SUKUVELJET
Taivaan kannen harmaan alla, ajan alkukannikalla asui muinen veljesparvi, esitaatot Suomen suvun.
Elelivät korven yössä niinkuin korven kontiotkin.
Mikä kulki paimentyössä, mitä viehti virran juoksu kalareitein, rantasotkin. Kotoista tuo kaikki heille, mikä tarua nyt meille: mahti mannun, Maahisenki, luotteet luonnon, loihtuluvun; yks vain outo: onnen tuoksu elon kauniin kukkapuvun.
Kuitenki ja kaikitenki paistoi tähti räppänästä tumman tuutijankin syliin, kutoi kuuran helinästä satuseitit silmän eteen, kuvas kaiho kultalinnat vilisevän virran veteen, kuuli korva jostain kaukaa vetävämmän veren tahdin… Illan kalvas kaikerteli irti alta mannun mahdin, ulos suuriin riemun kyliin.
Virkki vihdoin vilkkain veli:
»Lähden tästä katsomahan tarpoimia nuottatalaan… Viivyn tunnin taikka kaksi… Mutta jos ei tulevaksi mua kuuluis ennen yötä, lienen vienyt virran myötä silloin kauemmaksi kalaan.»
Jyrähytti valtavaari, vanhin heimon tietäjistä, lausui pitkän lautsan päästä:
»Varsin jaarittelet suotta, valees houkemmille säästä! Vetämättä sult' on nuotta; kohta lienet myyty miesi: sua kiehtoo velhon saari, sata riuttaa helmellistä! Sinne muutkin veikkos halaa… Turman tulevaisen näen: kaikki menee, mut ei palaa kenkään. Koht' oon yksinäinen, liikuttajaa vailla liesi, kiukaan kylmän hanki hautaa, synnyinpirtin jänki jäinen. Kukkuessa kevätkäen hajallaan on Suomen suku niinkuin tuuless' akanaiset, vainaa vailla neljää lautaa… Älkää luulko, lapsukaiset, ett' on pivoss' onnen kuuhut, jos on silmän kantamilla, riemu helppo saada, kantaa. Niin se on kuin tyhjä reppu nälkäisellä reppurilla kiertäessä maailmanrantaa; vast' on oma sen, ken jaksaa murheella sen hinnan maksaa. Elon päivä vasta koittaa sille, joka kuolon voittaa. Nää en silmilläni näillä, tokko koittaa teille huomen, sukuveljet suuren Suomen… Sen vain näen: kauas käytte, suru käypi kantapäillä.»
Erkanivat erä veljet sumeisilla syksysäillä. Yksi hiihti valtatielle, toinen noroon, kolmas jäälle, elon pitkän pilven päälle.
Suru hiihti kantapäillä.
Niinkuin vanha kerjuunainen hiipi suru, harmaa Huoli, yllä huntu hallavainen, tuli kuulun Permin maalle, haastoi helmi-ruhtinaalle:
»Anna turvaa tummaiselle, tuot' et, herra, kadu varmaan: kudon sulle elonlangan pitkän, sitkan, vaikka harmaan.»
Permi vierelt' immen nuoren, luota kultasarkan huusi:
»Ennen punapurppurassa kesken päiviäni kuolen kuin ma elän tuhat vuotta kera vanhan, harmaan Huolen! Korjaa, ämmä, nopsaan luusi!»
Heläytti helmivyötä.
Nauroi koko Permin väki. Sinisilkein, punapauloin tiensä kirjailluksi näki: Tundran yöstä Intiahan vieri virta Permin rahan.
Sielu vieri kullan myötä.
Permin sielu, Permin valta, vaipui varjoon, josta lähti, putos niinkuin taivahalta putoo kirkas lentotähti.
Kulki Kaiho Karjalahan, Inkerinkin istuimille niinkuin itkeväinen impi, kalvaana ja hajan hapset.
Virkki:
»Herkät hetken lapset, käykää kyynellähtehille: itkuni on kaunihimpi kuin on naurunhelke toisten. Heitän teille kyynelhelmet vienot, katkerat kuin lempi: itkuni on ikuisempi kuin on vaivat vaiveroisten.»
Saivat herkät hetken lapset polvillensa kanteloisen. Niinkuin kulta kielet soi sen, kaiken, minkä ihmisrinta tuskassaan loi ikuisinta.
Saapui Murhe Suomeen muuhun niinkuin synkkä vuoren peikko. Kansan kytki jalkapuuhun.
Seisoi Suomi surun suossa
niinkuin mykkä uhrikuusi.
Ilvehtien inha peikko
tuota katsoi, varsin huusi:
»Syvin seisot maassa juurin, lienet veljistäsi suurin! Vielä ollet eessäin heikko: kun sun lyöpi orjan ruoska, sulat niinkuin lumi nuoska!»
Viuhui raaka orjan ruoska:
Harvalla löys' selän norjan. Pysyi päät vain pystympinä, oppineet ei mieltä orjan.
Seisoi suuri Suomen kansa.
Kiristeli hampaitansa peikko:
»Vielä pöyhkä, murrut, kun sun sortaa nälkä, sota, painuu veljesvihan ota rintaas, jotta ijäks turrut!»
Päätyi aika ankaraksi.
Moni kiroin, kivenheitoin otti vastaan hetken jylhän, heimon tilipäivän ylhän: painui maahan martahaksi.
Mutta ylinnä soi laulu sankarpoikain, uhrineitoin, kesken synkkäin surmannuolten pauhaten kuin kiitoskuoro:
»Vihdoin, vihdoin vapahaksi meilläkin on tullut vuoro! Sua, heimon suuri henki, vielä kunnioimme kuolten. Tää on meille pyhä sota! Sydänveri, kaikki ota: liian suur' ei suurin vero, eikä raskas raskain taakka! Synnyinmaa, sun omas oomme kätkyestä hautaan saakka!»
Niinkuin rukous soi kuoro sankarpoikain, uhrineitoin:
»Kohtalotar Suomen suvun, Murheen neito mustakulma, lepy lapsilles jo, julma! Päästä alta pitkän kiron, että kaihot kaikkoaisi, veli veljehensä saisi, sukuveljet viskottuina vieraan nurkkiin, mikä minkin, orvot Aunuksen ja Viron, itkeväisen Inkerinkin, ett' ois täällä jokaiselle selvä leipä, eikä pettu, löytyis Suomen kuusen alta koti kaunis, kadotettu!»
Näin soi suuri Suomen soitto, sydänkaihot, sydänsurut, valkeutta, vapahdusta niinkuin ylhän templin urut.
Hymyää jo Murhe musta niinkuin vieno aamunkoitto…