IV.
Tämän kohtauksen jälkeen Inarin ja Porkan suhde oli jonkun aikaa hieman kalsea, mutta parani sitten entiselleen.
Inari teki kaiken voitavansa pyyhkiäkseen pois ikävän muiston.
Sillä lopultakin hän jälleen syytti itseänsä kaikesta.
Oliko ihme, että Porkka oli ollut raaka, kun hän itse oli osoittautunut niin mahdottomaksi. Olihan hän suorastaan rukoillut imarrusta, leperrystä, ainaista pyhäpäivää, pyytänyt päästä korukaluksi tarvekalun asemesta ja taas päinvastoin, puhunut itseään, Porkkaa, kaikkea luonnonjärjestystä vastaan. Eihän hänellä ollut varaa noin kapinoida tottumusta vastaan, koska hänellä ei kerran ollut varaa kadottaa Porkkaa. Tottumus kyllä hävitti romantiikan, tuon kultaisen satutunnelman, jota taiteilija, jota rakkaus kaipaa, mutta se oli sittenkin eräs side, eräs vakuutus, eräs takuu, joka esti eroamasta, kadottamasta kokonaan.
Arkipäivää edusti Inari. Porkka vietti juhlansa muualla, Inari ei missään. Hänellä oli vaimon asema ilman minkäänlaisia yhteiskunnallisia lievikkeitä. Mutta olihan hänellä myös vaimon rakkaus. Kaiken hyvän hän sydämestään soi Porkalle, sellaisenkin, joka häneen itseensä koski, joka ostettiin hänen oman kieltäymyksensä hinnalla. Inari rakasti Porkkaa liian paljon kieltääkseen häneltä mitään, kaikkein vähin sellaista, jota hän tarvitsi elämäntehtävänsä suorittamiseksi: uusia tuokiotiloja, uusien suhtautumisten sähköittävää virvaliekkiä. Hän vain suri sitä, ettei hän itse voinut joka päivä olla uusi ja ihmeellinen, aina sellainen, jollaista Porkka tarvitsi. Mutta sellainenhan oli kerta kaikkiaan mahdotonta. Sentähden hän ei uskaltanut purskahtaa: joko tai! kaikki tai ei mitään! joka usein pyrki esiin hänen sydämestään. Hän oppi kokoamaan murujakin, säilyttämään nöyrästi siekaleitakin.
Mutta hän ei voinut tukahduttaa sielunsa sisällistä kapinaa ja soimaa. Se riutuva kaipaus ja haikeus, jolla hän alati seurasi Porkan retkiä, kalvoi häntä, se näkyi väkisinkin läpi ja teki hänet Porkallekin kiusalliseksi. Siinä oli perikadon siemen, joka oli kitkettävä pois hinnalla millä tahansa.
Selvää oli, että se johtui vain siitä, ettei hänellä itsellään ollut mitään, millä täyttää sitä tyhjää sijaa, minkä tuon toisen poissa-olo aiheutti. Hän olisi siis tarvinnut joitakin omia elämyksiä, omia kokemuksia, jotka olisivat askarruttaneet hänen ajatuksiaan ja estäneet kadehtimasta muita. Hänen täytyi siis tehdä jotakin, sill'aikaa kuin Porkka oli poissa, jotakin, joka oli terveempää kuin hänen ikävänsä, tappaa odotuksensa työllä tai ihmisvilinällä, saada täytekuvioita aivojensa autioille lakeoille. Hänen täytyi saada heidän elämänsä vaaka tasapainoon tapojen yhdenkaltaisuuksien avulla, olla miesten kanssa silloin kuin Porkka oli naisten kanssa, mennä eteenpäin lakkaamatta kuten hänkin.
