MENNINKÄISET.
Risteillä me kiikumme, puun oksilla me kiivimme, kalmistojen katveessa kuin pahathenget hiivimme. Vilppiä ja rikosta jääsormemme kitkee, kuin varisevat lehdet yövirtemme itkee. Voi meitä, voi!
Silmät auki nukumme ja horroksehen havaamme,
hautakumpuin valehia vavisten me tavaamme.
Surusaatot saattelemme sanoin ilkamoisin
ja korskat korulausehensa luemme me toisin.
Voi meitä, voi!
Ihmiset kun kuolinkellon viime kutsun kuulevat,
levon, sovun majoihin jo tullehensa luulevat,
autuaitten kentille, joill' lempivä käy pari…
Meill' auringossa vilu on ja pakkasessa vari!
Voi meitä, voi!
Aikanaan ken sanomatta jätti rakkaan sanan,
turhaan sitä tapaelee varjomailla Manan.
Turhaan täällä etsiä saa ystävänsä kättä
ja kyyneltä, mi elämässä pois jäi pyyhkimättä.
Voi meitä, voi!
Tääll' ei surra suututa, ei kaunaakaan kanneta,
itketä ei, iloita, ei suutakaan anneta,
Viha tääll' ei viiltele, ei lemmen tuli loista,
vain kylmä huuru tyhjistä käy silmäonkaloista.
Voi meitä, voi!
Tiimalasin hiekkajyvät loppuun juoksi ammoin,
tyhjyyttä nyt mittailemme tyhjyyden kammoin.
Syvemmin ei synnin oas synnillistä pistä
kuin tunto, joka tilille vie tekemättömistä.
Voi meitä, voi!
Olleelle ja olevalle suumme mykät ilkkuvat.
Syksy-yössä silmämme kuin virvatulet vilkkuvat.
Karkeloimme ympärillä avonaisten hautain
ja kalistamme kahlevöitä ikirannerautain.
Voi meitä, voi!
Emme tiedä, olemmeko yksi vai monta.
Palo iankaikkinen syö puuta aineetonta.
Ikäsarjat sammuvat ja talvet lunta sataa.
Me ajast' aikaan kierrämme vain samaa liekkirataa.
Voi meitä, voi!
Tääll' ei surra suututa, ei kaunaakaan kanneta,
itketä ei, iloita, ei suutakaan anneta,
Viha tääll' ei viiltele, ei lemmen tuli loista,
vain kylmä huuru tyhjistä käy silmäonkaloista.
Voi meitä, voi!
Tiimalasin hiekkajyvät loppuun juoksi ammoin,
tyhjyyttä nyt mittailemme tyhjyyden kammoin.
Syvemmin ei synnin oas synnillistä pistä
kuin tunto, joka tilille vie tekemättömistä.
Voi meitä, voi!