DAIMON
Mun murruttelit vitkaan vitsoin, raipoin, mun uuvuttelit illan sinivaipoin, teit päivät pitkiks, vuodet lyhyviksi, loit sieluun kysymyksen: miksi, miksi?
Teit toden valheeks, tummaks valkeaisen
ja olemattomaksi olevaisen,
soit elon hyvyydelle nimen pahan,
mun mahdotonta sääsit mahtamahan.
Oi Daimon, Daimon, aina läsnä, liki,
kuin oma varjo, sentään outo iki,
ikuinen saarto, väijy, väistyminen…
Sa ootko ystävä vai vihollinen?
Ma kysyn, kysyn: saa en vastausta.
Kätt' ojennan: jää käteen karsi musta.
Varisee ihmis-ilo, onni vaimon…
Tään miks teit mulle, toinen minä, Daimon!