Neiti Klairon

by L. Mühlbach

TOINEN PÄIVÄ.

1.

Huomeneltain.

Klairon seisoi kuvastimensa edessä ja tarkasteli tarkoin ja tuomarin ankaralla totisuudella kasvojansa. Tänä päivänä oli hän tehnyt kauhean keksinnön: hän oli havainnut otsallansa, jonka jaloa kauneutta oli niin usein ihmetelty ja ylistetty, ensimmäiset rypyn jäljet, ensimmäiset merkit, joilla vanhuus alkaa laskea vuotten lukua.

Niin, Klairon ei voinut nyt enään salata itseltään sitä, että hän vanheni; eipä voinut hän sitä enään kokonansa salata maailmaltakaan. Kaksi-kymmentä vuotta sitten oli hän ollut parisilaisten suosittu ja ihaeltu lemmikki; kaksi-kymmentä vuotta sitten oli hän tunnettu läpi koko Europan ja ylistetty maailman mainioimmaksi näyttelijättäreksi. Kaksi-kymmentä vuotta sitten, oli se kirje painettu, jossa Voltaire nimitti häntä "kaksi-kymmentä-kesäiseksi Muusaksi" — taiteen jumalattareksi. — Klairon ei uskaltanut siis viettää neljää-kymmentä vuottansa; sillä maine oli jo sitten kaksikymmentä vuotta painanut hänen kaste-kirjansa, joka oli yhtä kuolematon, kuin mainekin.

Niin, Klairon oli neljä-kymmentä vuotias. Sen täytyi hänen tunnustaa maailmalle. Neljä vuotta, jotka siitä ylitse menivät, olivat hänen yksinänsä, ja ainoasti ne taisi hän salata maailmalta. Ne neljä vuotta olivat hänen salaisuutensa. Ja kun hän nyt seisoi kuvastimensa edessä, kysyi hän, tuskallisesti tarkastaen kasvojansa, ell'eivät ne ilmoittaisi hänen salaisuuttaan, vai olivatko ne yhtä uskolliset, kuin hänkin.

Mutta samalla kun hän niin tutkieli, tarkkaeli itseänsä, kiitivät menneet vuodet, nuo kaksi-kymmentä voiton vuotta hänen sielunsa silmäin sivuitse loistavine voiton-seppeleineen, ja hän riensi melkein kauhistuneena pois kuvastimen äärestä.

"Olispa kauheata, jos minun pitäisi jättää nyt kaikki tämä", huokasi hän ja värisi. Sitten istausi hän nojatuoliin, joka oli kuvastimen kohdalla, että hän siitä vielä voisi silmäillä kuvastimeen.

"Niin, olispa oikein kauheata", jatkoi hän, "jos Klairon'in pitäisi kerrassansa astua alas valta-istuimeltaan; jos Semiramis, Adriane, Merope, Phaedra, — niin, jos kaikki nämät korkeat ruhtinattaret, joiden kruunut ovat yhdistetyt minun päässäni, lykättäisiin nyt sivulle; jos tuo julma vihollinen, vanhuus, tekisi sen, ja tuomitseisi Klairon'in kerrassansa eläkettä-nauttivaksi, virattomaksi näyttelijättäreksi, oman suuruutensa raunioksi!"

Tämä ajatus tärisytti häntä juuri, kuin maanjäristys. Kauhistuneena kavahti hän ylös ja mittaeli pitkin askelin, kuin haavoitettu leijona, huoneensa lattiata.

"Ei", huusi hän raivostuneena. "Ei; minä en tahdo lopettaa, kuin kaikki näyttelijättäret lopettavat, unhoitettuna, pilkattuna ja häväistynä. Klairon ei voi tavallisella tavalla lakata hallitsemasta. Klairon ei voi laskeutua näyttämön valta-istuimelta alas joka-päiväiseen elämään, tulla jonkun pankkirin tahi jonkun köyhän aateli-miehen vaimoksi. Jos minun pitää jättää näyttämö, jossa minä jo kaksi-kymmentä vuotta olen ollut ruhtinattarena, niin pitää sen tapahtumaan loistavalla tavalla. Niin, minun pitää vielä, ennen eroani, saattaa maailma hämmästykseen. Kateudella ja hämmästyksellä pitää minun jälkeeni katsottaman, eikä pilkalla ja syljellä. Niin pitää, ja niin täytyy sen tapahtua! Ainoasti Klairon voipi sillä lailla lopettaa. Kun hän astuu alas näyttämön valta-istuimelta, niin nousee hän toiselle, oikealle valta-istuimelle. Baabelin kuningattaresta pitää toki tehtämän edes Ausbach'in ruhtinatar!"

Ylpeä voiton ilo kuvaantui nyt hän kasvoillansa. Hän meni jälleen kuvastimen tykö ja tarkasteli tutkien vieläkin vartaloansa. Sen jälkeen liukui hän ruhtinaallisella ryhdillä ja yhä kurkistaen kuvastimeen takaisin nojatuoliin.

"Maa-kreivi sanoo minulle joka päivä, että minä olen hänestä ihanin nainen koko maailmassa", mutisi hän hiljaa itseksensä. "Ja minä nä'en sen, että niin olenkin. Vieläkin olen kaunis ja vieläkin on minulla voimaa, tehdä hän orjakseni ja vallita häntä. Minun pitää siis käyttää tilaisuutta hyväkseni. Maa-kreivi rakastaa minua. Sitä vakuuttaa hän joka päivä ja rukoilee minun vasta-rakkauttani. Mutta hänen pyytämällään tavalla en minä sitä koskaan myönnä. Jopa! Ei Klairon koskaan niin alenna itseään, että hän rupeaisi jollekin ruhtinaalle jalkavaimoksi. Ei; ei koskaan! Mutta voipiko hän minulle jotain muuta tarjota? Hän on minulle sanonut, että hän on naimisissa, mutta vain muodon vuoksi. Hän tuskin tuntee puolisotansa; elää erillään hänestä aina hää-päivästä saakka. Ja että hän vihaa kaikkea huhua ja hälinätä, niin ei hän tahdo laillista eroa."

"Mutta hänen pitää se tehdä", huusi Klairon hetkisen pysähdyksen perästä. "Niin, hänen pitää ottamaan eron puolisostansa, sillä Klairon tahtoo tulla ruhtinattareksi. Klairon on luotu hallitsemaan ja vallitsemaan maita."

"Mutta miten minä pääsen niin pitkälle; Ausbach'in maa-kreivi on ylpeä. Hän ei unhoita koskaan, että hän on nepain Preussin kuninkaalle, jota sitten aina viimeisen pitkän sodan nimitetään Rietrikki Suureksi. Hän pitäisi sitä rikoksena, että hän tekisi näyttelijättären Preussin kuninkaan lailliseksi nepaimen vaimoksi. Mutta asia riippuu siitä, että häntä vähitellen totutetaan siihen, verkallensa, askel askeleelta viedään vihkimä-jakkaralle. Hän aikoo palata Ausbach'iin. Miks'ei pyydä hän minua kanssansa sinne, ystävättärenänsä, sisarenansa asumaan kanssansa? Ah, minä kyllä sitten ohjaisin hänen ajatuksensa niin, että ystävätär, sisar julistettaisiin vihdoin puolisoksi. Nyt pitää ajatella ohjelma, rivakas ja päättävä ohjelma."

Hän nojasi yhä vieläkin kauniin käsivartensa tuolin selkä-lautaa vastaan, antoi päänsä vaipua käsivarrelle, ja niin istui hän pitkän aikaa ajatellen.

"Niin," huudahti hän vihdoin. "Niin sen pitää käymän! Loistolla erkanen minä näyttämöltä. Niin pakoitan minä maa-kreivin tarjoomaan minulle pako-paikan valtakunnassaan. Minä jään hänen tykönsä. Minä totutan hänen vähitellen siihen, että hän ottaa eron sairaasta puolisostansa! ja sitten, — sitten, kun olemme ehtineet niin pitkälle, tulee minusta hänen puolisonsa. Rivakasti asiaan nyt käsiksi vain! Tämä päivä on ratkaiseva päivä. Vielä tänä päivänä pitää sen olla päätetyn. Niin, Klairon! Sonnusta itses miehuudella! Kanna sinun paperi-kruunujas ja laakeri-seppelettäs niin että valloitat itselles todellisen kruunun ja vaihetat lakeris myrtti-seppeleeseen. Ylös, ylös! Käy nyt asiaan käsiksi!"

Ja vakavin askelin lähestyi Klairon pöytää ja soitti kellollaan. "Jaakko!" huusi hän sisälle tulevaa palvelijaa vastaan. "Eikö vielä ole mitään vastausta teaterista tullut?"

"Käskyllänne, Teidän Armonne!" kuului vastaus. "Teateri inspehtori oli juuri äsken täällä ja ilmoitti teaterijohtokunnan puolesta, että tehtyjä säännöksiä ei voitu millään ehdolla muuttaa, ja että Phaedra ehdottomasti näytetään tänä päivänä. Kaikki näytöksen osat, kuten tiedätte, ovat jo jäsenille ja'etut, eikä niissä voitu mitään muutoksia tehdä. Koko kuninkaallinen hovi on tänä iltana läsnä näytelmässä."

"Se hyvä, Jaakko! Lähetä kohta sana herra Varon'ille ja Lekain'ille. Ne herrat pitää pyydettämään kohta tulemaan tyköni. Minulla on jotain sangen tärkeätä heille sanottavata, ja pyydän siis erittäin nöyrästi, että he kohta viipymättä tulevat tänne."

Varon ja Lekain, molemmat sen ajan kuuluisimmat näyttelijät, asuivat Klairon'in palatsin läheisyydessä ja olivat siis vähemmässä, kuin kymmenessä minuutissa Klairon'in luona.

"Ystäväni!" huusi Klairon heitä vastaan. "Joko tiedätte sitä kauheata ja hirmuista asiata, jota meille ajatellaan tehdä? Tarkoitan sitä loukkausta, jota meille, teaterin kaunistuksille ja kunnialle ai'otaan tehdä."

