V.
Seuraavana päivänä tuli Porkka vasten tavallisuutta aikaiseen aamulla
Inaria tapaamaan.
Inari istui jo ylhäällä. Hän ei ollut voinut nukkua koko yönä. Hänen kokeensa oli onnistunut aivan liian hyvin. Hänellä oli äärettömät omantunnon vaivat.
Tuntiessaan Porkan soiton ovella oli hän vakuutettu siitä, että Porkka tiesi kaikki ja tuli vaatimaan häntä tilille. Huone syytti häntä, kaikki esineet todistivat häntä vastaan, sydän tahtoi kavaltaa hänet väkisin ja Porkka oli kuin hänen tuomarinsa.
— Et ollutkaan eilen kotona, kun kävin sinua hakemassa, sanoi Porkka.
Inari nauroi väkinäisesti.
— Minäkin olen ollut kerran taiteilija, olen elänyt hieman epäsäännöllisesti!
— Sen kyllä näkee, sinulla on niin heleät posket ja kuumeinen katse tänään. Olet hyvin kaunis. Ai, ai, missä Inari on oikein ollut?
Porkka silitteli hänen päätään ystävällisesti ja leikillisesti.
— En oikeastaan missään. Laskin leikkiä vain. Luulin, ettet tulisi, lähdin ulos Karivuon kanssa. Ikävää tiedemies-seuraa, kuten tiedenaiselle sopii… Ikävöin sinua koko ajan… Sano, pidätkö vielä minusta?
Inari oli pehmeä ja veikistelevä.
— Pidän paljon.
— Etkö voisi pitää vielä enemmän? mairitteli Inari.
Porkka naurahti.
— Pidän oikein paljon.
— Rakastaa?
— Minä rakastan sinua.
— Minkätähden? Sano minkätähden!
— Sentähden että olet niin kaunis.
— Enhän ole…
— Ja sentähden että olet niin viisas. Välistä kun kesken kiireitäni saapastan luoksesi tai tulen kadun kulmaan kohtaukselle, jota kunniaa en kenellekään muulle naiselle tekisi, murahtelen itselleni: vanha mies, miten hullu olet! Mutta sitten taas muistan, että onhan tämä harvinainen kunnia minulle, enhän sataan vuoteen ole tilaisuudessa rakastamaan naisneroa…
Porkka oli loistavalla tuulella ja hän naljaili lapsellisen herttaisesti.
— Älä tee pilkkaa, hymyili Inari.
— En. Se sinut eduksesi erottaa muista naisista, vaikka myös asettaa minulle poloiselle kovin ankarat velvoitukset…
Inari kiersi hellästi kätensä Porkan kaulaan.
— Minäpä sanon sinulle, mikä on ainoa kykyni ja ansioni: se, että rakastan.
— Kaikki naiset osaavat rakastaa…
— Etkö sitten usko, että minä voin rakastaa enemmän kuin kukaan?
— Ei se ole sinun päähyveesi ainakaan, pikemmin päinvastoin. Kaikessa muussa tulen paremmin toimeen kanssasi kuin rakkauden asiassa. Kun siitä pääset puhumaan, saattaa sinun silmistäsi räiskähtää vihamielinen välkähdys ja minäkin tunnen silloin, että edustat minulle vastakkaista ainesta. Minun vakaumukseni on, että sinä et rakkaudesta oikeastaan ymmärrä yhtään mitään!
— Se on sentään ainoa nerouteni, sanoi Inari surullisesti.
— Ystävänä, aatetoverina luotan sinuun aivan rajattomasti.
Rakkaudessa sitävastoin…
— Mitä?
— Siitä minä kiellän sinun puhumasta mitään.
Porkka suuteli nauraen Inaria.
Inarin ei tehnytkään tänään mieli väitellä. Hänellä ei ollut nyt siihen siveellistä voimaa. Hän tunsi vain, että Porkka oli äärettömän hyvä ja että hän rakasti häntä rajattomasti.
He lähtivät ulos suloisesti kisaillen kuin pienet lapset tai vasta-rakastuneet.
Ja Inarista tämä hyvä-olo tuli hänelle nyt aivan ansaitsemattomasti.
Samoin tunsi hän monta kertaa perästäpäinkin. Karivuon kohtauksen muisto oli hyvin hidas vaipumaan unhoon.
Elämä meni entistä menoaan. Inarin ja Porkan suhde oli keveämpi ja iloisempi kuin ennen. Inari istui mielellään yksinkin kotona. Hän ei enää soittanut Karivuolle eikä itkien, syyttäen ikävöinyt Porkkaa. Hän saattoi vaipua tuntikausiksi hiljaiseen mietiskelyyn, pitää seuraa itselleen ja ajatuksilleen huomaamatta ajan vierimistä…
Näin kului talvi ja painui hiljalleen kevätpuoleen.