Koska hän ei voinut pelkällä tahdonponnistuksella muuttaa olemustaan, tuntemus- ja aistimistapaansa eikä painaa alas naisellisen rakkautensa tuskaa, niin saattoi hän ainakin pakottaa itsensä ulkonaisiin, tahallisiin tekoihin, jotka sitten välttämättömyyden pakolla vähitellen jättäisivät jälkensä häneen. Tekemällä miehen tekoja oli hänen sielunelämänsäkin vähitellen muuttuva miehisen kaltaiseksi. Ja silloin oli hänet yhdistävä Porkkaan ei ainoastaan rakkaus, vaan myös samanlaisen elämän- ja tuntemustavan luonnollinen yhteenkuuluvaisuus, kaikki se, mitä Porkka jo hänestä otaksui ja mitä Inari vain teeskenteli: yksinäisyys, itsenäisyys, vapaus.
Kaikkein ensiksi oli hänen hankittava omalletunnolleen ne eroottiset kokemukset, joista hän tahtomattaan syytti Porkkaa. Mitä siitä, jos ne olivat rikoksia häntä itseään kohtaan, silloin hän juuri saisi syytöksen kärjen käännetyksi itseensä, saisi edes pahan omantunnon rauhan, pääsisi mustasukkaisuudestaan.
Näin ajatteli Inari, mutta käytännössä tämä tuntui tuiki mahdottomalle. Kaikkia muita miehiä kohtaan hänellä oli niin vähän harrastusta, että hän töin tuskin saattoi olla heille kohtelias. Vaikka hän ajatteli ketä tahansa, ei hän voinut kutsua itsestään esille edes muodollista mielenkiintoa. Maailmassa oli vain yksi ihminen, yksi ajatuksen, tarkoituksen arvoinen kohta: Porkka. Niin oli tämä suuri rakkaus syönyt häneltä kaiken muun elämän sisällön.
Inari muisteli entisyyttään. Olihan hänkin silloin ollut seurustelukykyisempi. Mistä oli hänellä silloin ollutkin tuo uteliaisuus ja viehtymys ihmisiin, tuo vähin kiihottava ja kiihottunut lähestyminen, tuo sähköinen vilkkaus suonissa, joka jokaisessa vieraassa aina löysi jonkun erikoisen kosketuskohdan? Lapsellisuutta se tietysti oli ollut, nuoruuden kokemattomuutta. Ja sitten vielä jotakin muutakin. Sitä, että hän ei silloin vielä tuntenut suurta rakkautta…
Senjälkeen olivat kaikki muut ihmishahmot rapisseet pois hänen muistostaan kuin kuivat lehdet, jäljettömiin, olemattomiin. Ja kuitenkin hän nyt juuri tämän saman rakkauden säilyttämiseksi olisi tarvinnut sitä, minkä hän sen vuoksi oli heittänyt pois.
Se seurapiiri, jota Inari parhaiten saattoi käyttää omanaan, oli kotoisin hänen ylioppilas-vuosiltaan. Ne olivat tovereita, joita hän vieläkin tapasi kirjastoissa ja lukusaleissa ja yleisissä tilaisuuksissa. Useimmiten hän joutui yhteen erään Karivuon kanssa, joka myöskin valmisteli väitöskirjaa. Tämä oli aikoinaan ollut rakastunut Inariin, mutta huomattuaan Inarin vastahakoisuuden oli hän sittemmin suostuttanut itsensä hänen epäitsekkääksi ystäväkseen. Yhteiset työt vuosien kuluessa olivat myös olleet omiaan tasoittamaan pois tuon hetkellisen ärsytyksen muiston. Inari saattoi sekä luottaa Karivuohon että puhella hänen kanssaan aivan tuttavallisesti ja avomielisesti.
Hän oli ainoa, jota Inari väärin-ymmärryksiä pelkäämättä saattoi pyytää seurakseen milloin tahansa. Mutta jo se seikka, että hän oli pakotettu ulosmennessään turvautumaan mies-seuraan, että häntä aina piti saattaa, seurata, varjella, kiusasi häntä. Hänen piti sopia kohtauksesta edeltäpäin ja se rajoitti, vei pois kaiken äkkiarvaamattomuuden. Hänen piti suorastaan tilata joku muu Porkan sijalle, silloin kun tämä ei tullut. Se oli inhoittavaa. Ja kuitenkin täytyi Inarin jotenkuten kansoittaa oma maailmansa ollakseen kerjäämättä Porkan valtakunnassa.