"Meitä tahdotaan pakoittaa tunnustamaan varasta, kunniaansa menettänyttä miestä, joka ensin varasti, oli sitten linnassa, sitten palvelijana ja sissinä polisissa, — niin, meitä tahdotaan pakoittaa tunnustamaan häntä toveriksemme, meikäläiseksi!" huusi Varon.

"Meitä vaaditaan näyttämöllä esiytymään yhdessä mokoman kruunun-linnun ja varkaan kanssa", sanoi Lekain ja kohotteli ylen-katseellisesti olkapäitänsä. "Ah, se on ihmeteltävää! Linnan-ruoka on yht'äkkiä huomainnut itsessään kykyä teateriin: Varas pyytää murtaa itsensä taiteelliselle uralle, ja polisi pitää sitä erittäin sopivana seikkana, asettaa yhden juhdistansa 'Theatre Français'ehen' aivan, kuin määräaikansa palvelleet sotaherrat pannaan yhteisiin virkoihin."

"Ja mekö siihen suostuisimme?" kysyi Klairon säkenöivin silmin. "Pitääkö Phaedra niin häväistämän, että hän rakastaisi rikkojata? Pitääkö Theramen häpeämään turvattiansa, Hippolyte'ä? Pitääkö Theseon oleman isänä kunniansa kadottaneelle, joka ei varastanut sydäntä, vaivasia, viheliäisiä markkoja!"

"Ystävät! Minä kysyn teiltä: pitääkö meidän sitä kärsiä, että taide häväistään ja sen pyhän templin kynnyksiä tahraa mies, jonka edestä taiteen-jumalattarien täytyy täynnä häpyä paeta pois, ja jota Apollo ei koskaan voi tunnustaa opetuslapseksensa? Varon! Minä kysyn teiltä, suuren Molieres'en oppilaalta, tahdotteko pelata Theramen'a, kun Hippolyte'n osaa näyttelee mies, jonka kanssa kanssa-puheissa teaterin ulkopuolella tavattuna te häpeäisitte silmät päästänne, ja jolle te kääntäisitte selkänne, jos hän uskaltaisi puhutella teitä tuttavana? Lekain! Minä kysyn teiltä, mainio taiteilija, joka ei vielä koskaan ole esiytynyt muutoin, paitsi jalona, suurena ja armollisena maailman, katsojain ja itsensä edessä, ja joka puhtaana, virheetönnä ylimmäis-pappina on tehnyt taiteen pyhää uhri-palvelusta Apollon templissä, minä kysyn teiltä, Lekain, tahdotteko näytellä Theseona, kun teille annetaan pojaksi sellainen olento, jonka rikoksia rankaisemaan te ette pyytäisi jumalain vihaa, vaan yksinkertaisesti jättäisitte hänet polisin kynsiin?"

"Mutta ennen, kun vastaatte, kuulkaa, mitä minä teille sanon. Ei koskaan enään Klairon astu näyttämölle Phaedrana, jos nuorukainen, jota hänen pitää rakastaa, on ihminen, jonka läheisyys ja paljas yhteen-sattumus on hänelle jo alentavaista. Ei koskaan anna Klairon pakoittaa itsensä, tunnustamaan rangaistua voroa, polisi-sissiä taiteen otto-pojaksi. Ja jos taiteen pyhät templin ovet avataan hänelle, niin suljetaan ne ijäksi Hippolyte Klairon'ille! Sitä minun piti sanomaan teille: Vastatkaa te nyt minulle!"

"Minä vastaan teille", lausui Varon, jonka silmät, huolimatta hänen kuudesta-kymmenestä vuodestansa, vielä yhä hehkuivat nuoruuden tulessa. "Te kysytte minulta, josko minä tahdon olla opettaja Theramen'a sellaiselle Hippolyte'lle? En, Klairon, en! Spitalinen älköön lähestykö puhtaita! Rumaa rikosta ei pestä puhtaaksi Apollon taivaisella pappius-päähineellä. Se, joka on saastuttanut kätensä varkaan vehkeissä, älköön tuokokkaan jumalille mitään uhria, sillä he hylkäisivät sellaisen uhrin samoin, kuin minä, Apollon ja musain palvelija hyljään sellaisen Hippolyte'n, enkä tahdo koskaan olla hänelle Theramen'a. Olkoon hän vain tänä iltana Hippolyte'na; mutta mitään Theramen'ea ei hänen pidä näkemään sivullansa! Kuitenkaan ei se ole Varon, suuren Molieres'en oppilas. Ja te, minun suuri ja kunnioitettu ystäväni, Lekain, mitä sanotte te?"

"Minä sanon, että orja ja hyljätty roisto älköön panko saastaisia käsiänsä ylimmäis-papin ja jumaloin käsiin", huusi Lekain. "Minä sanon, että minä mieluimmin kutsuisin pojakseni sellaisen onnettoman, joka kärsimysten ja musta-sukkaisuuden yllytyksestä on murhannut puolisonsa, kuin miestä, joka oman-voiton pyynnöstä ja näpistelemisen himosta varastaa toisen omaisuutta. Murhaaja voipi, huolimatta rikoksestansa, olla kunnon mies? mutta varas on halpa raukka, joka varastaa itseltään kunnian. Ja kunniattoman kanssa ei Lekain'ella ole mitään tekemistä. Ei Lekain tule hänen kanssaan näyttämölle. Eikä kellään ole oikeutta, pakoittaa minua häpeällisyyksiin. Minä en näyttele Theseona, jos hän, vitsattu varas ja vanha voro näyttelee Hippolyte'na!"

"Antakaa minulle kätenne, ystäväni!" sanoi Klairon juhlallisesti. "Me seisomme yhdistettyinä lujana liittona, ja vannomme taiteen-jumalattarille, vannomme taiteelle, jonka vihittyjä palvelijoita me olemme, — niin, me vannomme elää ja kuolla taiteen pyhässä palveluksessa, emmekä salli sitä, emmekä anna itseämme häväistä, vaikkapa saisimmekin sen tähden kärsiä vainoa ja rangaistusta!"

"Niin, sen me vannomme!" huusivat molemmat herrat.

"Me vannomme, ett'emme näyttele tänä iltana, jos meitä vaaditaan näyttelemään yhdessä Vauture'n kanssa."

"Niin, sen vannomme me!" kertoivat Varon ja Lekain.

"Me olemme tehneet valamme ja jumalat ja taide ovat sen ottaneet vastaan", sanoi Klairon juhlallisesti. "Nyt tahdomme me levollisina ja seisovaisina odottaa sitä, kun tapahtuu. Menkää nyt kotihinne, ystäväni, ja tehkäämme se, kun tarpeellista, Ilmoittakaamme kirjallisesti johtokunnalle, ett'emme me näyttele tänä iltana, ja ett'emme enään koskaan astu näyttämölle, ell'ei Vauture'a kohta eroiteta teaterista."

"Sanokaamme, ett'emme koskaan näyttele hänen kanssansa, samana ehtoona", huusi Varon.

"Niin, siin' on kylliksi", sanoi Lekain.

"Hyvä!" sanoi Klairon. "Jos te sen pidätte riittävänä, niin pysykää siinä. Minulle se ei riitä! Jos Vauture jääpi paikoilleen teaterissa, niin eroan minä. Minä en salli pahantekijän nimittävän minua virka-veljeksensä!"

Hän ojensi Varon'ille ja Lekain'ille kätensä jää-hyvästiksi ja kiirehti sitten kirjoitus-pöytänsä tykö, kohta ylpeästi ja käskeväisesti kirjoittaakseen kuninkaalliselle "Theatre Français'in" johtokunnalle.

"Niin", sanoi hän innollisesti ja pani kirjeen kokoon. "Nyt on arpa heitetty. Minä voitan, kuin taiteilijatar, tahi laskeun minä näyttämön valta-istuimelta, noustakseni, jos Jumala suo, noustakseni todelliselle valta-istuimelle."

Hän soitti hätäisesti ja jätti kirjeen kamari-palvelijalle, vietäväksi kuninkaallisen teaterin johtokunnalle.

"Jos kysytään, olenko minä sairas", käski hän, "niin vastaa, että minä olen erittäin terve ja aivan valmis näyttelemään tänä iltana, kuitenkin ehdolla, että minun ehtoni ensin täytetään. Joudu nyt ja tuo minulle kohta vastaus asiasta, vaikka minulla olisi vieraitakin luonani."

"Minä toivon maa-kreivin olevan läsnä", sanoi hän hymyillen itseksensä. "Tunnin perästä on Jaakko takaisin, ja siihen aikaan on maa-kreivinkin tapana olla täällä. Vai eikö hän tulisi tänä päivänä? Oiskohan minun eilen osoittamani kovuus ja kylmyys peljättäneet hänet takaisin? Mitä? Oisko hänelle niin helppoa, hyljätä minua? Voidaanko Klairon hyljätä sen tähden, ett'ei hän ole mikään mieliinmukiin menevä kaunotar, jolla olisi jokaiselle rakkauden lorulle hymyily valmiina? Oi, se oisi kauheata, jos minä olisin niin peräti erehtynyt, jos — — — Ah, tuossa seisahtuvat vaunut portilleni. Ken voi nyt tulla niin peri aikaisin aamulla — — —."

Klairon unhoitti hetkeksi kuninkaallisuutensa ja syöksähti ikkunaan, kurkistaakseen kartiinien takaa vähän pihalle vain.

"Se on hän! Ne ovat hänen vaununsa," huusi hän voiton riemulla. "Hän tulee tänä päivänä vieläkin aikaisemmin, kuin tavallisesti. Se on ainakin todistuksena siihen, että hän rakastaa minua — — —."

