AURINGONNOUSU
Ken tuntee yön ja kauhut varjoin maan, miss' ristilukki kutoo lankojaan, kuu kalman paistaa sielun mataraan…
hän vasta tuntee, mik' on hurma tää,
kun päivä nousee, hirmut häviää,
Phoiboksen templit eessä kimmeltää!
Kun Haadeksehen haamut pakenee!
Oi, Phoibos, kuinka kruunus säteilee!
Säteistäs kantelooni kielet tee!
Suo säen tultas rintahani mun.
Ain' ihanuuttas tahdon laulaa sun
ja luonnon riemullasi ravitun!
Ei viehdä sieluani varjoin maa.
Kun elo hylkää sen, se halajaa
pois aamuruskon siivin matkustaa!