Ja Inari sopi Karivuon kanssa siitä, että hän puhelimitse ilmoittaisi, silloin kun hän oli ikävissään ja seuran puutteessa.
Tämä toimenpide jo rauhoitti häntä. Näin oli hän sittenkin lannistava oman luontonsa.
Porkan seurassa koetti hän olla entistä ennakkoluulottomampi. Poistaakseen hänestä pienimmänkin, edellisestä kohtauksesta mahdollisesti jääneen epäluulon ja epävarmuuden hän tahallaan vei puheenaiheen uudestaan vaaralliselle tolalle, teki pilaa itsestään, kuvaili hyväntahtoisesti leikitellen kaikenlaisia mahdollisia uskallettuja tilanteita, joihin Porkan taiteilija-ammatti hänet luonnollisesti pakotti, sepitti puheita hänen suuhunsa, viekoitteli hänet kertomaan, loruilemaan naisista ja malleista.
— Minun periaatteisiini oikeastaan kyllä kuuluu, etten koskaan toiselle naiselle puhu toisesta, mutta sinä olet poikkeus, olet niin erilainen kuin kaikki muut, sinuun voi luottaa, sanoi Porkka tietämättä ollenkaan, että Inari koko ajan pani merkille pienimmätkin yksityiskohdat vain eroottisten rikosten kannalta, laski mitättömimmätkin alkusyyt ja johtopäätökset koettaen kuumeisella, ovelalla vakoilemisella saada selvyyttä pitkälle, arvailevalle epätietoisuudelleen.
Hänen täytyi saada tietää, mitä hänen armaansa elämä sisälsi, yksityiskohtia myöten. Ja pieninkin koski häneen. Ei koskaan ollut hän vielä ennen noin suoranaisesti pannut hermoelämäänsä alttiiksi näin kirveleville piiskan-iskuille.
Mutta että hän itse voisi matkia Porkkaa, seurata hänen esimerkkiään saavuttaakseen suvaitsevaisuuden vaikean taidon, kohdistaa joihinkin vieraisiin samat hyväilyt, jotka Porkkakin oli tuhlannut vieraille, se oli aivan, aivan mahdotonta! Ja keneen? Karivuohon kenties. Ei, se oli liian hullunkurinen ajatus. Joskus hän omien mielijohteittensa heittelemänä salaa katseli Karivuota tässä valaistuksessa ja tuli aina silloin melkein hyvälle tuulelle ruveten nauramaan omalle hulluudelleen.
Karivuon seura viihdytti Inaria, joskaan ei erityisesti huvittanut. Se oli vaivatonta ja samalla kaukaista. Itsekohtaisesta itsestään he eivät puhuneet koskaan mitään.
Mutta sisällisestä ahdistuksestaan ei Inari silti päässyt. Ja hän huomasi, että se ei johtunutkaan yksinäisyyden aiheuttamasta ikävästä, että se sittenkin pääasiallisesti oli mustasukkaisuutta, sairasta pahansuopaisuutta kaikkia niitä tuntemattomia naisia ja epämääräisiä uskottomuuksia kohtaan, joista Porkka ei aina maininnut, mutta jotka hän aavisti oleviksi.
Hän kärsi enemmän kuin koskaan ennen, vaikk'ei hänen enää välttämättä tarvinnutkaan viettää iltojaan yksin.
Eräänä iltana tuli Karivuo pyytämättä hakemaan häntä kävelylle.
— On niin kaunis ja leuto sää ulkona, hän sanoi.
— Porkka tulee kenties minua tapaamaan, virkahti Inari.
— Se on sangen vähän luultavaa.
— Kuinka niin?
— Näin hänet juuri äsken Naimansa kanssa kapakassa sangen iloisessa mieli-alassa.
— Niin, hänen pitäisikin jo olla täällä oikeastaan, jos hän tulisi, äännähti Inari niin ylimalkaisella äänellä kuin suinkin, mutta hänen sydämensä löi aivan haletakseen ja veri työntyi hänen päähänsä.