"Hänen kuninkaallinen Korkeutensa Ausbach'in maa-kreivi," sanoi palvelija, avasi kaksois-ovet seljällensä, ja hoikka, nuori, noin kolmen-kymmenen vuotias mies astui sisään, pu'ettuna loistavaan, kullalla koristettuun pukuun. Hänen kasvonsa olivat hyvin setänsä, kuningas Rietrikki II:n näköiset; mutta se juuri puuttui häneltä, joka havaittiin suuren Rietrikin kasvoissa; nimittäin, loistava, neroa täysi katse, ja hänen ihana, lempeä silmäyksensä. Maa-kreivin silmät olivat heikot ja sinertävät; hänen katseensa oli synkkä ja eloton. Ja jos joskus hymy leikki hänen huulillansa, niin oli se ainoasti suru-mielinen hymyely, joka ainoasti kohteliaisuudesta joskus ilmestyi, sitä pikemmin taas haihtuakseen.

Klairon kiirehti maa-kreiviä vastaan suurimman ihmettelemisen katseella.

"Teidän kuninkaallinen Korkeutenne ei ole siis vielä matkustanutkaan?" kysyi hän ihmetellen. "Te olette siis hyljänneet julman aikomuksenne, ett'ekä vielä matkustakaan synkkään, kylmään Saksaan takaisin?"

"En ole muuttanut päätöstäni," sanoi kreivi ja suuteli hänen kättänsä. "Mutta minä en voinut, enkä tahtonut matkustaa, ilman teitä näkemättä vielä kerran, ja ottamatta jää-hyväisiä teiltä."

"Jää-hyväiset," huokasi Klairon. "Ah, sitä suruista sanaa, ja voi niitä vaivasia, joiden täytyy sanoa se sana! Mutta vieläkin valitettavammat ovat ne, joiden täytyy ottaa vastaan se sana. Oi, ruhtinaani! Ihminen tottuu pian onneensa; mutta katkeruudella se jättää sen! Minä olin onnellinen siinä suuressa tiedossa, että olin ylevän, jalon maa-kreivin ystävyydessä; että minä, raukka, en koskaan ajatellut sitä, että kerran kadottaisin kalliin ja rakkaimman ystäväni. Ja nyt se 'kerran' on käsissä, joka minut eroittaa teistä."

"Minä en voisi elää enään tämän päivän jälkeen," sanoi kreivi juhlallisesti, "ell'en minä tietäisi jälleen-näkemisen päivän kohta taas koittavan. Minä riennän nyt vain muutamiksi viikoiksi maahani, ratkaistakseni vain muutamia tärkeitä hallinnollisia asioita; mutta sen jälkeen palajan minä taas Parisiin, se on: teidän tykönne!"

"Kuka tiesi, ette minua sitten enään löydä," huokasi Klairon.

"Minä löydän teidät, vaikka olisitte paennut maailman ääriin," huusi maa-kreivi. "Onhan rakkaudella se taivaallinen voima, että se voittaa kaikki vastukset, ja pilkkaa kaikkia esteitä. Minä löydän teidät, Klairon!"

"Mutta mahtaiskohan Teidän kuninkaallinen Korkeutenne sitä uskaltaa?" kysyi Klairon suruisesti. "Eiköhän lopuksi kuitenkin teidän puolisonne kyyneleet ja valituksensa eron tähden teistä, voittaisi hyvää ja jaloa sydäntänne? Ettekö puolisonne tähden hyljäisi ja välttäisi ystävä-raukkaanne Klairon'ia ja jäisi kotihinne mahtavaan pää-kaupunkiinne, ja antaisi alamaisillenne harvinaista esimerkkiä onnellisesta avio-elämästä valta-istuimella?"

"Puolisoni ei minua kiusaa kyynelillään eikä rukouksillaan," vastasi kreivi synkkänä. "Hän tietää, ett'en ole koskaan rakastanut häntä, ja hänen kiviseen sydämmeensä ei pysty rakkaus. Kun minä olin vielä melkein sanoen poika, pakoitti minun isäni minua tähän avioliittoon, kivuloisen ja ruman Koburg'in prinsessan kanssa. Minun oli ainoasti valitseminen vankeuden ja tämän liiton välillä. Minä olin, kuten sanottu, vielä poikanen, ja minun peljästynyt sydämmeni vapisi isäni vihaa ja uhkaavaa kovaa vankeutta. [Memoirs of the Marggravine of Ausbach. I. 131.] Lapsellisessa hulluudessani annoin minä niin peljättää ja sitoa itseni ijankaikkisiin kahleisiin, turvatakseni personallisen vapauteni."

"Mutta samassa, kun minä sen tein ja otin Koburg'in prinsessan puolisokseni, tunnustin minä hänelle peittelemättä, ett'en minä rakastanut häntä, enkä koskaan tulisi rakastamaan häntä."

"Ah, minä olin kevytmielinen! Minä luulin tällä puolen tuntia ennen vihkimistä tehdyllä tunnustuksellani saattavani hänet jaloon ja miehuulliseen päätökseen, nimittäin siihen, että hän, pelastaakseen itsensä ja minut kauheasta rakkaudettomasta aviosta, olisi vihkimä-jakkaralla hyljännyt minut ja papin kysymykseen 'tahdotko' vastannut vakavasti ja kovalla äänellä 'en.' Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän otti minut. Mutta samassa silmän-räpäyksessä, kun hän sanoi päättävän sanan 'otan', vannoin minä itsekseni, ett'ei hän sittenkään koskaan tulisi olemaan puolisoni, vaan että hän olisi minulle ainakin vieras."

"Minä olen uskollisesti pitänyt valani. Koburg'in prinsessa kantaa minun nimeäni; mutta hän ei ole puolisoni, ei ystäväni, eikä matka-toverini elämässä. Minä en tiedä mitään hänestä, eikä hän minusta. Kun minä olen Ausbach'issa, niin näemme me toisemme ainoasti päivällis-pöydässä, koko hovin läsnä-ollessa, ei koskaan kahden-kesken. Sanaakaan emme koskaan toisillemme puhu, paitsi asioissa, jotka koskevat seurustelu-elämän yleisiä kohtia."

"Mutta eihän se ole mikään avio-liitto!" huudahti Klairon. "Onhan se vain rasittava kahle, jonka Teidän kuninkaallinen Korkeutenne pitää mitä pikemmin viskaamaan pois päältänsä. Te olette sen velka-pää maallenne, ja alamaisillenne, kallihimpani ja rakkahimpani ruhtinaani! Teidän pitää ottaa pois mokomalta sairaloiselta ja lemmettömältä prinsessalta, jolle olette antanut ainoasti nimenne, ettekä sydäntänne, — ottaa myöskin pois jalo ja kallis-arvoinen nimennekin. Ken hyvänsä, vaikka kuinkakin kaunis ja kuinkakin ylpeä prinsessa, tuntisi itsensä onnelliseksi ja kunnioitetuksi, saada sitä kantaa; päästä puolisoksi ruhtinaalle, joka ei ainoasti kasvoiltaan, vaan myöskin sielun ja sydämmen jaloin ja yleväin ominaisuuksien puolesta on suuren setänsä, Preussin kuninkaan kaltainen."

"Ei", sanoi kreivi totisesti ja vakaasti: "Ei; minä kärsin nuoruuden erehdyksestä loppuun asti. Minä olen itse siihen syypää, ja sen tähden pitää minun siitä kärsimäänkin. Kun ei minulla ollut miehuutta seisoa isäni vihaa vastaan, ja asettaa omaa tahtoani hänen tahtoansa vastaan, niin pitää minulla nyt sen tähden olemaan miehuutta, kantaakseni levä-peräisyyteni seurauksia niin kauan, kuin Jumala sen tahtoo. Minä olen Jumalan ja ihmisten edessä Koburg'in Klotilda-prinsessan puoliso. Niin kauan, kuin hän elää, olen minäkin velvoitettu tunnustamaan hänet puolisokseni ja sellaisena pitämään ja puollustamaan häntä." [Maa-kreivin omat sanat. Katso: Memoirs of the Marggravine of Ausbach. Vol. I, 130.]

"Ei", huusi Klairon vihaisesti. "Ei! Teidän Korkeutenne sallii jalon sydämmensä jalouden vietellä itsensä uhriksi, jota prinsessan ei sovi vaatia, eikä kansanne sallia. Te ette ole ainoasti oman persoonallisen onnenne, vaan myöskin kansanne ja maanne onnen tähden velka-pää rikkomaan luonnottoman avio-liiton ulkonaiset siteet, mennäksenne uuteen lailliseen avio-liittoon, ja antamaan kansallenne, jota nyt uhkaa pahimmistakin pahin, se, että se joutuu kerran vieraan ruhtinas-suvun perinnöksi, — niin, antamaan kansallenne ruhtinatar, joka sitten lahjoittaa maallenne perijän, laillisen perijän."

"Ah, ei se ole mikään hauska tehtävä, olla hallitsevana ruhtinaana," vastasi kreivi, "että sitä haluaisin pojalleni jättää. Kuka tietää, vaikka ma itse jo pudistan päältäni mokoman vaikean tehtävän, ja alamaisten verosta pidän parempana, olla oma herrani." [Ausbach'in maa-kreivi möi sittemmin maansa Preussin kuninkaalle ja vetääntyi miljonan talarin vuotuisella eläkkeellä yksinäisyyteen ja eli Englannissa.]

"Mutta älkäämme enään puhuko näistä ikävistä asioista. Minä ilmoitin aviolliset suhteeni teille ainoasti siinä tarkoituksessa, ett'ette soimaisi minua uskottomuudesta aviossani, että uskallan rakastaa teitä ja myöskin sen suoraan sanoa teille."

"Niin, Klairon! Minä rakastan teitä, ja rakkaus johdattaa minut kyllä pian luoksenne takaisin. Mutta ett'ette te jumaloittu, ympäri liihoitteleva, suloinen Klairon, minua, poissa ollessani unhoittaisi, vaan olisitte vaadittu edes joskus muistamaan minua, toin minä teille jotakin, jota teidän pitää vannoa kantaa, eikä tosiaan ottamaan pois ranteestanne siihen asti, kun minä palajan! Te olette aina kieltäynyt ottamasta minulta mitään lahjaa; mutta tätä ette saa kieltää; tämä teidän pitää ottaa vastaan."

