänkin pitänyt osoittaa itsenne minun uskolliseksi ystäväkseni. Minä en ole mitään, armollinen herra! Minä olen sen aina salaamatta ja kainostelematta tunnustanut. Mutta minun sieluni on jotakin ja viimeisellä huokauksellani tahdon minä pakoittaa teitä kuitenkin kunnioittamaan minua. Jääkää hyvästi! Ijäksi hyvästi!"

[Tämä Klairon'in kirje on alkuperäinen. Neiti Krawen, sittemmin
Ausbach'in maa-kreivitär, kertoo itse sen "muistoon-panoissaan"
I: 152.]

Klairon vaikeni ja käänsi kyyneliset katseensa kreiviin. Kreivi hymyili ja nyökkäsi hänelle vastaan.

"Ihmeen kaunis kirje, kokonansa minun jalon ja ylevän ystävättäreni, Klairon'in vertainen. Minä kiitän teitä, että sen itse luitte minulle; sillä teidän huuliltanne kaikuvat minusta itse kovat kanteennekin, kuin ihana, taivaallinen musiikki. Kiitoksia, kallis Klairon'ini; tuhannen kiitosta!"

"No, mitä vastaatte?" kysyi Klairon läähkästen.

Kreivi hymyili ja katsoi häntä kauvan ja vakaasti silmiin.

"Te tahdotte siis välttämättömästi vastausta, kova, ylpeä Klairon? Vastausta teidän syytöksiinne ja nuhteisiinne? Hyvä! Minä myönnyn taas, kuten ennenkin teidän tahtoonne. Teidän pitää saamaan vastaukseni. Laittakaa itsenne valmiiksi kello kahdeksaan tänä iltana. Valmistakaa matka-arkkunne, pukekaa myös itsenne matka-pukuun ja odottakaa niin minun käskyäni. Täsmällensä kello kahdeksan pitää teidän saada vastaukseni. Ja nyt, kallis Klairon'ini, sallikaa mun tarjota teille käsivarteni ja taluttaa teitä takaisin huoneisiinne. Korinne koristuksinensa lähetän minä ehtoolla teille takaisin vastaukseni mukana. Siis, tulkaa nyt, Klairon!"

Ehtoolla.

Päivä oli viimeinkin kulunut loppuun ja ehtoon hämärä verhosi maan. Raskaina ja hitaina olivat Klairon'ista tunnit kuluneet: kaikki voimansa oli hänen täytynyt kokoilla yhteen, voidaksensa edes toisten näkyvissä säilyttää ylpeän ryhtinsä ja ruhtinaallisen maltillisuutensa. Mitkä aatteet, mitkä toiveet olivatkaan tänä pitkänä päivänä liikkuneet hänen sielussansa, kuinka monilla kysymyksillä mahtoi hän ilman lepoa ja rauhaa kiusata itseänsä? Mitä se merkitsi, että kreivi ei kohta vastannut hänelle? Tahtoiko hän valmistaa hänelle jonkun odottamattoman ilon? Tahtoiko hän matkustaa hänen kanssaan pois ja matkalla jossain hiljaisuudessa vihittää itsensä hänen kanssansa? Mistä se tuli, että hän, joka muutoin oli äkki-vihainen ja tuntehikas, kuunteli tänä päivänä suurella maltilla lu'ettavan sellaista kirjettä itsellensä, eikä edes sanallakaan puolustanut itseänsä kirjeessä mainittuja syytöksiä vastaan.

Mutta kuulehan! Vaunut ajoivat linnan-pihaan, — kreivin matka-kuski, — ja tuossa toiset vaunut! Ne ovat ne vaunut, jotka kreivi joku viikko sitten lahjoitti Klairon'ille. "Niin, se on niin, kuin sitä ajattelinkin", iloitsi Klairon. "Kreivi lähtee matkalle kanssani! Lähdemme hää-matkallemme! Hänen siveyden-tunteensa sotii sitä vastaan, että täällä linnassa, jossa hänen puolisonsa ruumis äskettäin on maannut koru-vuoteella, vietettäisiin nyt toisia häitä. Oi, hänellä on jalo ja ylevä sydän! Hän ansaitsee Klairon'in rakkauden! Kuule! Nyt lyö kello kahdeksan! Ratkaiseva hetki lähestyy. Ah, se tapaa minut miehukkaana, se tapaa minut levollisena!"

Samassa kolkutettiin ovelle.

Klairon istui hitaisesti erääseen noja-tuoliin ja huusi käskeväisesti: "astukaa sisälle!"

