XV.
He laskeutuivat puhumattomina auringonsumuisessa aamupäivässä alas Montmartren pitkää, vilkasliikkeistä mäkivierua. Suurien bulevardien kohdalla he pysähtyivät levähtämään ja syömään päivällistä.
— Enhän minä voi sille mitään, että olen tällainen, etten ole enää samanlainen kuin Suomesta lähteissäni, sanoi Inari hiljaisesti. Vuosi on pitkä aika ja koko sen ajan olen käyttänyt opetellakseni elämään ilman sinua…
— Ja olet onnistunut tietysti! Sinähän olet niin perinpohjainen, teet niin tunnollista työtä, virkahti Porkka katkerasti.
— Olen koettanut irroittua sinusta. Luulin, että minun täytyisi, että sinäkin sitä toivoit. Ja ihminen näkyy tottuvan…
— Miksi minä sitten en ole tottunut! Enkä ole tahtonutkaan tottua pois sinusta. Päinvastoin. Lähestyä minä olen tahtonut, tulla sinulle mieluiseksi, kasvattaa itsessäni niitä puolia, joista pitäisit, jotta jälleen olisin sinulle kelvollinen. Ja tällaiseksi olen nyt tullut, näin pehmeäksi!
Inari katsahti arasti Porkkaan. Todellakin! Hän puhui kuin entinen
Inari. Mutta Inari tunsi kuin entinen Porkka. Häntä vaivasi nyt
Porkan antautuva tunteellisuus, hänen fantastinen tuskansa, hänen
liioitellut rakkaudentunnustuksensa, samoin kuin Porkkaa tietysti
Inarin kylmä osanottamattomuus, kaukaisuus, asiallisuus.
Aikoinaan oli Porkka tullut Inarin luo yksinäisenä, itse itselleen riittävänä. Hän ei ollut sitä enää. Hän tarvitsi nyt Inaria. Ja Inari oli tullut Porkan luo heikkona, yksinäisyyttä kammovana, tukea, täydennystä, voimaa etsivänä. Ja hän oli vähitellen kehittynyt kestäväksi, kiinteäksi. Koko hänen rakkautensa taistelu oli tarkoittanut vain itsenäistymistä, vapautumista hentomielisyyden vellovasta aaltoilusta, jotta se ei rasittaisi eikä karkottaisi Porkkaa. Ja nyt, kun Inari juuri oli päässyt hiukan sisällisesti yksinäistymään, ulkonaisesti karaistumaan, nyt tuli Porkka pyytämään häneltä kodin onnea, lämpöä, antautumista… Miten ilkkuvaa pilaa teki kohtalo heidän rakkaudestaan! Miten auttamattoman traagillista se oli!
— Minähän olen tehnyt aivan samoin, puhui Inari syvästi murheellisena. Minäkin olen tahtonut kasvattaa itsessäni niitä puolia, joista luulin sinun pitävän. Siitähän kaikki juuri johtuu. Pelkästä rakkaudesta toisiimme olemme siis muuttaneet itsemme toistemme kaltaisiksi ja menneet taas toistemme ohitse. Täten olemme jälleen yhtä erilaiset kuin ennenkin. Jos sinä liet kuin entinen Inari, lienen minä kuin entinen Porkka.
— Sitten annan sinulle hyvän neuvon: älä ainakaan tee entisen Porkan tekoja, sillä hän oli tuhma ja julma mies.
— Hän teki vain yhden tuhmuuden: hän ei voinut oikealla ajalla luopua Naimasta, ei silloin, kun Inari olisi tahtonut…
— Niin. Se oli erehdys. Minä olin järjetön, sairas silloin. Mutta nyt se on tehty. Nyt ei siinä ole estettä enää.
— Mutta entä jos minä en voisi nyt…
— Jos teet niinkuin entinen Porkka, voi sinun käydä niinkuin hänen. Kerronko, miten hänen kävi! Hänen oli mahdoton Inarin lähdettyä enää jatkaa suhdettaan toiseen naiseen. Tuo toinen oli ollut vain pieni lisäntö, joka ei millään voinut täyttää Inarin tyhjää paikkaa. Tuo toinen muuttui inhoittavaksi, sietämättömäksi hänen silmissään. Tuon naisenko vuoksi olen menettänyt ihanan Inarini! ajatteli hän ja potkaisi hänet menemään. Näin kävi entisen Porkan…
— Herra ties, miten minun käy, mutta minä en voi potkaista menemään…
— Sääliksi se käy tietysti. Voinhan minäkin nyt tunnustaa, että minun ei ollut niin kovin helppo luopua Naimasta. Yhdessäolosta kasvaa aina joitakin lankoja välille. Mutta jos täytyy kerran! Silloin on suurin sääli olla säälimättä.
Syntyi hetken vaitiolo. Porkka yritti lyödä leikiksi:
— Voimmehan antaa korvaukseksi Alvialle Naiman ja Naimalle Alvian.
Naitamme heidät toisilleen syntiemme sovitukseksi!