Ja kreivi otti liivinsä taskusta punaisen sahviani-nahkaisen kotelon ja antoi sen Klairon'ille.

Klairon otti kotelon ja avasi sen.

"Teidän valo-kuvanne," huusi hän iloisesti. "Ah, niin hyvin onnistunut ja niin ihana valo-kuva!"

"Eikö tosi, Klairon? Te lupaatte kantaa sen ranteessanne?"

"Niin, oikein!" huokasi Klairon. "Onhan se ranne-rengas. Tähän asti huomasin vain valo-kuvan. Nyt vasta nä'en, että se on kallis-arvoinen ranne-rengas. Seppele ihanimmista hohto-kivistä ympäröi korkean ystäväni kauniita kasvoja. Voi, miten ihanina nämät kivet kiiluisivat, ell'eivät ne ympäröisi tätä valo-kuvaa! Mutta teidän silmäinne loistossa kadottavat kauniimmatkin hohto-kivet kiiltonsa ja arvonsa."

"Ah", jatkoi hän iloisena samassa, kun hän likemmin tarkasteli ranne-rengasta. "Valo-kuvan voi ottaa pois hohtoisesta kätköstänsä. Nyt on se yksinkertainen, kapea, kultareunainen muistosäiliö, jonka voi rauhassa kantaa sydämmellänsä. Ah, mun kallis, ruhtinaallinen ystäväni! Nyt otan minä ilolla teidän valo-kuvanne lahjaksi. Antakaa hohto-kivinen ranne-rengas puolisollenne. Hän iloitsee kyllä kallis-arvoisesta koristeesta; sillä se on ruhtinattarelle tehtykin. Mutta lahjoittakaa minulle tämä rakastettava ja kaunis kuva. Minä lupaan, ett'en koskaan jätä sitä luotani, vaan kannan sitä siksi, kunnes rakkaan kuvan verosta itse jalo ja kunnioitettava juuri-kuva tulee taas tervehtämään minua."

"Te olette ihmeellinen vaimo", lausui kreivi ja katseli häntä rakkailla katseilla. "Minä annan teille hohto-kiviä, joista, kuten sanotte ruhtinatarkin iloitsis saadaksensa, ja te ne hyljäätte."

"Minä hyljään hohto-kivet, mutta iloitsen teidän kuvallenne", sanoi Klairon loistavalla hymyllä. "Mitä minä hohto-kivistä huolin? Niitä minulla on enemmän, kuin tarpeeksi; sillä paljon on herroja, jotka ovat niin lempimielisiä, että he suosivat Klairon'ia, ja jotka luulevat hohto-kivillä voivansa ostaa hänen rakkauttansa. Minä otan vastaan kaikkia heidän koristuksiaan; mutta minä otan niitä niiltä, jotka ovat minusta saman-tekevät. Ja siitä tulee se, että minulla on paljon koristeita ja kalliita-kiviä. Minulla on aina tähän saakka annettu toinen kallis-arvoinen koriste toisen perään, enkä minä ole niitä tähän asti halveksinut. Mutta teiltä, Teidän Korkeutenne, en minä ota mitään koristetta."

"Klairon!" huudahti kreivi iloissansa. "Se on siis tosi, ett'en olekkaan teille saman-tekevä. Te ette aseta minua muiden ihantelijainne ja kosijainne rinnalle? Te — — —"

Samassa avaantui ovi kiireisesti ja kamari-palvelija tuli sisään.

Klairon kääntyi häneen ylpeän ja vihasta hehkuvan näköisenä.

"Uskallatko sinä tulla sisälle, kun hänen Korkeutensa on täällä?" kysyi hän kiivaasti.

"Antakaa anteeksi!" änkytti Jaakko katuvaisena. "Mutta minun piti saattamaan teille herra tirehtöörin vastaus. Minulla oli kunnia jättää teidän armonne kirje herra tirehtöörille. Hän luki sen tarkkuudella, kääntyi sitten minuun ja hänen silmänsä säkenöivät vihasta. 'Sanokaa neiti Klairon'ille', huusi hän, 'että minulla on kyllä neuvoja, pakoittaa häntä täyttämään velvollisuutensa, ja että minä käytän myöskin neuvojani häntä vastaan. Hänen pitää näytellä tänä iltana. Hänen pitää näytellä Phaedrana ja Vauture näyttelee Hippolytena. Sanokaa se neidillenne!'"

"Ja mitä muuta?" kysyi Klairon, pitäen ylevän ja ylpeän ryhtinsä.
"Sallittiinko sinun rauhassa lähteä, tuodakses tätä sanomaa minulle?"

"Ei, teidän armonne! Tirehtööri pani kaksi-kymmentä miestä vartijana seuraamaan minua kotihin, ja samat miehet ovat nyt miehittäneet kaikki palatsinne sisään-käytävät. He sanovat, ett'eivät he estä ketään menemästä sisälle ja ulos; se on ainoasti neiti Klairon, joka ei saa lähteä kotoonsa."

"Se hyvä, Jaakko! Saat mennä", sanoi Klairon, ja viittasi palvelijata kuninkaallisella liikunnolla, jättämään huonetta.

"Mutta Jumalan tähden!" huusi herra hämmästyneenä. "Mitä tämä merkitsee? Millä oikeudella teitä uskalletaan loukata? Omassa palatsissanne pitää teitä vankina?"

"Millä oikeudella?" huusi Klairon uhkealla, täydesti kuninkaallisella arvollisuudella. "Sillä oikeudella, jota raaka, eläimellinen väki-valta uskaltaa käyttää taidetta ja neroa vastaan! Minua tahdotaan pakoittaa näyttelemään sellaisen miehen kanssa, jota minä halpana pidän. Minua tahdotaan häväisemään pyhää taidetta, jota minä palvelen siten, että minä kärsisin kunniattoman konnan rinnallani pyhässä templissä."

"Mutta se ei tapahdu koskaan. Klairon ei anna alentaa itseänsä. Minä olen yksinäinen, turvaton vaimo. Ei minulla ole sotamiehiä, jotka taistelevat puolestani, eikä lakia, joka minua suojaa. Mutta sittenkin otan minä taistelun merkiksi viskatun rukkasen ja sodin pyhää sotaa raakalaisia vastaan ja taiteen taistelua eläimellistä väki-valtaa vastaan. Kiirehtikää, ruhtinas! Jättäkää minut! Matkustakaa kohta nyt, ett'ette tarvitse olla todistajana siihen surulliseen näytökseen, jota täällä tänä iltana näytellään. Minua tahdotaan pakoittaa näyttelemään; mutta minä en anna pakoittaa itseäni. Vetäkööt he minut raa'alla roistojen käsi-voimalla näyttämölle; samalla voimalla, jolla he ovat piirittäneet huoneeni; mutta puhumaan he eivät voi minua pakoittaa. Ihmiselle voidaan tehdä väki-valtaa; mutta ei taiteilijattarelle. Minä en näyttele tänä iltana, vaikka saisinkin viettää elämäni vankeudessa Bastiljissa." [Niin nimitetään ranskalaisten surkeasti kuuluisata vankihuonetta Parisissa. Suom. muist.]

"Voikaa hyvin, kallis, jumaloitu ruhtinaani! Varjelkoon Jumala Teitä kaikilla teillänne! Muistakaa minua; mutta älkää surko minua kuitenkaan! Klairon ei petä koskaan itseään, eikä pyhää taidetta. Vaikka turvaton vaimo, niin taistelen kuitenkin urhokkaasti vihollisiani vastaan. Minä voin joutua tappiolle tässä taistelussa; mutta nöyrtymään minua ei saada. Tämä on hyvästi-jättöni! Joutukaa, ruhtinas! Jättäkää minut!"

"Kyllä! Minä kiirehdin!" sanoi kreivi: "Minä jätän teidät; mutta en sen tähden, että matkustaisin pois, vaan toimimaan puolestanne. Minä tahdon osoittaa heille, ett'ette ole hyljätty ja turvaton. Käykööt vihollisenne kimppuunne, niin ystävänne suojelevat teitä. Hyvästi, Klairon; mutta hetkeksi vain! Minä en jätä Parisia ennen, kuin te olette pelastettu vihollisistanne."

"Ah!" huusi Klairon ja katseli ilosta loistavin silmin hänen jälkeensä.
"Minä voitan tarkoitukseni. Minusta tulee Ausbach'in maa-kreivitär!"

2.

Ehtoolla.

Taaskin olivat "Theatre Français'in" kaikki paikat täytetyt; taaskin samoin, kuin kaksi-kymmentä vuotta sitten, jolloin Klairon näytteli ensimmäisen kerran Phaedrana omituisessa puvussansa; — niin, taaskin odottivat katsojat suurella uteliaisuudella näytelmän alkua; ja taaskin kulki Klairon'in nimi kaikkein huulilla, ja hänestä puheltiin parter'illa ja looseissa, parketilla ja ylimyöten amphiteaterilla. Outo huhu epäsovusta Klairon'in ja teateri-johtokunnan välissä oli levinnyt Parisissa, ja oltiin tietävinänsä, että Klairon oli kieltäytynyt näyttelemästä Phaedrana, ja että kuninkaallisten näytäntöjen johtokunta oli väki-vallalla tuottanut Klairon'in, sotamiesten mahdilla teateriin, ja että samoin oli myöskin tehty näyttelijöille Varon'ille ja Lekain'ille.

Kaikki olivat siis erittäin uteliaat ja odottivat; kaikki toivoivat vakuutusta siihen, miten paljon huhussa oli perää ja miten paljon siihen oli valetta lisätty. Ei milloinkaan ennen oltu, ei edes niinäkään ehtoina, jolloin Klairon näytteli jotain uutta kappaletta, suuremmalla maltittomuudella odotettu näytöksen alkua, kuin juuri tänä iltana.

