XIII.
Inari ja Alvia olivat viettäneet ihanan kesän Välimeren rannalla.
Keväällä olisi heidän kummankin jo oikeastaan pitänyt lähteä Suomeen. Mutta se oli tuntunut niin vaikealle. Ja lapsellinen seikkailuhalu oli virinnyt heissä. Mitä siitä, vaikk'ei heillä ollutkaan tarpeeksi rahaa! He eläisivät vain sitä huolettomammin, heillä olisi sitä enemmän odottamattomia yllätyksiä ja raikkaita havaintoja edessään, tulisivat lähemmäksi luontoa ja ihmisiä…
Ja niin he jäivät etelän lämpöisen, anteliaan suven armoille.
He elivät vain päivästä päivään, surematta, suunnittelematta mitään. Matkustivat välistä kappaleen matkaa paikallisjunassa, nousivat taas kävelemään kun päähän pisti, levähtivät maantien vierellä ajatuksettomasti aistien maan tuoksua, katsellen miten väkevä, punertava multa puhkesi huumaavaan hedelmällisyyteen heidän ympärillään.
Miten elämän viisaus oli yksinkertaista, kun itse lakkasi tekemästä sitä monimutkaiseksi! Miten totuus oli selkeä ja kouriintuntuva, kun luopui lajittelemasta totuuksia ja ajattelemasta arvoituksilla! Ihminen oli jonkun aikaa ja sitten eräänä päivänä ei enää ollut. Siinä kaikki. Ja niin kauan kuin hän oli, saattoi hän elää iloisissa elollis-aistimuksissa. Niin oli luonto hänet luonut, muu oli hänen itsensä tekemää väärennystä.
Ei milloinkaan ollut Inari vielä ollut näin keveä. Hän nautti ilmasta niinkuin ilman lintu, auringosta niinkuin puhkeilevat kesäiset kedot, veden raikkaasta, pehmeästä silityksestä niinkuin veden-eläjät itse, ei herkutellen, taiteillen, tarkastellen, vaan suloisesti sulaen elementteihin, jotka ylläpitivät hänen elimellistä elämäänsä.
Pieni rantakaupunki, mihin he lopulta olivat pitemmäksi aikaa pysähtyneet, oli kuin kimmeltävä, tuores merihelmi valkealla hietikolla. Se oli täynnä iloa, elämää, laulua ja naurua, suolaisen veden ja osterin tuoksua.
He kiertelivät päivät pitkään ulkona, etsivät näkinkenkiä niljaisten rantakivien lomista, kelluivat venheissä maininkeisilla ulapoilla, huhuilivat, ilakoivat huolettomasti kuin etelän lapset ikään ja nukkuivat yönsä rappeutuneessa savimajassa vanhan kalastajamummon turvissa.
Kaikki oli kaunista: päivät ja yöt, auringon-nousut ja myrskyt, laineen liplatus ja kohina ja punakeltaiset kalliot ja paisuvat purjeet ja ihmisten monivärinen vilinä, päivänpaahtamat meripojat ja avopäiset naiset, jotka väkevin, notkuvin lantein astelivat askareillaan, matalat trahtöörit rannassa kansainvälisine kestivieraineen, jotka ilomielisen haastelun sorinassa alati vaihtuivat nilviäis-keittojen vierellä, touvien jyrinä satamassa, kaikki mikä eli, kasvoi, liikehti, ilmehti ja kihelmöi silmissä ja korvissa, suuri, suloinen, järjetön elämä…
* * * * *
Mutta nyt he olivat jälleen Parisissa. Kotimatkaa ei enää voinut viivyttää. Alvian piti matkustaa konserttia antamaan, Inarin väittelemään, kummankin rajoittumaan, parantamaan raha-asioitaan, rakentamaan yhteiskunnallista tulevaisuuttaan. Tämän määräperäisyydellään vakavaksi vangitsevan, käsitteellisen elämän varjo painoi heitä nyt jo kuin uhkaava pilvi. He eivät enää voineet nauraa yhtä raikkaasti kuin kesällä, ei puhella yhtä välittömästi, ei liikkua yhtä reippaasti. Mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä vaiteliaammiksi ja raskasmielisemmiksi he jälleen kävivät…
Jälleen alkoi Inarin aivoissa nakertaa ja kalvaa tuo sama itsepintainen, hyödytön, jäytävä kysely kuin ennenkin, tuo kysely, joka ei jättänyt mitään ehjäksi, joka herkeämättä tehosti elämän tyhjyyttä ja typeryyttä, ihmistoivojen ja -taistelujen pettäväisyyttä, kaiken turhuutta…
Jälleen painui hän olentonsa pimeiden pohjavirtojen vietäväksi. Turhaan koetti hän pitää kiinni kesäpäivien herkistä, heloittavista unikuvista. Ne jättivät hänet, ne sammuivat silmistä kuin satujen tuliperhoset.
Ajatukset, jotka hän hetkeksi oli saanut harhautetuiksi pois, palasivat jälleen kahta raskaampina ja hälyyttävämpinä. Mitä oli hänen edessään Suomessa? Mitä tekisi hän? Ja mitä Porkka ja Alvia?
Inarin viimeaikaiset kirjeet Porkalle olivat olleet ylimalkaisia, mitättömiä, mitään sanomattomia; Porkan sitävastoin kiihkeitä, kamppailevia, rakastuneita ja rukoilevia. Inari oli tottunut niihin ja kesähelteessä ulkonaisen maailman ihanuuden välkähdellessä ympärillä nuo harmaat, karut paperipalaset eivät olleet saaneet ääntään kuuluville. Nyt vasta ne alkoivat huutaa, vetää, ahdistaa, vaatia vastausta. Mitä Inari vastaisi? Hyvä Jumala, mitä, mitä? Hän ei tahtonut sinnepäin enää, hän pelkäsi läpikäytyjä kärsimyksiään, pelkäsi palata niihin, mutta jokin hänen sisällään painoi, pakotti, työnsi sittenkin jälleen entiseen uomaan.
Uusi hermojen repely oli siis taas pian hänen edessään. Mutta mihin paeta? Hänen täytyi palata Suomeen. Ja siellä kaikki palautuisi… Jokin suuri ratkaisu oli lähellä. Hän tunsi sen pistelevän sähkön jo olemuksessaan.
Mutta se oli lähempänä kuin mitä Inari aavistikaan.
* * * * *
Porkka oli saapunut Parisiin.