TUNTEMATON
Sa saavuit kaukaa, ylähältä jostain pois kauas kantain, korkealle nostain mun, nurmen alle melkein nukkuneen. Sa lauloit laulun vapauttajasta, kun multa vangiks pyys jo mullan lasta ja huutoni soi niinkuin hukkuneen.
Sa saavuit pimennosta pitkäin öiden, vierelle istuit myötä kyynelöiden, hyreksit huulet hyiset hymyilyyn. Ja raskainna kun painoi päivän helle, sa kätes viivaan laskit sydämelle, sa riisuit kahleet sokeuden, syyn…
Niin lakkas kyynelvirrat tulvimasta… Kuin ruusuin tuoksu yöstä valkeasta saars' autereinen aavistelu mun: maan suloisuuteen katsoin lapsen tavoin, ja taivas loisti niinkuin kirja avoin myrjaadein täKdin suoraan sieluhun.
Ja elämälle, kaiken riistäjälle, ma hiljaa hymysin kuin ystävälle, ma näin sun suuren, suuren hyvyytes. Soit tuskan runsaamman kuin riemun, mutta ol' ilos kahle, murhees vapautta, kadottaa kaikki: helmi anties!
Sa taivaan impi, sielun sisko lieto, sa henkiveljyt, opas kaikkitieto, mi nimes, Tuntematon, lieneekin — ehk' ilmain Ariel tai lieden Vesta — mut siunaus vuos' untes seulehesta: ens kerta onnehen ma heräsin!
Maailman yli tähti-huntu heittyi, sen pahuus, vääryys anteeks-antoon peittyi, suur' suru puhkes ruusuiks runojen. Näin rikkaaks köyhän teit sa, Tuntematon, elämän voittajaksi henkipaton, teit laulajaksi lyödyn sydämen!