Viimein kuultiin soitettavan merkiksi ja esiriippu kohosi,
Hengittämättömällä hiljaisuudella kurkistivat katsojat näyttämölle.

Siinä seisoi Hippolyte, uusi näyttelijä Vauture, ja vasta-päätä häntä synkkänä ja vihasta säihkyvillä silmillä opettajansa Theramen, katsojain moni-vuotinen lemmikki Varon.

Mutta Varon'in takana seisoi neljä sotamiestä, kivärit olalla.

Kun katsojat vielä ihmetellen tähystivät sotamiehiä, mokomia näyttämön nurkka-vieraita (statisteja), niin alkoi Hippolyte puheensa. Ei kukaan ollut sitä huomaavinansa. Kaikki odottivat vain maltittomina Hippolyten viimeistä sanaa, josta Theramen'in piti aloittaa.

Nyt vaikeni Hippolyte ja Theramen'in piti aloittaa.

Mutta Theramen vaikeni. Turhaan kertoi Hippolyte viimeisiä sanojansa — — — Theramen ei vastannut häntä. Hän tähysti vain Hippolyte'ä sanomattomasti halveksivalla katseella. Theramen'in silmät puhuivat; mutta huulensa jäivät äänettömiksi.

Silloin tuli kulissien takaa kuninkaallinen santarmien upsieri ja käsi ojennettuna ja kasvot sotamiehiin käännettyinä käski hän kovalla äänellä: "kuninkaan nimessä: vangitkaa näyttelijä Varon, ja viekää hän Bastiljehen!"

Sotamiehet lähestyivät Varon'ia ja ojensivat kätensä hänen puoleensa, aikeessa tarttua häneen. Mutta Varon tarkasti heitä hehkuvin silmin ja ylpeällä arvollisuudella, otti askeleen taakse-päin ja ojensi kätensä heitä kohti ikään, kuin puollustaakseen itseänsä. Sitten kääntyi hän ympäri, käski käden-viittauksella sotamiehiä seuraamaan itseänsä, ja meni hitaasti ja ylpeästi aivan, kuin hallitsija kulissien taakse; ja sotamiehet seurasivat häntä aivan, kuin olisivat olleet hänen nöyrimpiä palvelijoitansa.

Katsojat, jotka aina tähän saakka olivat pysyneet hiljaisina uteliaisuudesta, hämmästyksestä ja pelvosta, heräsivät ikään, kuin unesta ja alkoivat kovasti taputtaa käsiään ja huusivat: "Varon, Varon!"

Mutta yht'äkkiä vaikenivat he huutamasta; sillä näyttämölle astui toinen Theramen, joka alkoi korkealla, maltillisella ja rauhaisella äänellä lausua osaansa.

Mykkinä hämmästyksestä ja uteliaisuudesta ei kenkään uskaltanut häntä häiritä. Mutta miten paljon tahansakin Vauture ponnisteli voimiansa, voittaaksensa katsojain suosiota, ja vaikka hän todellakin osoitti suurta mestarillisuutta, niin vaikenivat katsojat sittenkin suosionosoituksista. He eivät pitäneet hänestä vaaria laisinkaan, eivät osoittaneet hänelle tyytyväisyyttä, eikä tyytymättömyyttäkään. He eivät huolineet saapuvilla olevista; vaan kuiskuttelivat keskenänsä: "mahtaakohan Klairon näytellä? Mahtaakohan häntäkin seurata sotamiehet? Ja vankitaankohan hänkin näyttämöllä?"

Nyt loppui parhaillaan näytettävä kohtaus. Oenone riensi näyttämölle ja ilmoitti Phaedran tulevan. Hippolyte (Vauture) vetääntyi takaisin, ja tuskin oli hän Theramen'in kanssa kadonnut, niin Phaedra (Klairon) astui esiin.

Niin aivan! Häntäkin seurasi neljä sotamiestä, jotka asettuivat siiville, pitkin kulisseja. Mutta hyväksymisen ja hämmästyksen sohina kuului nyt kaikkialta; sillä Phaedra ei ollutkaan ääneti, vaan hän puhui.

Klairon oli muuttanut aikeensa; ja kun Varon'ia vietiin Bastiljehen, kuiskasi Klairon hänen korvaansa: "Minä kostan kauheasti kaikkein kolmen edestä! Minä selitän katsojille, sillä he eivät tiedä, minkä tähden me emme tahdo näytellä. Minä näyttelen aina ratkaisevaan kohtaukseen saakka."

Ja tämän tuuman mukaan näytteli Klairon. Kaikella sillä innolla, ylevyydellä ja runollisuudella, johon hänen neronsa kykeni, näytteli hän mainion kohtauksensa Oenone'n kanssa, eikä milloinkaan edes häneltäkään oltu kuultu mainiota: "C'est toi qui l'as nommé" suuremmalla innolla, suuremmalla tuskalla ja ihastuksella, kuin juuri tänä iltana.

Ihastuneina, innostuneina, riemuitsivat katsojat suosikkiansa vastaan suostumuksen jyryllä; ja kun Klairon suuren kohtauksensa lopulla vetääntyi takaisin ja kun esi-rippu laskeentui, niin huusivat ihastuneet katsojat niin kovasti ja niin raivoisasti Klairon'ia, että hän vihdoin tuli vastaan ottamaan niitä tervehdyksiä, kukkais-kimppuja ja runoelmija, joita satamalla satoi hänen päällensä kaikilta puolilta.

Melkein huomaamattomina ja havaitsemattomina menivät toisen näytöksen ensimmäiset kohtaukset. Ei kenkään kuullut Hippolyte'ä, ja hänen rakkauden-kohtauksensa Aricia'n kanssa ei herättänyt mitään myötä-tuntoisuutta katsojissa. Odotettiin vain Klairon'ia, ainoasti häntä. Halaitttin nähdä häntä mainiossa kohtauksessaan Hippolyte'n kanssa.

Nyt oli hetki tullut. Nyt horjueli Phaedra perältä esiin, nojaten Oenone'n käsivartta vasten ja neljä sotamiestä asettui taaskin paikoillensa.

Nyt seisoi Phaedra Hippolyte'n vastassa; nyt kääntyi hän hänen puoleensa. Mutta syvästi halveksivalla muodolla, ja vihasta hehkuvalla katseella katseli hän (Phaedra) häntä kasvoihin.

Niin seisoi Phaedra mykkänä, mutta hirmuisella, ruhjovalla ryhdillä ja katseella jaloissa kuninkaallisissa kasvoissansa vasta-päätä kalpenevaa, horjuvaa Hippolyte'ä. Sen jälkeen kääntyi hän ruhtinaallisella liikunnolla sotamiehiin päin.

"Vangitkaa minä!" huusi hän kovalla ja käskevällä äänellä. "Vangitkaa minä ja viekää minä vankeuteen. On parempi antautua vapa-ehtoiseen vankeuteen, kuin olla vaadittu kärsimään pahan-tekijän saastuttavaa läheisyyttä."

Hurjistuneena ja raivon ja kauhistuksen huudahduksella syöksyi Hippolyte häntä vastaan, mutta sotamiehet pitivät hänet hänestä erillänsä. He asettauvat hänen ja Klairon'in väliin, joka rauhallisena, ylevänä ja ylpeänä kulki hitain askelin näyttämön ylitse, ja vetääntyi aivan kuin vangittu kuningatar vartijainsa seuraamana takaisin isolle sisään-käytävälle.

Katsojat raivosivat ja kirkuivat hänen takanansa ja huusivat myrskyisellä metelillä hänen nimeänsä. Mutta Klairon ei voinut totella heitä: sotamiehet seisoivat muurina hänen takanansa ja estivät häneltä takaisin-pääsön.

Mutta Klairon meni eteen-päin aivan, kuin omasta tahdostansa. Hän meni ovelle, joka päättää kulissi-maailman näyttämön takana.

Samassa lähestyi Lekain vastaiselta suunnalta, täydessä Theseon puvussa. Rauhallisella, jalolla käytöksellä lähestyi hän Klairon'ia ja tarjosi hänelle käsivartensa.

"Herra!" sanoi hän hymyten ja kääntyi upsierin puoleen, joka juhlallisella virkamies-ryhdillään kulki Klairon'in vierellä. "Älkää vihastuko kuningas Theseolle, että hän seuraa korkeata puolisotansa hänen vaikealla matkallansa. Jalo kuningatar Phaedra on viaton siitä raskaasta rikoksesta, josta häntä solvataan. Hän on nyt juuri kaiken kansan edessä todistanut viattomuutensa ja siveytensä, eikä häntä siis enään voida syyttää rikoksellisesta rakkaudesta poika-puoleensa. Hän on julkisesti koko maailman edessä osoittanut, ett'ei hän rakasta Hippolyte'ä, vaan kammoksuu ja halveksuu häntä. Hän ei ole siis ainoasti puhdas minun silmissäni; vaan minä vielä päälle-päätteeksi kunnioitan häntä sen halveksumisen edestä, jota hän osoitti kelvottomalle pojalleni."

"Tulkaa, kuningattareni ja puolisoni! Minä seuraan teitä. Mihin ikänä teitä viedäänkin, niin olen minä luonanne, jalo, taivahainen Phaedra'ni!"

Upsieri ei uskaltanut sysätä Lekain'ia sivuun, vaan täytyi sallia heidän yhdessä käyvän ulos ja tulla niin portilla odottaville vaunuille, joiden piti viemään heitä Bastiljehen.

Puolen tuntia sen jälkeen istuivat kolme pahan onnen lintua, Klairon, Varon ja Lekain yhdessä isossa komeoissa niin nimitetyissä Bastiljen vieras-huoneissa. Näihin "vieras-huoneisiin" pantiin sellaisia vankeja, joiden viipyminen Bastiljessa ei ollut määrätty miksikään määrätyksi ajaksi ja joita ei vielä oltu tuomittu, vaan ainoasti syytetty, ja joilla sen ohessa oli kyllä rahoja, maksaa sitä kallista huoneen-hyyryä ja niitä kalliita ruoka- ja juoma-rätinkejä, joita tässä kaikista kalleimmassa ravintolassa vaadittiin. Klairon oli itsellensä ottanut kaikista kauneimman näistä vieras-huoneista; olipa vielä kuvernöörin keittäjältä tilannut erinomaisen ehtoollisen kolmelle hengelle ja kutsunut molemmat ystävänsä, jotka asuivat yhdessä Klairon'in huoneen vieressä kanssansa ruualle.