Aivan tietämättään oli Karivuo iskenyt Inarin arimpaan ja saanut aikaan äkkiarvaamattoman mielenliikutuksen. Hänen sanoissaan ei piillyt mitään salatarkoittelua. Tunnettu asia kaupungilla oli, että Naima oli Porkan oppilas ja moni luuli häntä Porkalle läheisemmäksikin.
— Mennään sitten! sanoi Inari.
Tuska teki hänet äkkiä kiihkeäksi. Salatakseen ja painaakseen sen alas hän tunsi tarvitsevansa paljon ulkopuolista kiihotusta.
Hän muutti kävelyretken kapakkaretkeksi. Sielunsa tasapainon vuoksi hänen täytyi juuri tällä haavaa tehdä samaa, mitä hän luuli Porkankin tekevän.
Hän sai Karivuon tilaamaan yksityishuoneen. Hän melkein unohti että hänen edessään oli hänen vanha ystävänsä. Tämä oli vain vieras mies, jota hän koetti ylläpitää mahdollisimman samoilla keinoin kuin Porkka vierasta naista. Hän puheli, nauroi ja leikitteli. Hän oli epätoivoista hurjuutta ja keimailua sekaisin.
Karivuo kummasteli Inarin tavallisesta poikkeavaa mielentilaa, mutta ei kysynyt syytä eikä pallotellut, sillä tämä ei lainkaan ollut hänelle mitään epämieluista, pikemmin päinvastoin.
Karivuo oli pohjaltaan suuri naisten suosija ja samalla herjaaja, mutta Inaria hän todellakin kunnioitti, asetti hänet jonkinlaiseen erikois-asemaan, siksi että hän älyltään oli miehen vertainen ja vaistomaisesti myös siksi, että hän oli ainoa nainen, jota hän ei parhailla tempuillaankaan ollut saanut. Hän ei ollut suinkaan mikään viettelijä-tyyppi, mutta hän oli mies, jolla oli selvä pää ja helposti ärtyvät aistit ja joka yleensä piti eroottisen nautinnon asian henkilökohtaisesta kiintymyksestä erillään. Hän piti siitä niinkuin pidetään hyvästä ruoasta ja hyvästä viinistä, se oli välttämätöntä hermo-elvykettä, jota hän aika ajoin tarvitsi ja jonka hän mieluimmin nautti hyvässä seurassa.
Inarin suhteen hän oli aikoja sitten, ensi yrityksensä jälkeen, luopunut kaikesta hyväilyn halusta. Inari ei koskaan ollut antanut aihetta siihen. Mutta nyt herätti Inarin kuumeinen käytös vanhan rakkauden. Hän muisti taas, että Inari oli nainen.
— Tiedätkö, Inari, sanoi hän, että olet hyvin kaunis? Sinulla on aivan renessansin pää. Ja niin harvinaiset värit. Et ole tumma etkä vaalea, vaan himmeä, tuhkan pehmeä.
— Tuhkaa! oikaisi Inari katkerasti.
— Tarkoitan, että vaikutat väkevältä kuin tummat ja suloiselta kuin vaaleat…
Inari hymyili ja Karivuo innostui yhä enemmän. Hän ei puhunut enää mistään muusta kuin Inarista. Hän kuumeni omasta ihailustaan, hän suli, unohti itsensä, kertoi pitkien vuosien salatusta rakkaudentuskastaan ja uskoi omiin sanoihinsa.
Ja kun he ajoivat kotiin suljetussa vaunussa, uskalsi hän hiljaa kietoa kätensä Inarin vyötäisille eikä tämä kieltäytynyt nojaamasta siihen. Hän ei ollut siis tehnyt mitään Inarille epämiellyttävää ja tästä hän yhä rohkaistui.
Inari istui silmät ummessa ja ajatteli Porkkaa. Varmasti hän ei vielä ollut ohjelmansa lopussa. Miksi siis hänkään menisi yksinäiseen kamariinsa itkemään!
