VI.
Sitä seuraavat ajat olivat Inarin elämän raskaimpia.
Hänen oli kovin vaikea kestää yksinäisyyttä, mutta Porkalle hän ei tohtinut eikä edes tahtonut enää olla avomielinen. Hän oli saanut jonkun roudan rintaansa tuona vernissaus-yönä.
Hän ei puhunut Porkalle enää äidistään eikä Naimasta, ei omantunnonvaivoistaan eikä epätoivostaan. Hän ei kysellyt, missä Porkka oli viettänyt iltansa eikä pyrkinyt mukaan. Ja kuitenkaan ei yksinäisyys vielä milloinkaan ollut tuntunut niin sietämättömältä kuin nyt.
Se musersi hänet, se söi hänen ylpeytensä, teki hänet heikoksi ja itselleen vieraaksi.
Hän teki sellaista, jota hän ei koskaan ollut luullut voivansa tehdä, hän kulki katuja suorastaan kerjäten silmillään ihmisten kasvoilta myötätuntoisuutta, etsien sitä, joka sanoisi hänelle ystävällisen äänenpainon, viivähtäisi hetkisen hänen parissaan, hän suli ja lämpesi jokaisesta sanasta, jonka joku hyvänpäivän tuttu lahjoitti hänelle ja joka edes hetkeksi katkaisi hänen pimeät mietteensä.
Kuka hyvänsä kelpasi hänelle lohduttajaksi. Kuka hyvänsä mieluummin kuin Porkka. Eihän häntä toki voinut pyytää turvaksi näin mitättömälle kurjuudelle, ritariksi heikkoudelle. Erään vanhan akan kuolema, äidin, jota Inari ei milloinkaan ollut rakastanut, mikä onnettomuuden syy se oli?
Oli Inarille! Niin heikko oli hän, niin eroava Porkan väkevästä mielikuvasta!
Ja tällä hetkellä hän ei jaksanut sitä kuvaa kannattaa rakkaudestaan huolimatta. Elämän tuska liuensi hänet hajalleen yksilöllisistä liitoksistaan. Henkilökohtainen kopeus oli niin pientä kärsimyksen äärettömyyden rinnalla. Hän oli kuin kuilun pohjalla. Hän katsoi sieltä ylös kuin vanki ahtaasta solasta korkeisiin tähtiin ja ihmisiin, jotka vapaina kulkivat avaran maan pinnalla. Ei enää kuin ennen, joskus ylpeytensä ja onnensa päivinä, ylhäältä alas.
Hän oli kiitollinen jokaiselle, joka kulutti hänen elämästään pois edes yhden ainoankaan noista sietämättömistä piinan tunneista, kiitollinen niinkuin henkensä pelastajalle.
Alvia oli siinä suhteessa aivan hänen hyvä henkensä. He tapasivat toisensa usein, aivan itsestään, ilman sopimuksia. Kohtalon oikusta heillä sattui olemaan yhteinen ruokapaikka. Alvia saattoi Inaria useasti kotiin.
Hänellä oli raskas, surumielinen katse, joka viipyi Inarissa hiljaisella hartaudella.
Kumpikaan heistä ei keimaillut. He kävelivät yhdessä pitkin sataman rantoja ja Kaivopuiston hiljaisia polkuja. Se tuli heille vähitellen ikäänkuin tottumukseksi.
He puhuivat kauniista ilmasta. He pysähtyivät myös joskus katsomaan merta tai istahtivat hetkeksi penkille levähtämään. He lausuivat jonkun sanan elämästä peitetysti, epämääräisesti ja uskalsivat sitten kumpikin vaieta kauan toistensa rinnalla, ilman että he siitä kiusaantuivat tai tulivat hämilleen. He eivät olleet avomielisiä eivätkä suljetuita, ainoastaan luonnollisia. He luottivat toisiinsa vaistomaisesti. Tunnelma avusti heitä.
Välistä myös Alvia tuli Inarin luo. Hän ei pyytänyt anteeksi rohkeuttaan eikä lausunut kohteliaisuuksia. Hän oli vakava, pieni kuumeinen pilkku poskipäillä ja kaukainen haaveellinen kajastus silmissä.
Inarille oli suorastaan lepoa olla Alvian lähellä. Tämä seurustelu ei ollut teoreettista eikä tahallista niinkuin kerran Karivuon kanssa. Se tuli itsestään. Se oli vain suloista tunnelmaan raukeamista, jossa kaikki jännitys lakkasi, jossa ei tarvinnut tekeytyä miksikään, ei ponnistaa eikä puolustautua, jossa saattoi olla sellainen kuin oli, väsynyt, sairas, pettynyt, onneton, hyvyyden ja hellyyden vaivainen almun-anoja, jossa vuosikausien raskaasti pidätetty nyyhkytys sai vapaasti tulvehtia.