Ehtoollista ei tarvinnut kauvan odottaa, sillä että Bastiljen vieras-huoneissa siihen aikaan asui hyvin usein prinssiä ja muita suuria herroja, oli kuvernöörin keittäjä aina valmis sellaisiin "herras-ehtoollisiin", eikä Klairon'in tilaus häntä siis laisinkaan hämmästyttänyt. Ruu'at olivat oivallisia, viinit valituita ja kuohuva sampanja houkutteli itse Klairon'inkin kalveille kasvoille pian poistuvan puna-ruson.

"Ystäväni!" huusi Varon sitten, kun hän oli multasienillä täytetyn fasanin puolikkaan laittanut lautasellensa. "Olempa pitkällä ja moni-vaiheisella elämäni ajalla koettanut jos jotakin; mutta sen minä tunnustan, että tämä on oivallisin ja parhain kaikista, mitä olen kokenut. Taiteen marttyreina tulimme me Bastiljehen ja huomaamme nyt kerrassansa, että olemmekin tulleet paratiisiin, jossa paistetut fasanit lentävät suoraan suuhun, sampanja lähteet lirisevät ja vaahtoovat ja ruskean-kellertävät kulta omenat heloittavat ja tuoksuvat, — joita päälle-päätteeksi voipi syödäkin, ilman että hyvä orpana käärme sen tähden viettelee sillä, ja ilman pelkoa, että Isä Jumala ajaa meitä ulos tästä paratiisista."

"Päin-vastoin", sanoi Lekain naurahtaen, "tämän paratiisin isä, Bastiljen herra kuvernööri, ei ole laisinkaan taipuvainen ajamaan meitä täältä pois, eipä sittenkään, vaikka me katuvaisina viskautuisimme, kuin käärmeen vietellyt ja rukoilisimme ulos ajamistamme. Minä pelkään, että me kylläkin kauvan saamme viipyä täällä ja kerkeämme sillä ajalla kyllä maistella hyvän- ja pahantiedon puusta siksi, että ymmärrämme, ett'emme olekkaan paratiisissa, vaan suoraan sanoen vankeudessa. Ylpeä teaterin-tirehtöörimme, hyvä herra kreivi d'Albert oli peräti julmistunut ja uhkasi täydellä todella, antaa meidän kuitenkin viipyä vuoden ajan Bastiljessa."

"Ja minä sanon, ett'emme viivy täällä päivääkään, eipä edes yötäkään", sanoi Klairon, ylpeästi hymyten.

"Miten niin? Eikö yötäkään?" kysyi Varon ihmetellen. "Tuumaatteko, suloinen Klairon, että ehtoollisen syötyämme jätämme tämän kauniin huoneen, kiitämme hyvää isäntäämme, kuvernööriä hänen ystävällisestä vastaan-otostansa, menemme ulos vaunuihimme ja ajamme kotiimme?"

"Melkein niin minä tuumin", sanoi Klairon, "vaikk'en minä nyt juuri väitä niin, että me kohta syötyämme lähtisimme täältä. Mutta yötä emme viivy täällä. Kello tuolla uunin otsalla lyöpi juuri kymmenen. No, niin! Minä väitän, että me vielä ennen puoli-yötä olemme vapaat ja viedään voitto-riemulla täältä."

"Ah, olispa se ihanata!" huokasi Lekain. "Minä tunnustan heikkouteni: vanki-huoneen ilma tekee minut noloksi; se ärsyttää minussa epäilystä, pöhkömäisyyttä ja haja-mielisyyttä. Nämät seinät, olkootpa kuinka kauniit hyvänsäkin, näyttävät minusta olevan täyteen kirjoitetut näkymättömillä kirjaimilla ja kertovan minulle surullisia epä-toivon tapauksia tämän huoneen entisistä asukkaista. Ken tietää, vaikka rauta-naamari mies, josta Voltaire nykyisin on kirjoittanut, olisi asunut juuri tässä huoneessa, vaikka — — —"

"Jumalan tähden, onneton, älkää turmelko surullisilla tutkisteluillanne tärkeätä ruu'an sulattamiseen tarpeellista tuntia ehtoollisen jälkeen!" huusi Varon ja laski kiireisesti kätensä Lekain'en käsivarrelle. "Mutta sanokaa, suloinen Klairon, uskotteko todellakin, että me vielä tänä iltana vapautetaan täältä?"

"Minä olen täydesti vakuutettu siitä. Vihollisemme ovat tuoneet meidät tänne Bastiljehen; mutta ystävämme pelastavat meidät täältä."

"Ah, ystäviltäni en minä paljoa toivo", huokasi Lekain, "sillä he eivät ole tarpeeksi väkevät, tekemään poliisimestarin vihaa voimattomaksi. Ja häntähän me olemme tölväisseet otsaan, että olemme kieltäneet tunnustamasta erästä hänen juhtaansa taide-toveriksemme."

"Ja mitä minun ystäviini tulee", sanoi Varon, "niin en tiedä heistä yhtään, jonka uskollisuuteen ja kestäväisyyteen voisin luottaa, paitsi karhujani. Mutta he taas puolestansa ovat hyvinkin tyytyväisiä, jos minä pakoitetaan täällä viipymään jonkun aikaa ja he niin muodoin pääsevät antamasta minulle lisää velaksi"

"Mutta minulla on mahtavia ja uskollisia ystäviä", lausui Klairon; "ystäviä, jotka pitävät sitä häpeänä Ranskalle, että meitä, taiteen sankareita loukataan ja ahdistetaan, ja meidän kanssamme itse taidetta. Ja he käyttämät siis kaiken voimansa, pelastaaksensa meitä vielä tänä ehtoona tästä kelvottomasta tilasta. Minä kerron teille sen, minä olen vakuutettu siitä, että emme yötäkään tarvitse nukkua tässä kurjuuden ja kärsimysten pesässä. Olkaamme siis ainakin puoli-yöhön yhdessä ja odottakaamme rauhallisesti sitä, kun tapahtuupi."

"Niin, me olemme yhdessä niin kauvan", sanoi Varon vilkkaalla ja elävällä tavallansa. "Ja koska me nyt kerran, joka kuitenkin peräti harvoin tapahtuu, olemme yksinämme Klairon'in, meidän jumaloidun Klairon'imme kanssa, niin uskallan minä tehdä pienen pyynnön, joka jo sangen kauvan on ollut mielessäni; minä uskallan panna pyyntöni Klairon'in armoon."

"Minä myöskin tahdon käyttää hyväkseni tätä onnellista hetkeä", sanoi
Lekain. "Minä myöskin panen kysymyksen jumalattaremme etehen."

"Äh, petturi!" sanoi Varon. "Te tahdotte tehdä samaa, kuin minäkin; mutta ettepä kuitenkaan kerkeä toki ennen minua. Minäpä ensiksi suuni aukasin. Klairon'in pitää tehdä oikeus ja huomata ensiksi minun pyyntöni."

"Ensiksi tahdon minä kuulla teidän pyyntönne, Varon, ja sitten teidän kysymyksenne, Lekain", sanoi Klairon. "Puhukaa siis te, Varon, ja sanokaa, mitä pyydätte minulta?"

"Pyydän, rukoilen, Klairon, että kerrotte minulle kertomuksen onnettomasta kreivi S:t Audème'sta, josta paljon on puhuttu, ja jonka minä sitten vasta voin uskoa, kun kuulen teidän vakuuttavan sen todeksi."

Klairon'ia kohtasi huomaamaton vavistus ja hänen poskensa saivat heikon purppura-punan; mutta hän kääntyi kuitenkin huomattavalla maltillisuudella Lekain'en puoleen.

"Ja te, ystäväni", sanoi hän, "mitä te tahdotte kysyä minulta?"

"No, perhana!" huudahti Lekain hymyellen, "minä tahdoin kysyä teiltä, ihanin ihanimmistakin, tokko satumainen kertomus kreivi S:t Audème'sta perustuu totuuteen, tokko vielä todellakin hänen henkensä vainoaa teitä, tokko pistoolinlaukaus — — —?"

"Hiljaa!" sanoi Klairon tuskallisena ja peljästyneenä. "Hiljaa! Älkää häntä herättäkö! Älkää epäilkö, muutoin saamme kohta kauhistukseksemme kuulla hänen läsnä-olonsa, jolla hän vakuuttaa teille, että onneton kertomus todellakin perustuu totuuteen. Hetki lähestyy hetki, joka jo kaksi-kymmentä vuotta on minua vainonnut, on varmaankin haistanut olo-paikkani ja, jos epäilette, ilmoittaa kyllä lasnä-olonsa."

"Jumalani! Se on siis tosi", sanoi Varon peljästyneenä. "Totta, tuo kummituskertomus, josta koko Parisi on vuosia jo höpissyt."

"On täyttä totta", huokasi Klairon suruisesti. "Te tiedätte, että minä olen Voltaire'n ystävätär; ja siitä voitte myöskin päättää, ett'en kuulu turhan-uskoisten ja kevyt-mielisten lukuun, jotka antavat mieli-kuvittelunsa vietellä itsensä uskomaan kummituksia ja ylön-luonnollisia ilmestyksiä; ja kuitenkin, sanon minä, on se onneton kertomus tosi"

"Teidän kysymyksenne ja pyyntönne herättävät epäilemättäkin nukahtaneen hengen, joka minua jo kaksi-kymmentä vuotta on vainonnut ja joka taaskin, oltuaan vaiti jonkun vuoden, peljättää minua kauhealla läheisyydellänsä. Hän ilmoittaa itsensä kyllä tänäkin päivänä, en yhtään sitä epäile; ja välttää häntä vaikenemisella ja kieltämisellä, on turhaa. Voin siis tunnustaa teille totuuden. Tahdon siis kertoa teille sen onnettoman kertomuksen, jota Varon on pyytänyt ja vastata siihen kysymykseen, jonka Lekain teki minulle."