Kohta aukeni ovi ja kreivin hovi-mestari tuli sisälle.

Juhlallisella hiljaisuudella lähestyi hän Klairon'ia ja antoi hänelle hopeaisen korin koristuksinensa, joiden keskellä oli myös kirje ja sinetillä varustettu käärö.

"Hänen Korkeutensa, herra maa-kreivi on käskenyt minun tuomaan tämän teidän armollenne", sanoi hovi-mestari. "Hänen Korkeutensa käskee myös ilmoittaa, että kirje ja käärö sisältävät herra maa-kreivin vastauksen teidän armollenne."

"Hyvä! Saatte mennä", sanoi Klairon ja viittasi kuuliaisuutta vaativalla käden-käännöksellä ovea kohti.

"Anteeksi, teidän armonne! Hänen Korkeutena toivoo teidän armoltanne vähäisen kirjallisen kuitin, että koristeet ja rahat ovat oikein perille saapuneet."

"Rahat?" kysyi Klairon ihmetellen. "Missä ovat rahat?"

Hovi-mestari osoitti sinetillä varustettua kääröä.

"Tuossa, teidän armonne! Siinä on neljä töttöä kultarahoja. Jokaisessa tötössä on tuhat-kaksisataa-viisikymmentä kappaletta, siis viisi-tuhatta kultarahaa yhteensä. Pyydän teidän armonne olemaan hyvän ja vakuudeksensa tarkastavan rahoja."

Klairon mursi vapisevalla kädellä käärön sinetin ja repi paperit sen ympäriltä.

Niin, siellä oli tosiaankin neljä raskasta töttöä kultaa; ja kun hän rikkoi niistä yhden, niin vyöryivät kultarahat iloisesti helisten ja kilisten hänen helmaansa.

"Teidän armonne näkee, että minulla on oikein", sanoi hovi-mestari hymyillen. "Saanko nyt pyytää kuittia?"

"Antakaa minulle tuosta pöydältä paperia ja lyijykynä", käski Klairon ja kokoili helmaansa vyöryneitä kultarahoja.

Hovi-mestari hiipei varpaillansa pöydän tykö, otti ja tarjosi
Klairon'ille pyydetyt kapineet.

Klairon otti paperin ja kynän ja kirjoitti vakavalla kädellä: "Olen oikein saanut koristeet, kirjeen ja rahat" ja antoi paperin sitten hovi-mestarille.

"No", kysyi hän kärsimättömänä, kun ei hovi-mestari vieläkään lähtenyt.
"Vieläkö teillä nyt on jotain toimitettavata?"

"Ei, teidän armonne! Pyytäisin ainoasti kysyä, joko teidän armonne matkustaa tänä iltana?"

"Mitä? Eikö maa-kreivi sitä määrää?" kysyi Klairon kummastellen.

"Hänen Korkeutensa on sanonut minulle, että se olisi teidän armonne oma asia, josko matkustatte jo tänä iltana, tahi vasta aamulla aikaisin."

"Kummallista!" mutisi Klairon. "Minun pitää ensin lukea Hänen Korkeutena kirjeen. Se ehkä päättää asian. Menkää nyt etu-huoneeseen; tahdon kutsua teidät kohta jälleen."

Hovi-mestari kumarsi ja pujahti pihalle. Klairon avasi kirjeen vapisevin käsin ja alkoi lukea.

"Minun Jumalani!" sanoi hän ja hengitti raskaasti. "Mitä merkitsee tämä kaikki? Minkä tähden — — —?"

Samassa kun hän vilkasi kirjettä, päästi hän pahan huudahduksen ja hänen kasvonsa osoittivat ihmettelemistä.

"Ei", huusi hän; "ei, se on mahdotonta! Se ei voi olla niin! Minun aistini pettävät minua, kirjaimet keikkuvat silmissäni. Tahdon vielä kerran lukea kirjeen läpi."

