XIV.
Aivan äkkiarvaamatta kuin taivaasta pudoten ilmestyy Porkka Inarin eteen.
Hän itkee siinä hänen edessään jykevän miehen tärisyttävää itkua, hän nyyhkyttää arastelematta kuin lapsi, hokien:
— Inari, Inari, anna minulle anteeksi…
Inari ei ymmärrä mitään. Onko tuo todellakin Porkka? Ei koskaan vielä ole hän nähnyt hänen itkevän.
Inari on kuin halvaantunut, hän ei voi puhua, ei itkeä, ei liikkua. Hän vain seisoo vavisten kuin haamun edessä, jälleenlöytämisen ihastus ja kauhistus kangistuneilla kasvoillaan.
— Inari, Inari, oletko se todellakin sinä! Sano! Elätkö sinä? Vai onko se sittenkin totta…?
— Mikä? saa Inari puristetuksi ulos huuliltaan.
— Minun uneni, minun näkyni! puhuu Porkka kuin hourien. Et vastaa…
Se on siis totta! Se on kamalaa, kamalaa!
— Mikä? kysyy Inari väristen kuin haavan lehti.
— Sen jälkeen kun olit lähtenyt, näin sinut aina… Kauan aikaa… Aina kun istuin yksin huoneessani… Jos vain käänsin silmäni oveen päin, seisoit sinä siinä aina juuri niinkuin nyt, noin liikkumattomana, hiljaa, sama eloton ilme huulillasi, sama kaukainen, surumielinen syytös silmissäsi. Sinä olit, sinä olit…
— Mitä?
— Kuollut! Ja minä olin sinut tappanut!
Inari tärisi kuin vilutaudissa.
— Älä puhu, älä puhu noin! Se on niin kamalaa!
— Mutta ehkä se sittenkin oli totta. Juuri tuonnäköisenä olet sinä seisonut minun ovellani. Minä en voinut sitä kestää kauempaa. Minun täytyi tulla sinua etsimään, näkemään, tuntemaan, että vielä elät, olet. Sinä aloit etääntyä minusta jonnekin kauas saavuttamattomiin. Minulle tuli hätä, etten ehkä enää koskaan elävin silmin saisi nähdä sinua, en sanoa sinulle, miten äärettömästi olen sinua kaivannut, miten äärettömästi sinua rakastan ja kuinka syvästi syylliseksi tunnen itseni. Tuo syy olisi jäänyt minua painamaan halki iankaikkisuuden. Halki iankaikkisuuden olisit sinä valkeana, murheellisena haamuna seisonut ovellani. Minun tähteni sinä lähdit, minun asiani oli myös tulla hakemaan sinut takaisin maailmalta. Inari, minun Inarini! Sano, oletko vielä minun Inarini?
Koko entisyys vierii ylivoimaisena hyökynä Inarin ylitse. Mutta sitä vastaan rakennettu rautainen pato kestää sittenkin. Hän tahtoisi sulaa, antautua, mutta hän on kuin tönkkä. Pohjaton tuska, sääli, rakkaus lainehtii ja valittaa syvällä hänen sydämessään, mutta se on kuin kiveä, ei aukea, ei päästä sitä tulvehtimaan. Ja se koskee enemmän kuin kaikki entiset purkaukset. Omasta kovuudestaan murtuen vaipuu Inari Porkan syliin peittääkseen heltymättömyyttään, estääkseen Porkan kauempaa puhumasta kuolemasta…
Ja pari tiukan kipeää kyyneltä tipahtaa hänen silmistään.
— Jospa sinä tietäisit, mitä minä olen kärsinyt ja miten minun on ollut sinua ikävä, puhuu Porkka kyyneltensä lomitse. Silloin kun lähdit luotani, musteni maailma minulta. Silloin vasta oikein tulin huomaamaan oman hulluuteni ja sinun suuren rakkautesi, sen, että itse olin karkoittanut pois elämäni auringon. Ikäänkuin luomet putosivat silmistäni. Sinussa kirkastui minulle menneitten vuosien ajoilta monta kohtaa, joille en ennen ollut osannut panna tarpeeksi arvoa. Olin ollut epä-ihminen. Olin pannut kaikki alttiiksi yhdelle ainoalle intohimolle, taiteelliselle työlleni, yksin sinunkin ihanan ihmisyytesi. Luulin olevani erinomainen ihminenkin, mutta olinkin vain aate-hullu, hoitelin ihmispuoltani vain kauniilla, julmilla teorioilla. Rakkauden vapaus, jonka olin saanut päähäni, sehän oli myös selvä todistus sisällisen puoleni viljelemättömyydestä. Eihän sitä ole olemassa! Ja kun tunsin sydämeni juurtuvan, kun havaitsin itsessäni ensimäiset oireet inhimilliseen onneen, pelästyin kuin metsäläinen. Häpesin kiintymystäni, josta minun olisi pitänyt ylpeillä, luulin sitä heikkoudeksi, tahdoin osoittaa miehuuttani, itsenäisyyttäni, aloin pyrkiä pois sinusta, jotten olisi valtasi alainen. Sehän oli pelkkää poikamaisuutta, kehittymättömyyttä, uskalluksen puutetta… Nyt uskallan jo avoimesti tunnustaa, että olen rakkauteni orja, sinun orjasi, Inari. Ota minut takaisin!