"Olette kai kuulleet, että kreivi S:t Audème tappoi itsensä pistoolilla ampuen itsensä, ja että hän kirjeessä, jonka kirjoitti minulle ennen kuolemaansa, juhlallisesti vannoi, kuolemansakin jälkeen vainotaksensa minua, eikä jättävänsä rauhaan minua, vaan kostavansa minua siitä, että pidin hänen rakkautensa halpana, enkä tahtonut ruveta puolisoksensa."

"Kyllä; olen kuullut sitä kerrottavan täydellisesti ja usein," sanoi Lekain, "ja kaikki ihmettelivät Klairon'in ylpeyttä ja kunniallisuutta, että hän hyljäsi miehen, joka pani hänen jalkoihinsa korkean nimen ja äärettömät rikkaudet, kunniallisuutta siinä, ett'ei huolinut hänestä, koska ei rakastanutkaan häntä."

"Onko se kaikki, mitä te kumpikin tiedätte?" kysyi Klairon.

"Ei mar!" sanoi Varon. "Vielä minä tiedän enemmän. Minä tiedän, että samana hetkenä, jona kreivi ampui itsensä, kuului sama paukaus myös teidän vieras-hnoneessanne, ja meni teidän ja vieressänne seisovan lordi Spenser'in välitse ja oli tappaa teidät molemmat."

"Myös se on totta", huokasi Klairon. "Se oli hirveä hetki. Lordi-raukka, syystä kyllä, kauhistui sittemmin läheisyyttäni peräti. Hän ei tahtonut, enään koskaan tulla tyköni ja jätti sen tähden koko Parisin, välttääksensä kiusausta joutua rakkautensa pakoituksesta vedetyksi kuitenkin tyköni. Se oli siis ensimmäinen onnettomuus, jolla kuollut kreivi minua kosti."

"Mutta ei; hän ei ole kuollut. Kreivi S:t Audème elää; hän vainoaa minua näkymättömällä läheisyydellänsä, kauhealla musta-sukkaisuudellansa. Jo kaksi-kymmentä vuotta on hän häirinnyt minun elämätäni ja vartioinnut minua kaikilla teilläni. Ei auta sekään, että minä onnettoman hetken lähestyessä usein olen pannut polvilleni, rukoillut häntä itkein ja valittaen leppymään edes viimeinkään, antamaan minulle anteeksi ja säälimään minun katumistani. Kun minä tämän tein, ensi kerran, niin ilmoitti hän itsensä purskahtamalla kauheaan, perkeleelliseen nauruun niin, että minä kauhistuneena vaivuin voimatonna maahan, ja niin, että ystävättäreni, joka oli silloin luonani pakeni peljästyneenä pois ja jätti minut ijäksi-päiväksi."

"Mutta katumukseni kauhistuksessa uudistin minä kuitenkin aina ajottaisin nöyrän rukoukseni, ja toisinaan vaikutti se vainoovaan henkeen. Hän vaikeni usein viikkoja, kuukausia. Mutta eräänä päivänä, kun olin hänet melkein kokonansa unhoittanut, ilmoitti hän taaskin hirmuisen läsnäolonsa ja muistutti minulle kauheata valaansa, joka huulilla hän oli kuollut, nimittäin, ei koskaan antaa minulle anteeksi, vaan vainota ijankaikkisesti."

"Ja vieläkö hän nytkin ilmoittaa itsensä pistoolin-paukauksella?" kysyi Lekain hiljaisella ja puoleksi tukahdutetulla äänellä aivan, kuin pelvosta, ett'ei henki vain häntä kuulisi.

"Ei", vastasi Klairon. "Nyt on hänellä useampia muotoja ja ääniä. Ainoasti ensimmäisinä vuosina vainosi hän minua kauhealla pistoolin-paukauksella, joka vapistutti hermojani niin, että minä, aina tuon onnettoman tunnin lähestyessä jouduin puistattaviin vavistuksiin ja olisin silloin aina mielelläni tehnyt samoin, kuin pelkurit katsojat teaterissa, jotka jättävät paikkansa ja menevät pois, kun tietävät näytöksen lopussa lau'aistavan jonkun laukauksen."

"Mutta, ah! Minä en voinut juosta pakoon sitä paukausta, sillä mihin tahansakin menin, seurasi kiusaajani mukanani; mihin hyvänsäkin kätkeysin, niin löysi hän minut kuitenkin. Kun olin kotonani, niin tuli hän aina samasta ikkunasta. Kaikki naapurini kuulivat paukauksen ja näkivät sankki-ruudin salaman; mutta mitään jälkeä ihmisestä, joka olisi laukauksen ampunut, ei voitu havaita koskaan, ja ikkunan ruutu, josta laukaus tuli ei ollut koskaan edes särölläkään."

"Eräänä iltana kuitenkin," jatkoi Klairon, "yritin minä paeta kauheata laukausta siten, ett'en olisi tuon kauhean tunnin lähestyessä huoneessa kotonani, enkä ystäväinikään luona. Dumesnik'in rouva oli kutsunut minut luoksensa ehtoolliselle muutamain tuttavain kanssa. Minä suostuin kutsumukseen ja käskin ilmoittaa hänelle, että tulisin kohta näytännön loputtua, heti yhdeltä-toista tykönsä."

"Samana iltana näyttelin minä Semiramis'ena. Ja kohta kun näytäntö oli loppunut, muutin minä kiireesti pukua, käskin vaunut ajamaan porrasten eteen ja nousin vaunuihin kamari-neitsyeni kanssa. Kello oli vielä kymmenen minuuttia vaille yksi-toista. Ja että Dumesnik'in tykö oli jotenkin pitkä matta, niin olin varma siitä, ett'en olisi vielä perillä tuon kauhean tunnin tullessa. Päälle-päätteeksi käskin minä kuskini ajamaan verkallensa."

"Oli ihana kuu-valo-yö, ja ilma oli niin kirkas, että minä, ajaessamme kävely-puiston vierustaa, aivan selvästi voin lukea kirjoitukset kauppa-puotien ikkunoissa."

"Samassa kun ajoimme sen huoneen ohitse, jossa kreivi S:t Audème oli kuollut, katsoin minä ylös hänen silloisen kamarinsa ikkunaan ja osoitin sen kamari-neitsyelleni. Mutta samassa näjin minä ikkunasta valkean välähtävän. Kauhea paukaus meni ylitsemme ja laukaus tunki vaunujeni lävitse sellaisella ankaralla voimalla, että me kumpikin vaivuimme voimattomina alas. Kuski luuli ryövärien ahdistavan meitä, ajoi täyttä laukkaa eteen-päin, ja seisautti muutaman minuutin perästä vaununi Dumesnik'in asunnon edustalle."

"Tunnotonna kannettiin minä sisälle ja vasta tuntien perästä voin minä kertoa ystävilleni hirmuisen tapauksen. Kaikki uskoivat todellakin ryövärien yrittäneen murhata meitä — — — mutta minun vaunuissani ei näkynyt mitään jälkeä laukauksesta, joka oli tunkeunut sen läpitse, ja ikkuna, josta minä näjin laukauksen tulevan, oli vahingoittumatonna. Ei ketään ollut silloin ollut sisällä siinä huoneessa; sillä pitkistä ajoista sitten oli se ollut suljettuna, koska ei kellään ollut rohkeutta asua siinä kreivin onnettoman itse-murhan jälkeen."

"Siitä päivästä lähtein eivät laukaukset kuuluneet säännöllisesti joka ilta ja muutamain kuukausien kuluttua lakkasivat ne kokonansa kuulumasta."

"Ja siitä hetkestä sitten olette te päässyt kiusaajastanne?" kysyi
Varon kiireellisesti.

"Päässyt", huokasi Klairon. "Minä pelkään hänen pitävän valansa ja vainoovan minua niin kauvan, kun elän. Ainoasti pistoolin-paukaus lakkasi siitä päivästä. Mutta sen sijaan kuului sitten joka yö tuolla kauhealla tunnilla huoneessa, missä milloinkin olin pitkä, sydäntä-särkevä huuto, joka aivan, kuin jonkun kuolemallaan olevan hirveä valitus-huuto, tahi jonkun kuolemaan asti piinatun tuskanhuuto täytti jokaisen kuulijan sydämmen vavistuksella ja kauhistuksella. Kaikki ne, jotka asuvat huoneessani, jopa samalla kadullakin ja vasta-päätä olevissa huoneissa, ovat jo vuosi-kausia aina öisin kuulleet sen huudon ja polisivirasto on asettanut vartioita, saamaan selkoa siitä onnettomasta, joka niin itse-pintaisesti uskalsi häiritä yöllistä lepoa. Mutta kaikki tarkimmatkin tutkimiset ovat olleet turhat. Huuto tuli, kuin kylmä salama ilman läpitse alas. Näkymättömän hengen huulet, joiden ylitse ei peitsillä ole voimaa, päästivät sen."

"Ja huuto vainosi minua samoin, kuin pistoolin-laukauskin kaikkialla. En voinut koskaan välttää kuolemattoman koston henkisiä keveitä siipiä."

"Eräänä päivänä menin minä Grandval'in rouvan kanssa Versailles'en, nähdäksemme siellä näytettävän jotain aivan uutta näytelmätä. Näytöksen loputtua menimme me ravintolaan, jossa viimeinkin pitkäin pokkuroimisten perästä saimme isännältä huoneen, jossa oli kolme vuodetta; kaikki muut huoneet olivat prinssit, kreivit ja muut suurelliset jo tilanneet edeltä-päin."