Hän pyysi Karivuota luokseen vielä hetkiseksi juttelemaan.
Ei koskaan ennen hän ollut uskaltanut tehdä tällaista sovinnaisuuden rikkomusta.
Inarin luona Karivuo jatkoi palvomistaan entistä palavammin.
— Tiedätkö, sanoi hän tarkastellen Inaria, että sinulla on myös hyvin kaunis ruumis?
— Tiedän, virkahti Inari naljaillen.
— Miksi et koskaan näytä sitä? On suorastaan synti kätkeä sellainen kauneus, joka on luotu ihailtavaksi. Mutta sinä et näytä sitä kenellekään! Et ole mikään oikea nainen!
Karivuo sanoi tämän melkein syyttäen.
Inari naurahti hänen turhamaiselle mies-sokeudelleen. Hänen itse-imartelunsa vakuutti hänelle nähtävästi, että koska Inari ei kerran ollut voinut häntä rakastaa, oli hän siihen kokonaan kykenemätön.
— Niin, kunpa en olisikaan, hän surumielisesti hymähti. On vaikeaa olla nainen! On ikävää olla nainen!
— Niin, ymmärrän kyllä, että se on ikävää, kun hoitelee naisellisuuttaan noin karusti kuin sinä. Mitä teet sillä tosiaan? Et välitä miehistä, et rakkaudesta, et seurasta, et ihailusta, et osaa nauttia, et iloita elämästä!
Karivuo puhui kiihottaakseen Inaria, ärsyttääkseen hänen nautinnonhimoaan.
— Voit olla oikeassa, sanoi Inari yksinkertaisesti.
— Sinun sijassasi minä iloitsisin jo itsestäni. Sinulla on niin kaunis käynti. Siitä päättäen luulisi sinua aistilliseksi, etkä kuitenkaan ole. Sinulla on varmaan myös hyvin kauniit jalat. Näytä, Inari!
He istuivat sohvalla vierekkäin ja kuin huomaamatta alkoi Karivuon käsi Inarin passivisuuden sähköittämänä hiljalleen soljua pitkin hänen jalkavarttaan.
Inari istui liikkumattomana ja tuijotti eteensä. Kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänellä ei ollut minkäänlaista eroottista levottomuutta veressään eikä siis mitään synnillisyyden tuntoakaan.
Hän ei ollut uskoton, ei voinut olla. Hänestä oli samantekevää, pitikö Karivuo häntä kiinni kädestä tai jalasta.
— Mitkä ihanat polvet sinulla on, jatkoi Karivuo hivellen niitä, ja millainen iho, niin herkkä ja sametin-pehmeä. Ei kellään ole sellaista!
— Eiköhän ihmisten jalat ole yleensä kaikkien samanlaisia…
— Ei, ei kellään ole sellaista hermo-elämän herkistämää hipiää kuin sinulla. Sinua voisi kauan rakastaa, äärettömästi rakastaa…
Karivuon silmät paloivat ja koko hänen olentonsa oli täynnä kiihottunutta värinää.
Inari kuunteli melkein hyvillään tätä hetken esiinkutsumaa rakkauden tunnustusta, jonka hän kyllä arvasi ylimalkaiseksi ja usein uudistuvaksi. Mutta hänestä oli hauskaa uskoa siihen, uskoa, että hän todellakin oli kaunis. Miksi ei Porkka sitä huomannut. Niin pitkään aikaan ei hänen ruumisparkansa enää ollut saanut pienintä huomiota osakseen. Muut olivat saaneet kuulla sen korkeanveisun, joka oikeastaan kuului sille. Karivuo sai nyt korvata Porkan laiminlyönnin.
Äärettömällä välinpitämättömyydellä Inari salli Karivuon toimiskella omia aikojaan. Hän ei estänyt eikä houkuttanut. Hän oli vain väsynyt, liian väsynyt tehdäkseen mitään, raukea viinistä ja läpikäymästään mielenliikutuksesta. Pitkästä aikaa pääsi hänessä jälleen oikeuksiinsa tuo naisen syvin, kaukaa itämaisilta syntymä-sijoilta periytynyt pohjaominaisuus: passivisuus, tuo antaa tapahtua, ei olla myötä eikä vastaan, tuo täydellinen tahdottomuus, joka aikoinaan teki naisen aina voimakkaamman saaliiksi, tuo luontainen valikoiminen, tulla otetuksi, jäädä sille, joka jaksoi ottaa.