Kaikki oli niin ihmeellistä. Inari ei voinut vastata. Millaista kiertokulkua oli elämä! Noin kierivät siis hänen omat ammoin sitten avaruuteen singotut ajatuksensa toisista aivoista nyt hänelle itselleen taas takaisin kuin biljardipallot…
Porkka jatkoi:
— Silloin syksyllä olin sitäpaitsi, kuten jo silloin sanoin, sairas. Olin väsynyt, kiusaantunut, itseeni, työhöni, yleisöön, kaikkeen! Taiteilijan elämässä voi olla hirveitä hetkiä niin kauan kuin hän vielä johonkin pyrkii, pitää taidetta jumaluutenaan! Nyt on se taitekohta minulta ohitse. Nyt olen parantunut siitäkin hulluudesta. Inhimillisyys on käynyt minulle merkitsevämmäksi kuin taide. Miksi häpeäisin tunnustaa sitä! Olen jo vanha mies. Parhaan itseni ja elämäni olen kuitenkin käyttänyt tuon hellittämättömän, hillittömän taiteellisen intohimoni palvelukseen. Se voi riittää jo minun kohdaltani. Olen suunnilleen saanut sen sanotuksi, mitä olin aikonut maailmassa sanoakin. Nyt ehkä toistaisin itseäni vain, jos vielä jotakin tekisin. Ainakaan ei työn jänne ole minussa enää yhtä kireällä kuin ennen. Se on merkki lopettaa. Tosin en ole saanut esille sisällisiä näkemyksiäni koskaan juuri niin kuin olisin tahtonut. Nyt ehkä osaisin ilmituoda ne paremmin, nyt kun ne jo ovat sammuneet sieluni silmistä ja sisällinen ponnevoima on löyhtynyt. Se on traagillista. Mutta eiköhän se liene useimpain kohtalo. Silloin kun olisi jotakin sanottavaa, puuttuu keinoja, taitoa, sitten kuin saavuttaa ulkonaisen taituruuden, ei ole sisältöä, millä elähyttää sitä. Teknillisesti kykenisin nyt tekemään kaiken, mitä tahtoisinkin, mutta työ ei huvita minua enää. Eikä minulla ole aikaa siihen enää. Jotakin olen myös velkaa laiminlyödylle sisäiselle ihmiselleni ja — Inarille.
Porkka katsoi hellästi ja kirkkaasti Inariin. Inari painoi päänsä alas.
— Niin juuri sinulle, Inari, jonka valitsin morsiamekseni elämäni vaikeimmalla hetkellä. Miten raskas taival sinulla on ollut minun kanssani! Ei kukaan sitä tiedä niinkuin minä. Ei kukaan nainen olisi kestänyt sitä niin uljaasti kuin sinä. Onhan jo aika, että sinäkin saat vähän helpompaa, että tulet tuntemaan minut vähän lempeämmiltä puolilta. Minulle tulee itsellenikin joka suhteessa tästä lähin helpompaa. Yleisön suosiota, rahaa, ulkonaisia mukavuuksia, kaikkea tulee heti kun lakkaa taistelemasta. Ja sinun pitää saada myös siitä osasi, niinkuin olet saanut osasi epämukavuuksista, olla onnettareni rauhan majassa, niinkuin olet ollut toveri rinnallani elämän taistelussa! Et vielä voi aavistaakaan, kuinka hyvä osaan olla, en kenellekään niin hyvä kuin sinulle. Nyt minulla on varaa siihen. Et tietysti enää usko mitään hyvää minusta, mutta olet uskova vielä. Saat kokeilla kanssani. Olen ainoastaan sinua varten. Emme eroa enää hetkeksikään. Mitä? Emmehän? Me eläydymme yhteen erottamattomiksi tuhansilla näkymättömillä, herkillä sielukuteilla, menemme koteloomme kuin silkkimadot, kehräämme ympärillemme aran, läpitunkemattoman suojuksen, luomme itsellemme oman hienon ilmakehän, jossa henkemme viihtyvät ja johon ei mikään karkea kosketus yllä…
Mielikuvat alkavat kuljettaa Porkkaa. Hän on puhunut itsensä jo tasapainoon. Hän tuudittaa itsensä jälleenlöydetyn onnen tunnelmaan. Hän unohtaa epäillä Inarin vaikenemista, kysyä häneltä lupaa ihaniin ilmaretkiinsä. Inari on taas siinä hänen vierellään. Se on pääasia. Kaikki on taas hyvin. Hän pitelee häntä kädestä kiinni ja antaa kauan kytkettyjen unelmiensa edelleen vapaasti lentää:
