XII.
Kun Inari vihdoin sattumalta tapasi Alvian, oli se hänestä melkein kuin sovittu kohtaus.
Pieni sydämen-tykytys, pieni mielenliikutus molemmin puolin ensiksi. Mutta sitten he jatkoivat taas luonnollisesti yhdessä-oloa, aivan kuin se lähtösuudelma, jolla he eräänä myrskyisenä syys-iltana pari vuotta sitten olivat eronneet, olisi ollut eilen.
Ensimäisen pienen roudan sulattua he lähestyivät toisiaan taas ihan itsestään, pehmeästi ja vaivattomasti, ilman selityksiä, ilman kyselyjä eilisestä tai huomisesta, ilman valoja tai tilityksiä. Mutta hiljainen, sanoin kuvaamaton surumielisyys varjosti heidän hellyyttään vielä enemmän kuin ennen. Ja he jatkoivat kävelyitään Parisin puistoissa samassa sanattomassa, aineettomassa antaumuksessa kuin ennen kotimaassa Kaivopuiston syksyisillä poluilla.
Ja kun Inari vihdoin todenteolla ensimäisen kerran antautui Alvialle, tuntui hänestä kuin olisi hän jo hyvin kauan ollut hänen rakastajattarensa. Se ei ollut hänelle mikään yllätys, ei sielullinen eikä ruumiillinen äkkihurmaus, se oli vanhaa, totuttua, luonnollista, ennen-elettyä, juuri tämän nuorukaisen kanssa ennen-elettyä…
Hänen kohtalo-uskoon perustuvat viisastelunsa, joilla hän viime-aikoina oli päänsä täyttänyt, lahjoittivat hänelle täydellisen synninpäästön. Hänenhän täytyi tehdä näin. Ja hän uskotteli itselleen vielä lisäksi, että hänen täytyi tehdä näin juuri Porkan vuoksi, sen yhteisen onnellisen tulevaisuuden vuoksi, joka vielä kerran oli kruunaava heidän rakkautensa pitkän murheen ja taistelun…
Hän ei tohtinut tehdä itselleen selväksi, rakastiko hän Alviaa vai ei. Kumpikin varmuus tuntui hänestä yhtä hirvittävältä ja rikolliselta. Mutta hänen oli hyvä olla Alvian kanssa niinkuin ennenkin, hyvä juuri senkin vuoksi, ettei tämä pyrkinyt penkomaan hänen sairasta sieluaan. Se teki hänet nöyräksi ja kiitolliseksi. Hyvyydellään ja luottamuksellaan hän puolestaan tahtoi korvata sisällisen kaksinaisuutensa. Hän ei myöskään vaatinut mitään Alvialta, ei vaaninut eikä vartioinut, ei udellut eikä urkkinut, ei tahtonut omistaa hänen elämänsä salaisuuksia, ei menneisyyttään eikä tulevaisuuttaan, ei kahlehtia edes hänen sydäntään. Hän antautui vain kuin taivaan armoille. Alvia oli vain helkkyvä hetki elämän yössä, vain helmaan pudonnut tähti, unelma, joka saattoi jälleen haihtua silmistä…
Kuinka olisi Inari muuta voinut pyytääkään! Eihän hänellä itselläänkään enää ollut ehdottomuutta sydämessään, ei elämän ja kuoleman mahdollisuutta vaakalaudassaan, ei valtavan luonnonvietin väkevyyttä veressään, ei suuren intohimon ihanuutta tuskaisilla ohimoillaan. Hän saattoi vain antaa vanhan, kuihtuneen sydämensä viisaan hellyyden.
Sydämensä suuren uhritulen oli hän tahtonut suitsuttaa Porkalle. Hänen rakkautensa oli rukoillut: anna minun nyt palaa tuhaksi! Mutta Porkan rakkaus oli vastannut vieroen, taltuttaen: kuka muu hyvänsä saa hukkua rakkauteen, et sinä. Ja siitä asti oli Inari vain koettanut sammuttaa sydämensä liekkiä.