Porkka teki työtä kovasti valmistellen näyttelyä. Inari koetti rahatöittensä lomissa jatkaa monesti katkennutta väitöskirja-puuhaansa, johon hän ei itsekään enää oikein uskonut.
Mutta tämä tyyni ja sopusointuinen aika sai äkkinäisen lopun. Inarin äiti kuoli, viikkoa ennen Porkan näyttelyn avajaisia.
Inari ei ollut pariin viimeiseen vuoteen nähnyt äitiään. Tämä oli monta kertaa ehdottanut sitä, että hän muuttaisi Inarin luo pääkaupunkiin, mutta tuhansilla tekosyillä oli Inari aina estänyt tämän aikeen, siksi, että hänellä ei ollut mitään suhdetta äitiinsä ja myös siksi, että hänellä oli suhde Porkkaan. Hänen hermonsa eivät olisi kestäneet sitä lajia ristiriitaisuutta. Äiti oli sairastellut pitemmän aikaa, mutta Inari ei ollut saanut itseään taivutetuksi häntä tervehtimään. Jonkinlaisen omantunnon rauhan lunasti Inari itselleen lähettämällä silloin tällöin äidilleen muutaman kymmenmarkkasen.
Nyt tulvivat kaikki laiminlyönnin synnit moninkertaisina hänen ylleen. Oli kuin hän itse olisi aiheuttanut äitinsä kuoleman.
Porkka koetti saada häntä ajattelemaan tervejärkisemmin. Joka hetki, sanoi hän, kuolee maailmassa tuhansia vanhoja akkoja. Mitä Inari sille voi? Mitä tällekään? Sellainen oli maailman meno. Kunkin velvollisuus oli vain pitää huoli itsestään.
Inari uskoi sen päällään, mutta sydän jäi yhä syyttämään. Köyhä oli hän kyllä itsekin. Mutta silloin kerran, kun oli ollut kysymys seurata Porkkaa ulkomaille oli hän kyllä osannut loihtia rahat esiin, mutta äitiään varten ei. Ja nyt oli liian myöhäistä, nyt jäi vain kalvava katumus…
* * * * *
Hautajaiset olivat Inarille kuin pahojen henkien peijaat.
Hän palasi sieltä parahiksi juuri Porkan vernissaus-päivänä. Hän tuli kuin kadotettujen valtakunnasta, säikkyvänä, outona, pää täynnä edesmenneiden varjoja, tuntemattoman uhkaa. Hänen entinen lapsi-minänsäkin oli noussut haudastaan häntä pelottelemaan. Hän ei uskaltanut mennä omaan huoneeseensa, se oli täynnä aaveita, kuolemaa ja kostottaria. Hän tarvitsi ihmisen läheisyyttä ja hänellä ei ollut muuta kuin Porkka, jonka tänään tuli seurustella ja juhlia.
Mutta liittoutua Porkan seuraan kalman hajua vaatteissaan, mustana, kyyneleisenä, ilontappavana, se oli samaa kuin pilata Porkan hyvä tuuli, koko juhlatunnelma, hänen pitkäin työvuottensa ja ponnistelujensa kauniit lopettajaiset. Se oli pahinta, mitä Porkalle olisi voinut tehdä.
Ilta läheni, vernissaus-juhlan aika läheni. Yksin ei Inari voinut olla. Hänen täytyi saada olla Porkan luona, koettaa olla itseään voimakkaampi, näytellä henkensä hädässä iloisuutta. Täten hän saattoi lunastaa itselleen luvan ihmis-seuraan, jota ilman hän ei kuitenkaan voinut olla. Hän olisi tahtonut vain Porkan, mutta tämä oli juuri tänään kahlehdittu ammatti-toveriensa ja ystäviensä kutsuihin, ja Inarin täytyi ottaa heidät kaikki.
Taas sävähti nopeana salamana Inarin sielun läpi vaistomainen syytös. Jos Porkka todella oikein olisi rakastanut häntä, olisi hän säälinyt hänen sairaita hermojaan, olisi jättänyt kaiken muun ollakseen Inarin luona tällaisena päivänä, jolloin hän enemmän kuin milloinkaan oli hänen hyvyytensä ja hellyytensä tarpeessa, jolloin hän oli niin heikko, että hän tarvitsi apua. Tämän ainoan kerran vain elämässä!
Mutta hän ei saanut sanotuksi mitään ja Porkka näytti ajattelevan aivan muita asioita.