— Mutta sitä varten me tarvitsemme oman kodin. Jospa tietäisit miten jo kaipaan sellaista. Olen kyllästynyt syömään vierailla lautasilla, nukkumaan vieraiden vuoteessa, asumaan kaiken maailman läpikulkupaikassa. Se oli kaikki välttämätöntä niin kauan kuin minun vielä täytyi ammatti-intoilla, nostaa aatettani näkyviin millä hinnalla tahansa. Ei enää. Nyt tahdon vain levätä, nauttia elämästä, totella sieluni salaisia, kauan alaspainettuja toiveita, tehdä sellaista, johon minulla ei tähän asti ole ollut aikaa eikä tilaisuutta. Tulen herkuttelemaan diletantismilla, en maalaa enää, hahmottelen kenties veistoksia, ajattelen, kirjoitan vaikka oman elämäni tarinan, pidän päivä-kirjaa. Sitten on paljon kirjoja, joita tahtoisin lukea… Voi, kuinka paljon onkin sellaista, jota tahtoisin tehdä! Mutta etupäässä tahdon herätellä kuollutta sydäntäni ja rakastaa Inaria… Meille tulee vielä ihana elämä kaikkien myrskyjen jälkeen. Ansaitsemmehan sen. Olemmehan jo tarpeeksi kärsineetkin. Ehkemme ennen olisi olleet kypsiäkään onneen. Vai mitä luulet? Etkö usko, että nuo rakkauden erheetkin, nuo typerät syrjähyppyni — nekin ovat olleet välttämättömiä?
Porkan silmissä välähtää jo pieni veitikka. Mutta Inari ei hymyile. Häntä melkein loukkaa Porkan huikeat, varmat onnen-unelmat. Porkka oli niin tottunut siihen, että Inari aina oli valmis otettavaksi, rakastettavaksi, silloin kun hän vain itse suvaitsi sen tehdä. Niin oli ennen, mutta nyt! Eikö hän ollenkaan ajatellut, että Inarikin oli voinut muuttua! Hän yhtäläistytti liian rohkeasti, liian nopeasti heidän kohtalonsa ja sieluntilansa. Itserakas lapsi hän oli…
— Näet nyt, jatkaa Porkka, miten hyväksi ja suvaitsevaiseksi olen tullut. En soimaa sinua enää Alviastakaan, vaikka kostitkin minulle sangen julmasti ja vaikka alussa olinkin tulla hulluksi, kun kirjoitit olevasi taas yhdessä hänen kanssaan. Ymmärsin asian laidan. Mutta mitä olisit muutakaan voinut tehdä! Ja olihan se oma syyni. Miksi en ollut pitänyt paremmin kiinni sinusta! Silloin vasta oikein selveni minulle, että minun täytyi saada sinut itselleni aivan iki-omaksi, ainoiseksi, ja että minun itseni sitä varten täytyi ensin olla aivan puhdas, tulla eteesi yksinäisenä, uudesti syntyneenä, että se oli ainoa keino voittaa sinut takaisin. Inari tai muu maailma! Sellaista sinä vaadit. Nyt olen sellainen! Nyt olen aivan armoillasi. Nyt ei minulla ole ketään muuta… Nyt voit siis sinäkin jättää varaväkesi…
— Minulla ei ole ollut varaväkeä, vaikka saattaa siltä näyttää. Alvian tapasin sattumalta. Mutta siitä huolimatta en voi leikkiä hänen kanssaan, en loukata…
— Mutta olethan sinä loukannut häntä alun pitäen, Inari, ethän voi sitä kieltää, tehnyt hänelle saman vääryyden, minkä minä Naimalle. Ovathan he meidän rakkautemme uhreja molemmat! Mutta he ovat myös kurkoittaneet liian korkealle kurkottaessaan meihin. Suurin hyvä työ, minkä voimme heille tehdä, on sittenkin se, että jätämme heidät…
— Minä jätin jo kerran eikä siitä tullut mitään hyvää, sanoo Inari pimeästi.
Häneen koskee taas sama mikä ennenkin, se että Porkka tuolla rakkauden hurmauksella, jolla hän nosti itseään ja Inaria, aina painoi alas muita.
Se palautti Inarin todellisuuteen. Hän muistaa nyt vasta, että Alvian tuossa tuokiossa pitäisi tulla häntä tapaamaan.
Ja hän mainitsee siitä Porkalle aivan kuivasti ja käytännöllisesti.
— Olen luvannut, hän sanoo, enkä voi syödä sanaani.