He eivät monta sanaa sanoneet, he hyväilivät ja lohduttivat toisiaan pelkällä olemassa-olollaan, pehmeästi, arasti, näkymättömin, huomaamattomin keinoin.
Tällaista juuri Inari tarvitsi. Hän ei tahtonut enää ylläpitää kopeaa ulkokuorta eikä herättää ihailua. Hän ei etsinyt enää viisautta eikä voimaa, hän oli niiden kummankin musertama. Panna vain silmänsä kiinni ja huoahtaa.
Joskus hämärissä, kun he eivät enää oikein erottaneet toistensa kasvoja, Inari lauloi vanhoja lapsuutensa aikaisia lauluja. Ja Alvia leikitteli hiljaa pianon näppäimillä. He sulivat täten molemmat kummalliseen sielulliseen heltymykseen, toinen pannen siihen kokemattoman tuntehikkuutensa ja romantisen mielikuvituksensa, koko nuoruuden maailmaa syleilevän murheen, toinen pitkän sairautensa ja kipeän rauhan kaipuunsa.
Ja rajaton kiitollisuus kumpusi Inarin kokeneesta, kiusatusta sielusta tätä hentoa nuorukaista kohtaan, joka ei pyytänyt mitään, ei jännittänyt hänen tarmoaan, ainoastaan viihtyi hänen murheenpehmeässä ilmakehässään.
Täten kului aika keväästä kesään, kesästä syksyyn.
Inarin tietämättä tahtomatta muuttui tämä nuorukainen hänelle vähitellen tarpeelliseksi, omaiseksi, kiitollisuus kasvoi kiintymykseksi.
Hän unohti kaivata Porkkaa. Hänen itsekuluttava rakkautensa tyyntyi, vaimeni.
Hän oli melkein onnellinen.
Porkan ja hänen välillään ei sattunut minkäänlaisia ristiriitaisuuksia. Inari tunsi nyt olevansa hänen veroisensa mielentasapainossa. Kumpikaan ei kysellyt toistensa elämää ulkopuolella heidän kohtaustensa. He elivät sen toisistaan riippumatta. Kummallakin oli oma elämänsä, omat keinonsa kestää se.
Inarilla ei ollut vähääkään omantunnon vaivoja. Hänhän oli vain nyt löytänyt sen välttämättömän ajan vietteen, ajan täytteen, mikä Porkalla aina oli ollut ja jota hän itse kauan oli turhaan kaivannut ja kadehtinut.
Nyt he olivat tasaväkiset. Inarillakin oli kaikki, mitä hän tarvitsi, ylin ja alin, ihailu ja sääli, ikuisen järjen ikuiset ilot ja heikon sydämen heikot hetket ominaan.
Nyt olisi siis kaikki, niinkuin ollakin piti.
Mutta näin ei saanut jatkua enää kauan. Alvian oli vielä syksyn kuluessa lähdettävä opintomatkalle. Ja Inari oli niin tottunut häneen, ettei hän voinut kuvitellakaan, miten hän enää tulisi toimeen ilman häntä.
Hän arvasi, että Alvia rakasti häntä.
Mutta he eivät koskaan olleet suoranaisesti puhuneet suhtautumisestaan, ei koskaan selvitelleet keskinäisiä välejään.
Yhden ainoan kerran vain kesällä oli heidän välillään ollut ikäänkuin tunnustuksen aavistus, julkilausumattoman sanan varjo.
Alvia oli ollut juuri lähdössä Inarin luota. Ja kun Inari oli tarjonnut kätensä jäähyväisiksi, oli Alvia puristanut sitä hiljaa ja kiihkeästi ja sanonut: "En voi sanoa mitään, en mitään, ainoastaan että elämän loppuun asti, elämän loppuun asti!" Ja hän oli sitten melkein väkivaltaisesti syöksynyt ovesta ulos.
Ja Inari oli sinä iltana mennyt levolle rauhallisempana kuin milloinkaan. Hänestä oli tuntunut kuin olisi tuo paha, joka hetki irtautuva ja hukkuva aika, tuo alati vaihdosta ja onnettomuutta uhkaava olevaisuus äkkiä kadottanut voimansa, pehmentänyt särmänsä, muuttunut suureksi, lempeäksi, hyvyyttä säteileväksi iankaikkisuudeksi, siksi käsittämättömäksi ja loputtomaksi, miksi hän rakkautta oli kuvitellut…
Ja hän oli nukahtanut huoaten: elämän loppuun asti, elämän loppuun asti! Tietämättä oikein kenelle tämä huokaus oli.