Illallisilla vallitsi mitä hilpein hyvä-tuuli. Paljon taiteilijoita, kauniita naisia ja kauniita pukuja, paljon lasien kilinää ja hupaisia juttuja ja sanasutkauksia. Juhla siirtyi ravintolasta lopuksi Porkan atelieriin, yksityisluontoisempana ja jos mahdollista vielä ilomielisempänä.
Inari säesti parhaansa mukaan. Ei kukaan voinut arvata hänen juuri tulleen äitinsä hautajaisista. Mitä jos hän äkkiä olisi sukeltanut esiin tummana Tuonelan tyttinä? Kaikki tämä läikähtelevä, hetken kultaisilla siivillä karkeloiva, kypenöivä elämän kuva olisi sammunut. Olisi tullut sijalle paha, pakollinen pinnistys, sovinnainen melankolia, harmi katkenneesta hurmiosta, häpeä, rumuus, kaiken turhuus, kaikki kielteiset elämäntunnut, kohtalon haaskalintujen kaamea siipien rapina lyhkäisen ihmis-onnen taivaalle, jolla vielä äsken olympolainen aurinko heloitti!
Mitä väsyneemmäksi Inari tunsi itsensä, sitä iloisempi hän oli. Mutta aamupuolella alkoivat hänen voimansa pettää.
Uupumus ja onnettoman rakkauden nyyhkytys alkoi voittaa hänessä yhä enemmän alaa. Hän hiljeni. Hän heitti Porkkaan rukoilevia silmäyksiä: Eikö nyt jo ole tarpeeksi, etkö voi jo armahtaa minua, enkö ole jo ansainnut sinua ja hetken levähdystä?
Porkka ei huomannut. Yövalvokki ja viini olivat tehneet kaikki hetkellisten kuvitelmien vangeiksi. Ilmassa oli intimiteettiä ja kosmillista kaukaisuuteen tuijotusta. Naiset olivat vaipuneet mukaviin, uneksiviin asentoihin ja miehet puhuivat unelmistaan. Naima makasi kostein silmin ja huulin toisten selän takana leveällä leposohvalla vasen jalka Porkan polvella. Nyt vasta Inari huomasi hänet. Hän oli tähän asti kiinnittänyt huomionsa vain omaan näyttelemiseensä ja vieraisiin ihmisiin, joille oli pidettävä seuraa. Eihän kotiväen kanssa juhlissa askarreltu.
Inari vetäytyi huomaamatta pois seurasta. Hän hiipi atelierin taustassa olevaan pieneen, tyhjään rojukomeroon, jääden istumaan pimeään nurkkaan pakkilaatikolle.
Hetken kuluttua hän huomasi, että hänen vieressään seisoi joku. Se oli nuori mies, jonka kanssa hän aikaisemmin illalla oli keskustellut ja jonka hän muisti itselleen esitetyn pianisti Alviaksi.
— Tahdotteko kenties jo lähteä kotiin? Tulen kernaasti saattamaan.
Inari pudisti surullisesti päätään.
— En, sanoi hän hiljaa.
— Ehkä tulinkin häiritsemään, jos tahdotte olla yksin.
— Ei, ei! huudahti Inari. Päinvastoin pelkään juuri yksinäisyyttä!
Hän laukesi itkuun.
— Mikä teidän on? Voinko auttaa teitä jollakin lailla?
Tämä pehmeä, tumma ääni, tämä ensimäinen inhimillinen hyvyys ja osanotto, mikä tässä ylivoimaisessa jännityksessä tuli hänen osakseen, sulatti hänet kokonaan. Hänen sydämensä avautui itsestään, hän kertoi äitinsä kuolemasta, surustaan, pelostaan ja tahallisesti näyttelemisestään…
— Miten te olette voimakas, sanoi nuorukainen.
— Se on vain näennäistä.
Aamu valkeni suurena harmaana kajastuksena.
He seisoivat pienen ristikkoruudun luona katsellen äänettöminä talojen sinervä-kiiltoisten kattopeltien metallista merta allaan.
Inari loi silmänsä Alviaan. Tämän kasvoista heijastui vielä koko nuoruuden suuri vakavuus.
Hän silitti lempeästi Inarin kättä.
— Miten te olette hyvä, sanoi Inari kiitollisesti.
Atelierin sorina kävi äkkiä personallisemmaksi. Siellä puuhattiin lähtöä.
Inari ja Alvia yhtyivät jälleen toisiin.
Kaikki lähtivät kävelemään hajaantuen vähitellen kukin taholleen. Eräässä kadun kulmassa syntyi vihdoin lopullinen hyvästely. Oli jälellä enää vain muutamia.