Samalla vierivät vaunut aika jyrinällä ulos linnan-pihasta. Klairon ei sitä huomannut. Hän kohotti ylös käden, jossa kirje oli, ja puoli-ääneensä aivan, kuin ei hän olisi ainoasti silmillänsä, vaan myöskin korvillansa tahtonut vakuuttaa itseksensä kirjeen sisällön, luki hän:

"Kallihin Klairon'ini! Teillä on oikeus: minä olen kiittämätön kappale, joka en enään ansaitse teidän ystävyyttänne; vaan kaikki ne nuhteet, jotka te teidän jumalaisessa vihassanne viskaatte pääni päälle. Kovat nuhteet, jotka ovat teidän kirjeessänne, ovat kukistaneet minut kokonansa, ja täysin tietäen minun syyllisyyteni, en uskalla enään tulla näkyviinne. Niin, minä olen pettänyt teitä. Minä en ole tyytynyt teidän jaloon ja puhtaaseen ystävyyteenne, vaan minä tarvitsin myöskin onneni tähden nuoren ja jalon naisen rakkautta. Vihastukaa minulle, vaan älkää minua tuomitko! Ottakaa myös takaisin ne lahjat, joilla minä kunnioitin teitä ennen onnellisempina aikoina, ystävättäreni! Säilyttäkää ne muistonani. Ottakaa myös vastaan ne viisi-kymmentä tuhatta markkaa, jotka te sitten kymmenen vuotta lainasitte minulle; ja älkää pahastuko, että minä kiitollisuudessani olen pannut summan kaksin-kertaiseksi. Minä tiedän, että Klairon'illa on auttavainen käsi, ja että hän on hyväätekeväinen. Sallikaa siis minun lähettää teidän köyhillenne kahden-tuhannen viiden-sadan kulta-rahan verosta viisi-tuhatta."

"Ja nyt, ystävättäreni! Voikaa hyvin nyt! Palatkaa nyt Parisiin, vaan älkää unhoittako minua. Minä matkustan Italiaan. Neiti Krawen on suostunut, ruvetakseen puolisokseni, ja matkustaa mukanani. Päätetyn matkamme jälkeen asetumme me Englantiin. Minä en koskaan palaa enään Ausbach'iin, jossa minä ystävättäreni Klairon'in kanssa olen elänyt seitsemän-toista onnellista ja hauskaa vuotta. Minä olen uupunut olemaan hallitsijana ja tyydyn sen tähden täst'edes olemaan yksinäinen, vapaa mies. Olen myönyt maani Preussin kuninkaalle, ja neiti Krawen, tuleva puolisoni, ei ole niin kunnianhimoinen, että hän siitä pahastuisi minulle. Hän ei pyydä hallita; vaan ainoasti rakastaa ja olla rakastettu. Ja vielä kerran: voikaa hyvin! Kun te tätä lu'ette, olen minä jo kaukana teistä, ja luultavasti emme nä'e toisiamme enään koskaan, kuitenkin olen aina

teidän ystävänne Aleksanteri."

"Matkustanut! Hän on matkustanut!" huusi Klairon raivossansa. "Pakenee minua ja matkustaa hänen kanssansa! Mutta ei, ei! Tämä kaikki on erehdystä. Se on mahdotonta, että hän matkustaa ottamatta jää-hyväisiä minulta. Hän on vielä kotona. Minä tahdon ja minun pitää saada nähdä hänet!"

Hän syöksyi ovelle ja huusi kovalla äänellä hovi-mestaria.

"Mitkä olivat ne vaunut, jotka äsken juuri läksivät linnan-pihasta?" kysyi hän sisään tulevalta hovi-mestarilta.

"Herra maa-kreivin matka-vaunut, joiden pitää odottaa häntä
München'issä."

"Ah, kreivi ei siis ole vielä matkustanut?" kysyi Klairon iloiten.

"Anteeksi, teidän armonne! Herra maa-kreivi on matkustanut jo kolme tuntia sitten neiti Krawen'in kanssa yhdessä. Kreivi meni jalkaisin ravintolaan ja matkusti sieltä neidin kanssa, neidin vaunuissa."

Klairon ei vastannut mitään. Hän seisoi suorana ja ylpeänä, pudistaen molemmin käsin sen noja-tuolin selkä-lautaa, jonka vieressä hän seisoi, posket kuolon-kalpeoina, huulet värisevinä ja katse jäykkänä ja kylmänä.

Hovi-mestaria rupesi kauhistamaan Klairon'in läheisyys. Hänen piti herättää häntä hänen huumautumisestansa.

"Teidän armonne!" sanoi hän kovalla äänellä. "Koska ai'otte matkustaa?
Joko tänä iltana, vai vastako aamulla aikaisin?"

Klairon kääntyi hitaasti ja ylpeästi häneen.

"Valjastettakoon kohta vaununi!" sanoi hän tukahtuneella äänellä.
"Tahdon jättää kohta paikalla tämän paikan."

Ja hän otti muutaman askeleen ovea kohti. Mutta nyt horjahti hän kerrassansa ja vaipui voimatonna lattialle.