Tosin ei Inari hetkeäkään ollut epätietoinen siitä, ketä hän rakasti. Tietysti Porkkaa, ainoastaan Porkkaa. Porkka oli aiheuttanut koko Inarin nykyisen elämänjärjestelyn. Näin ollen saattoi hän rakastaa häntä aivan ilman katkeruutta, pelkäämättä mitään hänen olennolleen välttämättömiä uhkahyppyjä, kestää hänet millaisena vaan.
Heidän suhteensa olikin käynyt entistä läheisemmäksi, ei intiimiksi sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kirkkaaksi, häiriintymättömän puhtaaksi henki-yhteydeksi, luottamukseksi aivojen arimpia, taivasta tapailevimpia mielikuvaluomia myöten, jollaisia ei tavallisesti kenellekään välitetä.
He saattoivat käsitellä aineettomia ajatusvälähdyksiä niinkuin eläviä olioita, he jatkoivat ja täydensivät toistensa jumal-ylpeitä unelmia. He istuivat illat pitkät yhdessä innostuen, hehkuen olemattomista, tekemättömistä asioista, puhuen omaa kieltään, joka jokaiselle syrjästä kuulijalle olisi ollut käsittämätöntä hulluinhuone-haastelua.
He rakastivat nyt todellakin toistensa ikuisinta itseyttä kuin kaksi kaikesta rajallisesta pikkumaisuudesta vapautunutta avaruus-olentoa.
Porkka suorastaan jumaloi Inaria. Hän oli hänen mielestään kauniimpi, viisaampi, parempi kuin milloinkaan. Hän näytti riisuneen yltään kaikki inhimilliset heikkoutensa.
Sitä seikkaa, että he olivat mies ja nainen, he eivät enää kosketelleet, eivät edes muistaneetkaan, se kuului alkeisiin, sen he olivat sivuuttaneet jo aikoja sitten. He leikittelivät sukupuolettomilla mielikuvilla, suunnittelivat taiteellisia, yhteiskunnallisia, suurpoliittisia vallankumouksia, loivat kauneuden utopioja itselleen ja ihmiskunnalle.
Tältä pohjalta he saivat toisiaan kohtaan joskus yliluonnollisia, kosmillisia heltymyksen hetkiä, jolloin he tunsivat, että heidän rakkautensa ei enää ollut tästä maailmasta.
— Jos en olisi koskaan sinua tavannut, en olisi koskaan tullut tietämään, mitä oikea voiton hurmaus, haltioituminen on, sanoi Porkka kerran. Olisin ehkä pitänyt itseäni omituisena, sairaloisena poikkeus-ilmiönä, jolla ei ole oikeutta vaatia itselleen yleispätevyyttä. Mutta kun minulla on sinut, on minulla jo koko maailma omanani, kuljen keskitietä korkeapäisenä kuin kruunattu kuningas. Sinut tunnustan ainoaksi tasa-arvoisekseni. Sinä olet suurin luova taiteilija, minkä tunnen. Sinä uudistut, rikastut, kasvat, ehjennyt lakkaamatta. Sinä olet parempi elämän taiteilija kuin minä. Olisit tietysti parempi maalarikin, mutta onpa hyvä sentään, että et ole, että sinulla on oma työsi. Olisi ikävää kilpailla parhaan ystävänsä kanssa. Silloin emme varmastikaan voisi rakastaa toisiamme näin paljon, lisäsi hän nauraen. Jos edelleenkin välittäisimme toisillemme kaikki sisälliset näkemyksemme ja ammentaisimme samoista kokemuksista, kadottaisimme piankin taiteellisen yksilöllisyytemme…
— Tai emme puhuisi mitään, olisimme kateelliset ja saidat, sanoi
Inari hajamielisesti.
— Niin, ja silloin kasvaisi kuori välille, routa, jokin paha, joka erottaisi. Kadottaisin sittenkin yksilöllisyyteni, taiteeni, elämäni, onneni, kaikki, kaikki… Kaikki on Inarin tekemää. Inari on minun elämän-lähteeni. Mikä minusta tulisi, jos Inari sulkeutuisi…
Inari tunsi piston sydämessään.
— Sano, Inari, jatkoi Porkka pehmeästi, rakastatko minua vielä?
Inari näki silmiensä edessä koko viisi vuotta kestäneen hellittämättömän kamppailunsa, hän muisti, kuinka luonnottoman kalliin hinnan hän siitä oli maksanut ja vastasi vakaumuksella:
— Enemmän kuin koskaan ennen.
— Rakastatko minua kauan?
Inari kuuli korvissaan Alvian peitetyn tunnustuksen. Ja ajatuksissaan jäljitellen hänen äänensä lempeää sointua, hän toisti hitaasti hänen sanansa kuin itsekseen:
— Elämän loppuun asti, elämän loppuun asti.