Inari lähestyi Porkkaa, joka seisoi Naima käsipuolessaan, kahdenkeskistä ymmärrystä etsivällä katseella. Hän oli varma siitä, että Porkka tulisi hänen kanssaan. Näön vuoksi hän ojensi kuitenkin hidastellen kätensä.
Porkka kohotti kohteliaasti hattuaan.
Tätä ei Inari ollut odottanut. Koko hänen olemuksensa parahti tästä ymmärtämisen puutteesta, tästä kieltämisestä, hylkäämisestä niin raskaana hetkenä.
Kuin paeten hän syöksyi lähimpää ajuria kohti.
Alvia kiirehti hänen jälkeensä.
— Sallikaa minun saattaa teitä!
Inari tyrski ajurissa ääneen, tolkuttomasti, kokoon lysähtyneenä.
Alvia kannatti häntä kuin sairasta lasta.
— Suokaa anteeksi, sanoi Inari portillaan.
— Ymmärrän hyvin teidät, virkahti Alvia ja jatkoi sitten viihdytellen: Saisinko joskus tulla teitä tervehtimään?
Tulkaa! kuiskasi Inari tukahdutetulla nyyhkeellä sulkien oven.
Hän vaipui vuoteelleen jälleen epätoivoiseen tyrskeeseen. Täydellinen hermojen hävitys kävi hänen ylitseen. Hän kieritteli itseään älyttömän vaivan vallassa. Hän sulki silmänsä ollakseen näkemättä huoneen kummittelevia kasvoja ja hän aukaisi ne uudestaan päästäkseen katsomasta aivojensa kamaliin varjokuviin. Hän huusi ollakseen kuulematta aivojensa kehräävää surinaa. Mutta hänen oma äänensä kammotti häntä. Hän vaikeni taas ja kuulosti. Oli ääretön hiljaisuus, mutta tässä hiljaisuudessa kuului koko ajan kumea, jauhava surina, niinkuin koko suuri kivitalo hänen yllään olisi myllynä viertänyt.
Ja sitten tuli taas unia, kuvia, kuoleman, kurjuuden, vankilan, mielipuolisuuden kuvia… Tuli isä, tuli äiti, tuli ja kuiskasi hänen korvaansa, että hän oli epäinhimillinen tytär, että hän murhasi hänen muistonsa, niinkuin hän jo ennen oli murhannut hänen elämänsä, että hän oli hirviö, joka nauroi kantajansa haudalla, vietti surua tanssijaispuvussa ja maljojen vierellä.
Kaikki oli Porkkaa varten, huokasi Inari, jotta minun maahan painava suruni ei karkoittaisi häntä, jota rakastan!
Ja Porkka ei viitsinyt edes tätä ainoista hetkeä olla hänen turvanaan yötä ja kuolemaa vastaan, jonka varjo häntä vainosi. Ja sitä nimitti Porkka rakkaudeksi!
Ei, Inari ei voinut tällä kertaa ymmärtää Porkkaa. Tällä kertaa oli ääretön kuilu heidän sielunelämänsä välillä. Oli tietysti aina ollut, mutta nyt Inari sen vasta oikein tunsi. Jos Porkka olisi vähääkään rakastanut sillä rakkaudella, mikä Inarista ansaitsi rakkauden nimen, niin ei hän juuri nyt olisi jättänyt häntä. Ei olisi voinut. Hän olisi nähnyt Inarin sieluun näyttämättä, tullut sanomatta, pyytämättä.
Sellaista ei voinut sanoa, ei pyytää.
Tämä tapahtuma, joka ulkoapäin katsottuna saattoi näyttää niin tuiki mitättömältä, oli juuri niitä harvoja, jotka ulottuvat sielun arimpiin alku-kerrostumiin asti, sellaisiin, joissa kaikki sovittelu ja anteeksianto on mahdoton, joissa pieninkin rikkoumus rikkoo ijäksi.
Inari tunsi, että jotakin oli hänessä ratkennut, jotakin auttamatonta oli tapahtunut, jota ei saanut enää ennalleen. Ulkonaisesti kenties kyllä. Mutta sydämensä syvimmällä ei hän koskaan, koskaan kuitenkaan tulisi unohtamaan tämän yön salaista ja suurta rakkauden solvaisua. Sen myrkky jäisi hänen veriinsä ainaiseksi. Heidän sielunsa olivat toisilleen oleellisesti vieraita.
Oliko ihme siis, että heidän rakkautensa, joka näöltään oli niin onnellinen, perijuuriltaan kuitenkin oli niin mahdoton ja onneton!
Ei se ollut Naiman syy. Inari ei ollut nyt vähääkään mustasukkainen.
Mutta ihmeellisen sattuman kautta oli Naima tässäkin iskussa mukana.