AURORAN VAUNUT
Auroran vaunut jo kiirehtäin
yli laivahan vierivät pohjoista päin.
Käs' ohjissa on rusosorminen.
Tuli tuiskavi harjoista orhien.
Ja vaunuissa valkean Auroran
kaikk' istuvat tyttäret taivahan.
Alas heittävät ruusuja ruskojen,
sädekimppuja toivojen, uskojen.
Miss' suuttuvat nuo, siinä särkyvi jää,
meri taivaalle hyrskivi kuohuvapää.
Missä hymyn he suo, siin' nuortuvi maa,
oras vehreä päivälle puhkeaa.
Mut ihmislasta jos lempivät he,
hänet myötään he kantavat ratsaille.
Ah, onnellinen ja onneton, ken
rusosormia suuteli koitarten!
Maan neidoilta ainiaks riistetty on,
jota kaulasi tyttäret Auringon!
Auroran vaunut jo vierivät:
jäät särkyvät, vedet värjyvät.
Auroran orhit jo saapuvat:
lyö tulta kaikk' ilmojen hattarat.
Aurora yön palteelta kurkistaa:
lumi solisee pois, kukin peittyvi maa.
Hän naurahtaa, suo suukkosenkin:
povi ihmisen syttyvi liekkeihin!
Moni Auroralle jo vangiks jää:
heit' taivahan tuulet lennättää.
Kevätmyrskyn saivat he sydämeen,
keväthurman Auringon tyttäreen.
Heilt' unhoss' on koti, kontu ja työ:
kevät-aaltona tunteensa kuohuu ja lyö.
Ei muista he enää muotoja maan;
he laulavat vain kevät-armastaan:
»Niin kaunis on hän, niin kaunista ois
Auroran vaunuissa vieriä pois!»