Ehkä oli se onnistunutkin. Ainakin tuntui hänestä nyt siinä kävellessään Alvian kanssa pitkin keväisen Seinen valohuuruavia rantoja aivan käsittämättömältä, että hän koskaan oli voinut edes rakkautensa palossa ihannoida kuolemaa, ollut valmis vaikka luopumaan elämästä. Mikäli Porkka etääntyi, etääntyi myös kosmillinen maailman tuska ja riemu hänen rinnastaan. Elämä ikäänkuin muuttui rajallisemmaksi, pienemmäksi kyllä, mutta samalla siedettävämmäksi, monivivahteisemmaksi, miellyttävämmäksi. Olihan elämä jo sinään, itsetietoinen olevaisuuden aistiminen, onnea. Ainakin parempaa kuin ei mitään, kuin maata multa suussa, luut lutona nurmen alla, ihanasta auringosta ja ilmasta pois-suljettuna. Olihan jokainen sekunti, päivä, viikko, vuosi, minkä ihminen täällä ilmehti, sulaa autuutta, sisälsi se sitten mitä tahansa. Olisihan voinut sattua, ettei olisi ollenkaan päässyt näkemään tätä kaikkea, tai että olisi kuollut jo päivän vanhana, puoli-vuotiaana, tai jokaisena edellisistä vuosista. Ja elämän ääniasteikko olisi jäänyt soimaan jollakin murto-osallaan. Sehän vasta onnettomuus olisi ollut. Eikö pitänytkin elää hyvin vanhaksi, hyvin kauan ja hitaasti…
Kuka näin ajatteli? Inariko?
Mutta olihan hänessä silloin joku suuri muutos tapahtunut tai tapahtumassa! Pienempi oli hän nyt ja suurempi, heikompi ja väkevämpi, huonompi ja parempi!
Millaista noidanlaulua oli ihmisen elämä! Onni oli tuskaa ja tuska onnea, löytäminen kadottamista ja kadottaminen löytämistä! Ja joskus oli hyvä ja silloin oli paha, ja joskus oli paha ja silloin oli hyvä! Kuka ymmärsi tämän noidanlaulun!
Ja joskus oli rakkaus, mutta ei ollut rakkauden onnea, ja joskus rakkauden onni, vaikk'ei ollut rakkauttakaan…
Tai kenties se oli sittenkin uusi rakkaus? Mikä olisi muuten voinut uudistaa hänet näin! Ei pelkkä pettymys.
Rakastiko Inari siis sittenkin Alviaa?
Miksi heillä oli niin hyvä olla yhdessä? Johtuiko se siitä, että he rakastivat toisiaan niin vähän, vai siitäkö, että rakastivat niin paljon…?
Mutta Inari painoi parhaansa mukaan alas ongelmoivien aivojensa kyselyt. Turhaa oli niillä pilata tätä suloista kevät-tunnelmaa, jolloin maa ja taivas pitkästä aikaa säteili pelkkää rauhaa ja sopusointua.
Inari oli kuin vankilasta päässyt, kuin sairaudesta toipuva, voidessaan hetkeksi heittää yltään ne pitkän intohimonsa raskaat kahleet, jotka vuosikausia olivat syöneet ja syövyttäneet hänen sieluaan. Hiljaa ja varmasti hän elpyi ja parani tässä uudessa, leudossa ja lempeässä sielu-ilmastossa. Hänen erittelyillä rääkätty hyvä päänsä sai levätä. Kauan tukahdettu, salattu, yksinäisyydessä kasvatettu tuska sai vapaasti purkautua ja haihtua. Alvian sylissä hän turvallisesti itki itsensä väsyksiin, itki kaikkea, elämänsä ja sielunsa petollista vaihtelua, sitä, että suurin oli voinut muuttua pieneksi, haltioitumisen voima pahaksi velvoittavaksi pakoksi, ja sitä, että hän siitä iskusta parani, että intohimo luopui hänestä ja jätti hänet elämään, ettei hän saanut kuolla sille uskollisena. Alvian sylissä hän itki itsensä vapaaksi menneisyydestään.
Kaikki rääkätyt, nurjasti kohdellut puolet hänessä nousivat jälleen arasti ilmoille. Hänen sielussaankin oli kevään huminaa, herkänheleää soimista, unelmaa, utua, aavistelevaa auerta. Hänen jalkansa nousivat keveästi kuin nuoren tytön, hänen silmänsä hymyivät Alvian silmiin lapsenkirkkaina, hyväilevinä, iloisina, Parisin hälisevän illan punertavassa valohämärässä. Elämä oli unohdusta, kaiken katkeran lakkaamista, suurta suloista idylliä…
Oikeastaan olisi Inari hetkittäin ollut aivan onnellinen, ellei hän olisi tuntenut olevansa Porkan parittama, ellei hän koko ajan olisi ollut kuulevinaan hänen pitkän, väärän epäluulonsa voitollista pilkkanaurua korvissaan. Hän olisi rehellisesti suonut voivansa rakastaa Alviaa tuoreesti ja koskemattomasti, valloittaa hänet omalla vapaalla valinnallaan. Ja silloin häntä aina suretti se, että hän yhä vain näki Porkan parantumattoman varjon yllään, toteutti samoja aivokuvia, joilla Porkka häntä niin häikäilemättömästi ja viattomasti oli piinannut, että hän arimmissa, yksityisluontoisimmissa asioissaankaan ei enää voinut olla yksin, että tuo toinen jatkuvasti vain seurasi häntä maiden ja merien etäisyyksistä huolimatta.