Mutta Inaria loukkasi taas Porkan epäkunnioittava pilanteko. Huolimatta näennäisestä yhdenmukaisuudesta oli hänestä tuskallista kuulla Naimaa ja Alviaa rinnastettavan.
— Mutta entä jos olen ratkaisevasti jo ehtinyt liittyä Alviaan, sanoi hän uhitellen.
— Olihan välipuhe erotessamme, että tuo ero ei kummallekaan merkitsisi mitään ratkaisevaa, että sitten uudestaan tavattaessa katsoisimme, päättäisimme…
— Välipuhe! Inari nosti halveksivasti olkapäitään. Sellaista välipuhetta ei voi pitää, sitä on tyhmää tehdäkin! Eihän ihmisen sielu ole mikään kone, jota voi käyttää mielensä mukaan. Sillä on omat järkähtämättömän itsepintaiset lakinsa, joita se seuraa. Se tekee, mitä se tahtoo, menee menojaan ja me voimme ainoastaan todeta missä se menee.
— Ja mitä toteat itsestäsi nyt?
Inari viivytteli.
— Sen mitä jo itsekin olet todennut… Sen, että minussa sittenkin kuoli jotakin silloin erotessamme. Olen sitä aavistanut pitkän aikaa, nyt vasta olen varma siitä. Ja kuolleilla ei ole ylösnousemusta. Se on murhattujen ainoa kosto! Sitten ne vain kummittelevat…
— Tarkoitat, että rakkautesi kuoli.
— Minä rakastan sinua yhä vielä… henkisesti… Mutta ruumiini ei voi… Minä en saa sitä elämään, tottelemaan henkeäni, se on kuin muuttunut aines-osiltaan, hermoviritykseltään… Tämä pitkä ero on sen vieroittanut…
— Ei se johdu erosta, sanoi Porkka raskaasti. Ero ei tapa erotiikkaa, pikemmin päinvastoin… Mutta sinun ruumiisi on viritetty toiselle, se rakastaa toista… Siinä se on…
— Ehkä olet oikeassa.
Porkka painoi pään käsiinsä.
— Se on julmaa! Kirjeistäsi päättäen luulin vielä tapaavani entisen Inarini ja tapaankin aivan vieraan naisen, joka rakastaa vierasta miestä, joka on kylmä, kova, kaukainen. Se Inari, joka rakasti minua, oli niin hyvä, niin hyvä…
— Et sinä hänestäkään pitänyt.
— Häntä minä juuri rakastan ja juuri sellaisena kuin hän oli. Hän oli paras nainen maailmassa. Uneni oli siis sittenkin totta. Voi minua, etten enää koskaan saanut elävin silmin nähdä omaa Inariani!
Porkan tuska tarttui Inariin. Hän tunsi, tiesi, että hänen rakkautensa Porkkaan oli kuolematon, että kaikkein syvimmällä sydämessä ei mitään ollut muuttunut. Jokin paha kuori vain, josta hän itse kärsi vielä enemmän kuin Porkka, esti ilmehtimästä. Hän olisi tahtonut unohtaa kaiken ja siinä sillä hetkellä kaikkien ihmisten nähden syöksyä Porkan syliin, suudella häntä, lohduttaa, hyväillä, aueta ja raueta kokonaan. Sitä hän ei osannut. Mutta hänellä oli kiihkeä tarve jotenkin todistaa, kuinka suuri hänen rakkautensa sittenkin oli. Hän toivoi melkein, että Porkka nyt juuri olisi joutunut johonkin hengenvaaraan, vaunujen alle, liekkien keskelle, veden hätään ja että hän olisi saanut pelastaa hänet oman elämänsä hinnalla. Sen olisi hän tehnyt heti, empimättä, riemulla. Ja silloin Porkka olisi uskonut, että hän sittenkin vielä oli löytänyt oman entisen Inarinsa…
— Minä rakastan sinua yhä vielä, jospa voisit uskoa sen! rukoili Inari hellästi. Niinkuin en ketään muuta. Siten, että voisin antaa henkeni edestäsi, kuolla puolestasi. Onhan se rakkautta, onhan se suurinta, mitä voi olla, onhan yleis-inhimillinen arvokkaampaa kuin erotiikka…
— Yleis-inhimillistä on kaikkialla.
— Erotiikkaa saa mistä hyvänsä. Se ei ole mitään.
