SYYSBALLAADI.
Syy paistoi korkehin tähdin,
kun taattoni majasta lähdin.
Rypältertut hohtivat puussa,
vesi kirmasi virran suussa.
Syysrypäleviinistä juovuin,
kun taattoni tanhuilta luovuin.
Elon pettävän polkuja pitkin
niin harhasin, nauroin ja itkin.
Meni päivä ja taas tuli ilta…
Vei viikkoja elämän kilta.
Vei vuosia maailmanranta,
suru summaton kuin merensanta.
Vei ystävän toivottuni…
Ikä kullainen lensi kuin uni.
Nyt outohon aamuhun havaan,
kuin lapsi sen merkkejä tavaan.
Lume silmässä lie tai taika:
mik' on tämä maa, tämä aika?
Ma kunne oon joutunut, kunne?
En ihmistä ainoaa tunne.
Syys paistoi korkehin tähdin,
kun taattoni majasta lähdin.
Nyt paista ei tähdet, ei kuudan.
Ei vastata, kuinka jos huudan.
Lien liikoja viipynyt tiellä.
Älä, taatto, sa syliäs kiellä!
Lie kulunut elämän kouluun
surupäiviä Pertusta Jouluun…
On juhlan nyt ylhäisen aatto.
Miks tules ei tuikuta, taatto?
Soi tiuku yks-öisellä jäällä…
Miks salpa on uksesi päällä?
Lumihangess' on risti ja kuusi…
Kuka kutsui? — Vain huuhkaja huusi.
Mun itkuni tuulehen hukkuu…
Sydän vait'! — Kaikk' ihmiset nukkuu…
Syys paistoi korkehin tähdin,
kun taattoni majasta lähdin.
Oi, taatto, jo lapsesi palaa!
On myöhä — hän nukkua halaa…