XVI.
Heti kun Porkka oli kadonnut näköpiiristä, katosi Inarin levollisuuskin. Hän kiirehti juoksujalkaa portaita ylös huoneeseensa kuin takaa-ajettu, kuin vankilasta pakoon päässyt pahantekijä. Missä oli hän ollut, mitä tehnyt, oliko hän hourinut viimeisen vuorokauden?
Tässä oli huone paikoillaan, tuossa hänen jokapäiväisen askartelunsa pienet välineet, jotka eivät tienneet mitään hänen sairaloisen, huiman henkensä avaruusmatkoista, hänen pitkästä sitovasta intohimostaan. Ne kertoivat maanpäällisestä elämästä päivästä päivään, hiljaisesta työskentelystä vaatimattomine virkistyksineen, auringosta valtameren rannoilla, Alviasta ja heidän yhteisestä rauhallisesta pikku-onnestaan…
Ja nyt tuli Porkka häntä noutamaan kuin omaansa, veti hänet pois rauhasta, rakkaudesta ja Alviasta. Ja hänen täytyi totella. Oliko hän siis sittenkin Porkan oma? Oliko siis Porkka hänen oleellinen itsensä ja Alvia vain ohi-liukuva unelma, vain haihtuva hattara haaveen maailmassa, vai oliko Alvia kenties terveen todellisuuden edustaja ja Porkka vain hänen hullujen aivojensa olematon aarnivalkea? Mistä sen tiesi?
Inari huokasi helpotuksesta kuullessaan, että Alvia eilen käydessään oli luvannut tänään tulla uudestaan.
Hän ei ollut enää varma mistään. Kuin taikasauvan kosketuksesta saattoi kaikki tämä, mitä hän vielä paraillaan näki, tunsi, kosketti, uskoi omakseen, yht'äkkiä jälleen olla poissa. Kaikki virtasi, vieri, haihtui, häipyi, muuttui… lakkaamatta, lakkaamatta…
Miten hän itsekin oli eilisestä muuttunut! Eilen vielä oli niin liikkumatonta, niin tyyntä, ja tänään…
* * * * *
Alvia astui sisään kiihottuneen ja valvoneen näköisenä.
Ilosta huudahtaen riensi Inari häntä vastaan.
— Olen ollut niin levoton sinusta, sanoi Alvia, en ymmärrä miksi. Minusta tuntui aivan kuin olisit ollut jossakin vaarassa. Miksi et ilmoittanut mitään? Mutta onpa hyvä, että olet siinä taas!
— Ja onpa hyvä, että sinä olet siinä, hyväili Inari lapsellisen sydämellisesti.
Sama Inari, joka Porkalle oli ollut niin kivinen ja kohmettunut, oli Alvialle pehmeä ja taipuisa kuin valuva vaha. Kaikki ne välittömät ja herkät puolet hänen sielussaan, joita Porkka aikoinaan vastaanottamattomuudellaan oli loukannut ja jotka siksi niin itsepintaisesti piilivät loukkaajaansa, kuuluivat Alvialle. Porkan seurassa tunsi Inari olleensa vain kuin oman itsensä symbooli, aatteellinen, monumentaalinen, aineeton, iankaikkinen, mutta Alvialle hän oli sellainen kuin hän todellisuudessa oli, ajallinen, hetken keinuteltava, maallinen nainen, täynnä inhimillistä elämää ja sen monivivahteista väräjöimistä.
— Missä olet ollut?
— Olen ollut Porkan kanssa.
Alvia ei näyttänyt erittäin hämmästyvän tästä uutisesta.
— Aavistin juuri jotakin sellaista, hän sanoi.
— Oletko minulle vihainen?
— Miksi minä olisin vihainen?
— Sinä olit levoton tähteni. Olitko todella? Pidätkö siis minusta todella? Rakastatko minua vielä?
— Kuinka voit sellaista kysyä! Enkö ole sitä tarpeeksi osoittanut.
Mutta sinä, Inari, rakastatko sinä minua…?
— Enkö minä sitten ole sitä tarpeeksi osoittanut? Tiedäthän kuinka raskasliikkeinen ja pitkäviivainen luonne olen. Minun elämässäni ei ole satunnaisuuksia eikä kevytmielisyyksiä. Sentähden siihen on mahtunutkin niin vähän rakkaudenseikkailuja. Jos kerran sellaiseen ryhdyn, on se minulle hengen ja elämän kysymys…
— Anna anteeksi, Inari, sanoi Alvia.
Mutta Inariin koski Alvian äänensävy. Hänen itsensähän oikeastaan olisi pitänyt pyytää anteeksi. Eikö hän nytkin keskellä herkintä avomielisyyttään, vilpitöntä sydämellisyyttään harjoittanut kaksimielisyyttä ja kavaluutta? Olihan kyllä totta tuo, mitä hän sanoi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Alvia oli alkuaan sittenkin ollut sattuma, ei mikään etsitty, odotettu, valikoitu armas. Inari oli hänet tavatessaan niin väsynyt ja lopussa, että hän kenties silloin olisi tyytynyt keneen hyvänsä… Juuri silloin… ei muuten…
— Rakastatko minua oikein kauan?
— Aina, aina, sinähän tiedät sen, Inari.
— Silloinkin, jos et näkisi minua?
— Mitä tarkoitat?
— Jos kuolisin tai jos meidän täytyisi erota…
— Miksi täytyisi?
— En tiedä. Jos täytyisi. Ei sellainen riipu rakkaudesta tai rakkauden puutteesta. Maailmassa on niin paljon onnetonta rakkautta. Kaikki on niin monimutkaista.