Hän tunsi loukkaavansa Alviaa tällä edeltäpäin suunnitellulla antaumisella, omistaessaan hänet kauppaavansa hänen herkän sielunsa salaa toiselle, jolle hän jo ennen oli kavaltanut sen, tekevänsä hänestä vieraan tahdon häpeällisen välikappaleen. Ja sitten muisti hän taas sen, minkä hän jo melkein oli unohtanut, missä mielessä hän oikeastaan oli lähestynyt Alviaa: irtautuakseen hänestä ja lähestyäkseen Porkkaa, antautunut hänelle antaakseen anteeksi Porkalle, muuttanut heidän hennot haaveilunsa aistilliseksi todellisuudeksi antaakseen siten kuolin-iskun heidän unelmoivaille lemmenkaipuulleen.
Tätä ajatellessa rikollisuuden tunto rupesi kalvamaan Inaria. Hänelle tuli omantunnon vaivat onnestaan. Kuinka saattoi hän noin samalla pettää Alvian ja unohtaa Porkan. Kuinka kadottaa silmistään päämäärän pelin takia? Tämähän oli kaikki vain peliä Porkan voittamiseksi ja Alvia oli hänen viimeinen valttinsa.
Tällaisina tilityksen päivinä saattoi Inari olla hyvin paha sekä itselleen että Alvialle. Hän koki jos jollakin tavoin paljastaa Alvialle huonoutensa, vieroittaa häntä itsestään. Hänellä oli tarve oman syynsä sovitukseksi luopua hänestä, jota hän oli niin väärin käyttänyt ja joka sentään oli hänen elämänsä kirkastaja. Hän pakotti itsensä karkeaksi, ja mielikuvituksettomaksi, tehosti kamalalla johdonmukaisuudella kaikkia niitä puolia, jotka hän tiesi heidän suhteelleen vieraiksi ja loukkaaviksi, ylisti julkeasti arkipäiväistä nautiskelua, kevytmielistä hekkumaa, älyllisellä, kyynillisellä ivalla kohdellen kaikkea sitä pilventakaista romantiikkaa, joka sisälsi heidän arimmat, herkimmät muistonsa. Hän jatkoi näin siksi, kunnes he molemmat olivat kuoleman-murheellisia, sairaita, sanattomia, avuttomia, aution resignatsionin vallassa. Ja silloin tuli Inarille jälleen sääli heitä molempia, hätä parantaa pahat työnsä. Olihan hän suorastaan hirviö, kun hän vielä kaiken lisäksi näin tahallisesti raiskasi tämän nuorukaisen sielua, kyllästi hänen keväänsä oman sydämensä varhaisella kuihtumuksella ja parantumattomalla vanhuudella, iski raa'asti kuoliaaksi hänen kauniin rakkautensa pelkästä raukkamaisuudesta, jotta Alvia jättäisi hänet, kun hän itse oli liian heikko jättämään Alviaa! Näinkö palkitsi hän Alvian hyvyyden? Ja palasiko siten takaisin Porkka? Eikö hänen kuitenkin täytynyt opetella elämään ilman Porkkaa. Mistä tiesi hän, rakastiko Porkka häntä enää ollenkaan? Heidän säälimätön eroamisensa ei sitä ainakaan todistanut. Kirjeissään hän tosin sitä vakuutti, mutta niin teki Inarikin, eikä sentään tiennyt enää varmaan, oliko asia niin. Hän oli luultavasti pelannut liian korkeaa peliä ja hänestä tuntui, että hän kadottaisi sen, eikä se edes häntä surettanut, hänen ainoa toivonsa enää oli vain päästä pelistä pois. Nythän piti hänen laskelmiensa mukaan jo suuren anteeksi-antamisen lämmön tulvia hänen sydämestään Porkkaa kohtaan. Mutta mitään ei siellä läikähtänyt sinnepäin. Hän koetti miellytellä närkästynyttä sydäntään, suositteli itselleen Porkkaa kauniilla mainesanoilla: "Hän on rikas ja syvä ihminen, hän puhui, oikea ihminen hän on. Hyvä taiteilija hän on, kannatettava, rakastettava, kunnioitettava kaikin puolin.'" Mutta sitten hän pysähtyi kummastellen ja katkerana. Kuinka hän ei keksinyt parempaa? Noinhan hän saattoi todistaa kenestä vieraasta tahansa. Tämäkö siis oli sitä pyyteestä ja syytteestä vapaata rakkautta! Mutta eihän se oikeastaan ollut mitään, ei mitään! Hän jatkoi puhettaan: "Nyt on minulla rakastaja, kuten hänellä rakastajatar, nyt olemme tasapinnassa. Nyt ei mikään ulkonainen erota meitä enää, nyt olemme yhtä synnillisiä ja synnittömiä molemmat. Nyt voimme siis rakastaa toisiamme sillä oikealla, ikuisella, himmenemättömällä rakkaudella, joka kestää yli kaiken ajallisen, halki elämän kirjavain vaihtelujen ja heittelyjen."