— Tällä kertaa kuitenkin! Ajattele toki, Inari, kokonaisen vuoden olen odottanut tätä ainoata iltaa, kokonaisen vuoden olet mielin määrin saanut olla muiden kanssa. Suomesta asti olen tullut tänne tätä ainoata hetkeä varten. Etkä suo sitä minulle! Heität minut heti menemään! Ja kuitenkin nämä meidän asiamme ovat mielestäni hyvin tärkeitä, minulle tärkeimmät koko maailmassa. Riippuuhan niistä sentään koko meidän elämämme.
Se on totta, miettii Inari. Kaikki on tapahtunut vain Porkan tähden, tämän illan suurta ratkaisua odotellessa. Tähän kohdistuu koko menneisyys, tästä riippuu koko tulevaisuus, tätä ei voi syrjäyttää…
He nousevat lähteäkseen ulos.
Porkka kietoo Inarin käsivarsiinsa ja suutelee häntä rajusti. Inari ei sulaudu. Sinäkin heitit minut menemään, kun me erosimme, muistaa hän.
Kadulle päästyään ei Inari taaskaan saa mielestään Alviaa. Häntä kiusaa se, että hän näin on sielultaan sidottu, että hänen näin vasten tahtoaan täytyy pahoittaa Alvian mieltä, paeta hänen seuraansa toisen miehen kera. Ja häntä kiusaa se, että Porkka on tullut ja hänen mukanaan kaikki entiset levottomuudet ja ristiriitaisuudet. Ja häntä pelottaa niin, että hän tällä hetkellä melkein olisi valmis vaikka ainaiseksi luopumaan kaikesta maallisesta onnesta saadakseen vain säilyttää rauhansa.
* * * * *
He kulkevat hiljalleen pitkin mutkikkaita, kaitoja katujonoja Montmartren yökaupunkia kohti yhä jatkaen sielutieteellistä keskusteluaan.
Tämä vanhojen asioiden esiin penkominen on Inarille yksinomaan vastenmielistä, mutta Porkka näyttää siitä suorastaan nauttivan. Inari vastailee vastahakoisesti. Silloin tällöin hän vilkaisee syrjäsilmäyksin Porkkaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että hän todella kulki siinä hänen vierellään. Oliko tuo todellakin sama mies, jonka vuoksi hän kerran oli ollut kuolla? Miksi oli hän pitkät vuodet parkunut huoneessaan senvuoksi, että hän ei tullut? Eikö ollut onni, ettei kukaan tullut, ettei mitään tapahtunut, että oli niin hiljaista kuin suinkin, että ihmiset, nuo tuskan-tuojat, pysyivät etäällä…
Ei sielunmyrskyjä enää, ei enää, en jaksa enää, hoki Inari itselleen.
Hän koetti kääntää puheen toisaalle, viedä keskustelun enemmän pinnalle, ja onnistuikin. Muutaman tunnin he vaeltelivat aivan hetkellisten päähänpistojen heitteleminä, nauraen turhanpäiväisyyksille, tehden huvittavia huomioita, pelaten itselleen katubaarien seinäpelillä ilmaisia olutpukkeja ja voileipiä, pistäytyen milloin jossakin viinituvassa, milloin jossakin kansanvarieteessa tai tanssipaikassa.
Täten kului yö aamupuoleen.
— Miten hauskaa on sinun kanssasi kahden samoilla avarassa maailmassa, sanoi Porkka. On niin outoa näin suuri ilon läikkinä täällä rinnassa, joka niin kauan on saanut olla kuin hanki harjan alla. Sano, Inari, rakastatko vielä minua? Tai älä sano! Jos myöntäisit, kuolisin onnesta tähän paikkaan. Ja jos kieltäisit, kuolisin myöskin…
— Luulen, että on parempi, että emme rakastakaan, sanoi Inari puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan. Se oli aina niin onnetonta…
— Mutta onhan meillä sentään ollut hyväkin yhdessä. Eikö totta? Ja tiedätkö mitä? Minä luulen, että koko onnettomuutemme on johtunut siitä, että meillä ei koskaan ole ollut kunnollista häävuodetta. Ajattelepas Parisin leveitä sänkyjä! Nyt me menemme jonnekin pieneen hotelliin loppu-yöksi…
Inari hätkähti. Porkan intiimi leikinlasku inhoitti häntä. Näinkö hän vain luuli pyyhkivänsä pois kaiken, mikä oli ollut välillä…
Mutta että oli mentävä jonnekin hotelliin loppuyöksi nukkumaan se oli selvää se. Ja Porkan kanssa yhdessä luonnollisesti.
Porkkahan oli kuin omainen, hän saattoi olla hänen veljensä, isänsä, mikä hyvänsä, — mutta ei enää rakastaja…
Inarin ruumis työnsi hänet pois.