Inari nojautui veltosti sohvan selkämystään. Hän oli vaiennut kokonaan ja hän oli niin liikkumaton, että olisi voinut luulla häntä kuvaksi. Hänen sielunsa ui kaukana epämääräisissä mielikuvissa ja hänen ruumiinsa otti tunteettomana vastaan vieraan miehen hyväilyt.
Hänen päänsä läpi kulki: jos Porkkakin oli tehnyt näin, oli hänenkin näin tehtävä, otettava tämä vieras kosketus niinkuin karvas pilleri, niinkuin myrkyllinen lääke, joka sitten ainaisiksi ajoiksi parantaisi hänet mustasukkaisuudesta ja vääristä omistusvaatimuksista, joka kääntäisi yksinäisten hetkien mielenkiinnon ja soiman häneen itseensä, joka tekisi hänet Porkalle hyväksi, kiitolliseksi vähimmästäkin, antautuvaksi ja kieltäytyväksi, ilman että se tuntuisi raskaalle, antaisi hänelle sovituksen tarpeen ja pahan omantunnon iloisen palvelevaisuuden.
Tämä oli vain niin omituista. Miten kummallinen oli tuo mies hänen jaloissaan, tuo mies, jonka jäsenet kurkoittuivat häntä kohti, jonka huulet höpisivät imartelevia, rukoilevia, himoitsevia sanoja.
Jollakin tavoin Inari siis vielä oli miellyttävä, nuori ja kaunis ja tavoituksen arvoinen. Ja se tuntui hyvälle tietää. Se oli kuin lohdutus. Niin kauan aikaa oli hän jo elänyt tällaisen naisellisuuden ihannoimisen ulkopuolella. Muita hyväili Porkka luultavasti juuri näin. Kenties oli sittenkin niin, että rakkaus oli ikuinen vain sillä ehdolla, että esinettä silloin tällöin muutettiin.
Inari painui taas ajattelemaan suhdettaan Porkkaan.
Hän tuskin enää huomasi Karivuon läsnä-oloa. Läheisin oli etäisintä… Jollakin aivojensa murto-osalla hän kyllä huomasi, miten tämä koski häneen, silitteli hänen ruumiinsa viivoja sekä varovaisesti yritti irroittaa hänen vaatteitaan.
Inari ei hävennyt eikä himoinnut eikä pelännyt. Hän tiesi olevansa hyvän ystävänsä parissa, mutta hänen ruumiinsa oli kuollut ja outo tuolle miehelle, joka ei jaksanut herättää sitä rakkaus-elämän herkkään väräjöimiseen…
Äkkiä hän tunsi, miten kaksi käsivartta tarttui häneen, miten hänet nostettiin ilmaan ja laskettiin vuoteelle.
Silloin vasta käänsi Inari silmänsä Karivuohon. Ei mikään värähtänyt hänessä vieläkään. Hänen silmänsä vain tuijottivat julmasti, kivettävästi, mielipuolisesti. Hän näki, mitä Karivuo tarkoitti. Mutta joku selittämätön esti häntä liikahtamasta, ilmehtimästä, ulkonaisesti merkitsemästä kantaansa.
Hän vain tuijotti suurin, pimein silmin Karivuohon. Hänen katseensa oli jäykkä, hänen jäsenensä olivat jäykät. Suuri totisuus heijasti koko hänen olennostaan.
Karivuo hämmästyi tätä mykkyyden ankaraa vastalausetta. Kevyt-iloinen aistillisuus alkoi hävitä, välitön hermojännitys katkesi. Hänkin jäykistyi. Tilanne näytti surulliselta, rumalta. Hän selveni ja häpesi.