Mutta oli kuin olisi hän tyrkyttänyt itselleen vierasta miestä.
Porkka etääntyi vain etääntymistään.
Jompikumpi, Inari tai hänen rakkautensa oli kuollut, luultavasti rakkaus.
Mutta eikö hän ollutkin juuri sen sisintä olemusta vastaan sotinut koko ajan koettaessaan tehdä sen irralliseksi, tuskattomaksi, vapaaksi, koettaessaan vieroittaa sen erilleen kaikesta intiimistä herkkyydestä? Eihän rakkaus ollut vain samaa kuin kunnioitus, ymmärtämys, ystävyys! Se oli kaikkea sitä, mutta se oli jotakin muutakin, — sitä, mikä nyt oli kuollut…
Ah, ei kenenkään ihmisen sydämessä syttyisi koskaan enää niin ihanaa rakkautta! Suurimman kaikista oli hän surmannut. Tappanut rakkautensa voidakseen säilyttää rakastettunsa. Eikö olisi ollut parempi luovuttaa pois rakkauden esine ja säilyttää rakkaus? Ei, ei sekään olisi ollut oikeaa. Rakkauteen tarvittiin aina kaksi, se oli kahden hengen ja ruumiin yhteen liekitsemistä. Yksinäinen rakkaus oli vain rakkauden irvikuva. Ja kaikki Inarin rakkaudet ennen ja jälkeen Porkan vain irvikuvia, Alviaankin.
Ja kuitenkin piti Inari Alviasta sydämellisesti, kauniisti, epäitsekkäästi. Ja hänestä tuntui siltä, että tämä oli parempaa kuin kaikki mitä hän ennen oli toiselle ihmiselle ollut. Mutta sittenkin jos oli kerran niin rakastanut kuin Inari Porkkaa, ei tämä ollut mitään. Niin todisti yhä vielä Inarin pitkä, pimeä intohimo, joka lakastuneenakaan ei lakannut. Se ajoi häntä yhä vielä Porkkaa kohden, vaikka hän kuinka olisi kieltänyt rakkautensa. Se vain ei hellittänyt. Hänen täytyi vielä nähtävästi saada Porkalta viimeinen vihlova poistyöntö. Tai kenties Porkka pitäisi paljonkin tästä uudesta, muuttuneesta Inarista, joka oli nyt aivan vapaa kaikesta siitä liiallisesta tuntehikkuudesta, joka aikoinaan oli Porkkaa vaivannut, vapaa myös eron kauhusta, kun hän oli oppinut elämään ilman Porkkaakin, ja niin väsynyt, ettei hän jaksanut kärsiä enää. Jos he viihtyisivät yhdessä, he jäisivät sitten yhteen…
Ja Inari ja Alvia eroaisivat silloin yhtä huomaamattomasti, tuskattomasti, kuin olivat yhtyneetkin ilman suurempaa personallista ikävää…
Näin sekavasti huovaten ja soutaen ajatteli Inari, jos hän rupesi ajattelemaan. Ja hänellä oli siitä aina jälkeenpäin omantunnon vaivoja sekä Porkan että Alvian suhteen, lähinnä Alvian.
Ja silloin hän ei enää taas uskaltanut ajatella menneisyyttä eikä tulevaisuutta, hänellä oli ainoastaan halu lapsekkaasti nauttia näistä katoavista, kauniista onnen hetkistä. Ja hänen hellyydellään Alviaa kohtaan ei ollut rajoja…