"Yö oli kauhea. Ulkona ulvoi ja raivosi myrsky. Sade-pisarat löivät rämisten kamarimme pieniä ikkunoita vastaan. Grandval'in rouva oli käynyt levolle; minä olin aikeissa tehdä samoin ja kysyin kamari-neitsyeltäni, joka auttoi vaatetteni riisumista, mitä kello oli."

"Neitsyeni vastasi: 'kello on kahta minuuttia vailla yksitoista, — onneton hetki lähestyy, neiti. Mutta olemmehan nyt Versailles'sa ja viheljäisessä riutu-kamarissa. Ei kenkään voi etsiä täältä jaloa neiti Klairon'ia. Ilma on kauhea ja myrsky hirmuinen. Lienee siis vaikeata huudollekin, etsiä teitä täältä!'"

"Mutta samassa kuului huuto ja vieläkin kauheampana, ulvovampana ja sydäntä-särkevämpänä, kuin koskaan ennen ja täytti Grandval'in rouvan sellaisella pelvolla, että hän hyppäsi ylös vuoteeltaan ja unhoittaen hennon yö-pukunsa syöksyi käytävään ja huusi apua. Kaikki ravintolassa asuvaiset ja olevaiset olivat kuulleet huudon ja kiirehtivät saamaan selkoa hirveästä huudosta ja katsomaan, jos jotain apua voitiin vielä antaa sille onnettomalle, jonka kuolon-tuskan huudon he olivat kuulleet."

"Muutamia päiviä sittemmin lakkasi huuto, ja sen sijaan kuulin minä nyt vuosi-kausia ikkunani alla pitkää ja voimallista kätten-taputusta."

"No, perkule! Mokoma kelvoton kumppani rupeaapi siis jo vähän sivistymään", sanoi Lekain naurahtaen. "Kätten-taputukset eivät ole koskaan mitään kauheata musiikkia, eivätkä siis koskaan loukkaa korvianne; olettehan niihin jo kyllä tottunut. Olette varmaankin taidollisella näyttelyllänne voittanut sen häjyn hengen ja hänen taputuksensa ovat teille merkkinä siihen, ett'ei hän ainoasti ole teille anteeksi antanut, vaan myöskin iloitsee nerostanne. Minä toivon, suloinen Klairon, että koko elämänne ajan saisitte kuulla sellaista taivaista taputusten musiikkia ehtoo-laulunanne ikkunanne alla."

"Toivotuksenne tulee myöhään, ystäväni", sanoi Klairon ja nosteli olka-päitänsä. "Muutamia vuosia sitten ei henki enään taputa; vaan laulaa. Hän laulaa minulle niin ihanasti, liikuttavasti, valittavasti ja suloisesti, että minun sydämmeni sulaa kaipaukseen ja suru-mielisyyteen, silmäni täyttyvät kyynelillä ja sanomaton ikävöitsemyksen suru täyttää minut kokonansa. [Goethe on maininnut tämän ihmeellisen tapauksen Klairon'in elämästä kirjassaan: 'Erzählungen deutscher Ausgewanderter.' Muutamat kohdat pitävät siinä sanasta sanaan yhtä sen kanssa, mitä lady Crawen, Ausbach'in maa-kreivitär siitä kertoo. Katso 'Memoirs of the Marggravine.' I: 162.] — Mutta vaiti, kello lyöpi yksitoista, ja nyt, ah Jumalani! Ettekö kuule?"

"Kyllä; me kuulemme", kuiskasivat molemmat herrat ja heidän kasvonsa kalvenivat ja suuret hiki-pisarat putoilivat heidän otsiltansa.

Ja todellakin suhisi läpi huoneen hiljainen soitto ja säveleet. Ilma tuntui aivan, kuin väräjävän kanteleen soitosta. Aina täydellisempinä ja voimmakkaimpina kuuluivat säveleet. Metsä-torven hitaasti haihtuvat äänet sekaantuivat siihen sitten ja — — —

Samalla katkaistiin tämä ihmeellinen musiikki todellisuuden raa'oilla äänillä. Nyt kuultiin nopeain askelten lähestyvän ovea ja kova ja kiireinen kolkutus ovelta.

Varon ja Lekain hyppäsivät istuimiltaan, kuin unesta heränneinä; Klairon nousi ylpeänä nojatuolistaan ja huusi käskeväisesti: "astukaa sisään!"

Ovi avattiin ja Ausbach'in maa-kreivi astui sisälle ja Bastiljen
kuvernööri jäi avonaiseen oveen seisomaan, kunnioittavaiseen asentoon.
Ylpeällä, voiton-riemuisella katsannolla meni kreivi Klairon'in tykö.
Klairon otti hänet vastaan sädehtivin silmin.

"Näettekö, että minä pidän sanani?" kysyi kreivi. "Minä todistan teille, ett'ei teillä ole ainoasti vihollisia; vaan myöskin uskollisia, luotettavia ystäviäkin. Te olette vapaat. Kuningas Ludwiki on itse omalla voimallisella sanallaan vapauttanut teidät."

"Myöskin te, hyvät herrat, olette vapaat," jatkoi hän sitten ja kääntyi armollisella nyökkäyksellä molempain taiteilijain puoleen. "Minä olen antanut jo kuvernöörille teidän kummankin vapautus-määräyksenne, ja oven edessä odottavat vaunut valmiina, viemään teitä kumpaakin kotihinsa."

"Ah", huusi Varon, "miten voimme me kiittää Teidän kuninkaallista
Korkeuttanne tästä armosta, miten — — —"

"Kiittäkää kumpikin minua siten, että lähdette nyt kohta", sanoi kreivi, ystävällisesti hymyten. "Kiittäkää minua siten, että edeskin-päin olette jaloja taiteilijoita, kuten ainakin olette. Hyvästi, hyvät herrat! Toiste tapaamme toisemme taas."

Varon ja Lekain, hyvin havaiten, että kreivi halusi jäädä yksinänsä Klairon'in kanssa, kiirehtivät täyttämään hänen toivoansa ja jättivät kuvernöörin kera huoneen.

"No, Klairon", kysyi kreivi, kun he olivat jääneet kahde-kesken, "joko nyt olette voittanut sen vakuutuksen, ett'ette ole maailmassa aivan yksinänne ja hyljättynä, ja että teillä on uskollisia ystäviä, jotka valvovat etuanne ja suojelevat teitä?"

Ilosta säihkyvin silmin ojensi Klairon kätensä kreivin puoleen.

"Suuren miehen suosio on lahja jumalilta", huusi hän innollisesti.
"Niin Racinella oli oikeus: armo-lahja jumalilta on sellainen suosio.
Ja sydämmeni perimmästä pohjukasta kiitän minä teitä, että olette
opettanut minua tuntemaan sitä totuutta."

"Oi, ruhtinaani! Tänä onnellisena hetkenä on minun sydämmeni avoin teille ja ilmoittaa sisimmäisen salaisuutensa. Ja salaisuuteni on se, että minä toivoin teihin, ruhtinaani. Minä odotin teidän varmaan näkeväni tulevan pelastavaisena enkelinäni tänne. Ja jos tämä odotus olisi pettänyt, niin olisin minä kuollut murheesta ja epä-toivosta."

"Se oli kaikki, kalliimpani, rakkaimpani ruhtinaani", jatkoi Klairon hiljaa, kovasti punastuen; "se oli kaikki, mitä minulla oli sanottavaa teille."

"Siinä on kylliksi, tekemään minua onnellisimmaksi kaikista ihmisistä", sanoi kreivi ja painoi Klairon'in molemmat kädet huulillensa. "Ja nyt, Klairon! Tulkaa! Vaununi odottavat porrasten edessä."

"Mihinkä ne vievät minua?" kysyi Klairon.

"Ensinnäkin omaan kotihinne", vastasi kreivi naurahtaen.

"Mutta ennen, kuin minä lähden sinne, pitää maa-kreivin sallimaan minun tehdä joku kysymys, johon toivon myös vastausta."

"Kysykää, Klairon!"

"Onko kuningas ehdottomasti armahtanut minua? Eikö hän ole yhdistänyt mitään ehtoja irti-laskemiseeni?"

"Kyllä Klairon! Kuningas on armahtanut teitä ja laskenut vapauteen; mutta sen ohessa käskenyt myöskin, että teidän pitää huomenehtoona näyttelemään Phaedrana ja herra Vauture näyttelee kanssanne Hippolyte'na."

"En voi totella sitä käskyä", huusi Klairon innolla. "Olen vannonut, ett'en enään koskaan astu 'Theatre Français'en' näyttämölle, joll'ei mokomaa Vauture'a, jonka läsnäolo häväisee taidetta ja taiteilijoita, kohta eroiteta paikastansa. Minun täytyy joko ijäkseni jäädä tänne vangiksi, tahi myöskin ijäkseni eritä näyttämöltä."

"Se teidän pitääkin tehdä", sanoi kreivi lempeästi hymyellen. "Niin, teidän pitää eritä näyttämöltä. Ollaan uskallettu nöyryyttää suurta taitelijatarta Klairon'ia, ja hän kostaa siten, että hän kääntää ainiaaksi selkänsä niille, jotka ovat hänen suhteensa arvottomia."

"Klairon! Huomen-aamuna jätän minä Parisin, palatakseni taas takasin maahani. Suostutteko asumaan rakkaimpana ystävättärenäni, kunnioitettavimpana sisarenani linnassani? Suostutteko suloisella läheisyydellänne karkoittamaan kamalan ikävyyden minulta? Suostutteko keventämään minulta työn vaivaa siten, että otatte siihen osaa kanssani? Klairon, ystävättäreni, sisareni! Suostutteko jättämään Parisin kanssani?"

Klairon katseli pitkällä tutkivalla katseella kreivin totisia mutta samalla liikutettuja kasvoja. Sitten pani hän verkallensa oikean kätensä kreivin, hänelle ojennettuun käteen ja sanoi totisesti ja juhlallisesti:

"Minä suostun. Minä jätän kanssanne Parisin ja tulen tykönne, olemaan ystävättärenänne ja sisarenanne."