Tunnelma muuttui.
— Oletko vihainen? Oletko sairas? kysyi hän.
Inari ei vastannut, jatkoi vain kolkkoa tuijotustaan hellittämättä Karivuosta katsettaan, joka paremmin olisi sopinut viimeiselle tuomiolle kuin hupaiseen hummaus-mielialaan. Hän ei vielä koskaan ollut sisimmässään ollut näin vakava ja itsestään edesvastuun-alainen. Hänhän oli itse tahtonut näin, etukäteen päättänyt suostua tähän uhkakeinoon, solvata ruumistaan pelastaakseen sielunsa, joka juuri tällä hetkellä oli kauempana uskottomuudesta ja kevytmielisyydestä kuin milloinkaan.
— En minä tahdo väkisin, mutisi Karivuo. Se ei ole hauskaa. Miksi olet niin hirvittävän vakava? Olenko loukannut sinua? Mutta sano nyt jotakin.
Inari ei näyttänyt kuulevan.
Hän seurasi omia sisällisiä ajatus-sarjojaan. Hän oli siis todellakin päässyt niin pitkälle, että oli käytännössä hahmotellut kuvittelemansa porton-uhrin. Hyvä jumala, mihin asti oli hän antanut houreittensa kehittyä! Mitä oli hän tehnyt!
Kuvat kulkivat. Mielteet risteilivät sekavina, syyttävinä, vapauttavina…
Inarin tuijotus oli kamala. Se tuli kuin kaukaa, rajan takaisista kuiluista.
Karivuo tuskastui ja tuli todenteolla levottomaksi. Hän ei ollut nähnyt ketään ihmistä niin kaamean näköisenä. Hän pelkäsi Inarin todellakin tulleen hulluksi.
Hän koetti laskea leikkiä, hän rukoili, uhkasi, maanitteli, vetosi kaikkiin järkeviin ja järjettömiin syihin saadakseen Inarista jotakin elonmerkkiä. Kaikki turhaa.
Aamu alkoi sarastaa. Karivuota kammotti jättää Inaria noin, tuollaiseen tilaan, mutta oikeastaan ei hän myöskään enää voinut viipyä tuottamatta Inarille ikävyyksiä.
Hän katsoi kauhulla Inarin lasittuneita silmiä, irroitettuja vaatteita, epämukavaa, tajutonta asentoa, jota hän itse ei näyttänyt yrittävänkään korjata, ja huoneessa vallitsevaa pientä epäjärjestystä, joka todisti toisen ihmisen myötävaikutusta. Täydellinen rikos-interiööri!
Kaikenlaisia lapsellisen hirvittäviä mahdollisuuksia välähti läpi Karivuon laskevien, valvomisesta rasittuneiden aivojen. Inari saattoi kuolla tai olla mielipuoli. Aamulla ehkä parin tunnin kuluttua löytäisi hänen emäntänsä hänet tässä kunnossa, poliisit tekisivät arvioimisensa yön tapahtumista, sanomalehdet selostaisivat…
Mutta hänen täytyi lähteä, ennenkuin talonväki heräsi, välttääkseen edes lähintä skandaalia.
Turhaan koetettuaan Inaria toinnutella Karivuo nosti hänet käsivarsilleen kuin murhatun ruumiin, pujotti hänet varovaisesti ja kauniisti peiton alle, kohensi hänen tyynynsä, oikoi hänen vaatteensa ja järjesti huoneen kaikki pikkutavarat tavalliseen kuntoonsa.
Sitten hän lähti. Häntä kammotti niinkuin ei koskaan elämässä ennen. Mitä oli tapahtunut? Jotakin hirveätä, salaperäistä. Ja kuitenkaan ei mitään. Paljon uskalletummilta yöretkiltä hän oli monasti palannut ja aina täysin itsensä herrana.
Mutta nyt hiipi hän pitkin katuja kuin rikollinen, arkana, onnettomana, murheellisena, itse-soimaavana ja sydänjuuriaan myöten järkytettynä.
Sillä hän rakasti yhä vieläkin Inaria.