— Ei sinään, mutta muun ohessa. Se on kaikkien henkisten suhteitten paras sielullinen hienostaja. Se varjelee vierailta kosketuksilta, kehrää suloista sidekudosta sielujen välille, inhimillistyttää itsekkyyden, avartaa aivot ymmärtäviksi ja sulkee sydämet uskollisiksi. Etkö ole huomannut? Ilman sitä ei koskaan pääse kylliksi lähelle toistaan, ei kylliksi syvälle olemuksen onkaloihin. Erotiikka on kunnioitettava ja vakavasti palveltava asia. Ihmiset, jotka eivät sitä tee, menevät helposti rappiolle. Sisällisesti ainakin. Jossakin jää ovi raolleen takapihalle ja mädäntyminen hiipii sisälle… Vasta viime aikoina olen yleensä tullut tarkanneeksi ihmisiä tässä valaistuksessa, tietysti sentähden, että minun on ollut pakko toimittaa suursiivousta omassa itsessäni. Ja olen huomannut, että erotiikan laatu määrää suorastaan ihmisen elämän kaaren. Äkkiä joku kuin ihmeen kautta saa yliluonnollisen voiman, nousee, vaikka kansa riutuu, palaa elämän innostusta ja iloa, vaikka ihmiset ympärillä kuolevat haukotukseen ja elämän kyllästykseen, voittaa aseitta, vaikka kaikki vastustavat! Ole varma siitä, että takana silloin on joku tavallista merkitsevämpi rakkaus-suhde. Tämän esimerkin otin muuten itsestäni, naurahti Porkka. Mutta minä nyt kerta kaikkiaan näen aina maailman itseni näköisenä ja minä olen tullut siihen vakaumukseen, että miehisen ja naisellisen sähkövirran yhtyminen on arvokkain voima-patteri elämän taistelussa. Ja meidän rakkautemme! Mitä olisikaan sillä voinut toimittaa! Mitä olisi se voinut olla! Jotakin niin suurta, ettei maailmalla ole sellaisesta aavistustakaan. Jos me kadotamme tämän kauneusunelman, kadottaa koko ihmiskunta jotakin korvaamatonta. Se on minun uskoni vieläkin. Nyt vasta kun molemmat olemme oikein kärsineitä ja kokeneita, nyt vasta voisimme olla oikein kauniita! Mutta sinä et rakasta minua enää… —
— Minä rakastan sinua.
— Et kylliksi. Meidän pitäisi päästä niin, niin lähelle toisiamme…
Porkan voima alkoi jälleen vastustamattomasti vetää Inaria. Hänen äänensä himmeä syvyys upotti hänet samoihin metafyysillisiin pakkotunnelmiin kuin monasti ennenkin. Haltioitunut aatteellisuus asettui valta-asemalle hänen aivoissaan työntäen pois kaiken muun. Se siirsi syrjään kaiken ajallisen ja rajallisen, teki mitättömäksi kaikki arki-elämän huolet ja velvoitukset, otti pois tuskan tunnon ja pelon. Se otti siivilleen ikuisiin avaruuksiin, se näytti totuuden, vapautti turhista maanpäällisistä ongelmoista. He kaksi vain, Porkka ja Inari! Ja heidän unelmansa, heidän henkensä palo, se oli totuus. Se oli suurinta kaikesta. Mitä siitä, jos se särki sydämen ja lakastutti aistit! Mitä siitä jos senvuoksi täytyi luopua rauhasta ja mukavuudesta, katkoa rakkaat siteet… mitä siitä! Se oli Inarin oikea reitti, sitä oli vakuuttanut hänen itsetiedoton ja tietoinen vaistonsa aina…
— Sinä yksin olet minua lähellä, sinulla yksin on minun henkeni syvyydet ja korkeudet, sinun kanssasi yksin on oikea elämäni, kuiskasi Inari sisäänpäin kääntyneesti. Tunnen sen ja tiedäthän sinäkin sen. Mutta pinnallani on jotakin paleltunutta. En voi sitä näin äkkiä herättää eloon. Mutta kyllä se paranee. Olen varma siitä. Ole minulle hyvä!
— Minulla ei ole suurempaa iloa kuin olla sinulle hyvä. Jos olet kohmettunut, koetan lämmittää sinua, helliä, vaalia arasti kuin paratiisikukkasta, jotta jälleen virkoaisit. Ja minä jaksan odottaa kyllä nyt. Olen päättänyt olla yhtä kärsivällinen kuin sinä ennen, kestää sinua yhtä kauan kuin sinä minua. Nyt on minun vuoroni. En ole tullut sinua kiusaamaan vaan palvelemaan.
— Ehkä kaikki tulee hyväksi vielä…
— Tahdotko koettaa, Inari.
— Tahdon.
Porkka tarjosi käsivartensa Inarille ja he lähtivät jälleen kävelemään suunnaten kulkunsa Seinelle päin.
Taaskin he vaikenivat, mutta nyt melkein viileän rauhallisina, turvallisina, kohtalokkaan yhteenkuuluvaisuuden tunteen kytkeminä ja taltuttamina.
— Mutta sinunkin täytyy olla aivan ehdoton, luopua muusta, sanoi
Porkka hyvästellessään. Muuten ei tule mitään meistä…
— Minun täytyy kuitenkin tavata Alvia selittääkseni… En voi näin hänestä erota. Olen sen hänelle velkaa…
— Mitä lyhyemmin, sitä parempi. Usko minua!
— Tahdon koettaa… Ole hyvä minulle!
— Ja sinä, ole uljas!
— Tahdon koettaa…
— Näkemiin siis, sinä rakas, rakas…