— Minusta kaikki on niin yksinkertaista. Oma kohtani nimittäin.
Minulla on vain yksi asia maailmassa, rakkaus…
— Sano, mitä on rakkaus? Ystävyyttäkö, kiintymystäkö, sisällistä yhteenkuuluvaisuuttako ja aatetoveruutta, vaiko hellyyttä, aistiarmautta, suloista toisiinsa suostumista…?
— Sinä et tiedä! — Sinä aiot siis taas jättää minut Porkan vuoksi!
— En tahtoisi koskaan jättää sinua, usko minua! Mutta en voi myöskään irroittua Porkasta. Mikä kerran on päässyt juurtumaan sydämeeni, kasvaa siellä ijäti. Minussa ei mikään lakkaa, mikä kerran on alkanut. Niin pitkäviivainen olen. Sentähden en voi katkaista siteitäni menneisyyteen, olen sen vanki, sen vallassa. Tahdon olla sinulle aivan rehellinen: Minä uskon, että suhteeni Porkkaan tulee jatkumaan tavalla tai toisella aina, vaikka emme voisikaan olla yhdessä, vaikka hermomme ajaisivat meidät uudelleen ja uudelleen erilleen niinkuin tähänkin asti, vaikka kulkisimme kokonaan eri teitä… Mutta jos hän joskus oikein vetoaisi minuun, niin en voisi kieltäytyä, jättäisin kaikki hänen tähtensä… Mitä se on?
— Sinä rakastat häntä.
— En rakasta häntä siten kuin luulet. Sinua minä rakastan. Voi, jospa tietäisit miten minun on vaikea!
— Sinä rakastat kahta siis…
He vaikenivat hetken.
— Jospa sinä tietäisit, miten myös minun on vaikea, jatkoi Alvia hiljaa. Ajatella, että en koskaan kokonaan tule sinua omistamaan, en koskaan kokonaan ole omistanut…! Että aina kuulut myös toiselle!
— Sinäkin puhut omistamisesta. Eihän kukaan ole toisen omaisuutta…
— Ei, ei! Tiedän kyllä. Mutta minussa on alkeellisia vaistoja, jotka eivät usko todistelujani. Ja jos tapan ne, kuolee minussa samalla jotakin hyvin kaunista ja herkkää, en voi enää rakastaa sinua senjälkeen yhtä täydellisesti kuin tähän asti. Tunnen sen. Jos lakkaan olemasta mustasukkainen, merkitsee se sitä, että jotenkin olen sulkenut sinulta herkimmän itseni…
Inari muisteli omaa rakkauden tuskaansa ja totesi Alviassa kauhukseen samat muuttumattomat sielun liikkeet. Jokainen sana oli totta, palanen hänen omaa elämäntarinaansa…
— Sinäkin puhut noin! huoahti hän murtuneesti.
Alvia luuli, että Inarin ääni sisälsi syytöksen. Hän olisi tahtonut ottaa sanansa takaisin, olla jälleen hyvä ja Inarille mieluinen niinkuin monasti ennen, mutta nyt hän ei voinut. Joku syvä, synkeä voima oli tarttunut häneen ja pakotti yhä eteenpäin rakkauden-kidutuksen tietä, joka tänään vasta ensimäistä kertaa heille avautui.
— Inari, sinä tiedät, miten äärettömästi sinua rakastan. Mutta emme ole vielä milloinkaan puhuneet rakkaudestamme. Minä olen uskonut sinun rakkauteesi ilman sanoja. Tahdoin sillä edes jotenkuten sovittaa sen, että kerran olen epäillyt sinua. Kärsimykselläni on pitkät juuret. En ole tänään suinkaan ensimäistä kertaa mustasukkainen. Mutta onko se sitten ihmeellistä! Tahdon kertoa sinulle nyt kaikki juurta jaksain. — Rakastuin sinuun lapsellisesti, sokeasti. Olinkin silloin tutustuessamme hyvin lapsellinen. Tiesin kyllä sinun olleen suhteissa Porkkaan, mutta luulin sen olevan lopussa. Uskoin sitä mitä toivoin: että rakastit minua yksin, niinkuin minäkin sinua. En uskaltanut, en osannut tätä kaikkea silloin ilmituoda, kokemattomuuteni ja ujouteni esti minua. Ja sitten tuli matka väliin. Senkin suhteen olin tunnollinen kuin koulupoika. Minusta oli selvää, että ihmisen oli toteltava taiteilijakutsumustaan, stipendejä ja elämän ulkonaista koneistoa kuin sotamies. Sitä kaikkea aioin käyttää tullakseni kuuluisaksi ja ansaitakseni siten sinun rakkautesi. Sellaisissa houreissa lähdin. Ja sitten tuli pettymys, ensimäinen pettymykseni. Sinun kirjeesi mursi minut kokonaan. Olit rehellinen: sanoit, että et rakasta minua, että toinen suhde sitoo sinut, että kaikki on lopussa…
— Se ei ollut totta, huokasi Inari. Minä kirjoitin pakosta.
— Jospa olisit silloin nähnyt tuskani. Hulluna kiertelin syrjäkujia näillä samoilla tienoin, missä nyt olemme viettäneet niin ihania aikoja. Naivisuuteni oli saanut kovan kolauksen ja oli vähällä muuttua kyynillisyydeksi. Ylpeys, loukattu turhamaisuus sai sananvallan. Syytin sinua kevytmielisyydestä ja keimailusta. Luulin, että tahallasi, huviksesi, kylmästi ja ohimenevästi olit käyttänyt hyväksesi kokemattomuuttani. Vannoin sulkevani sinut sydämestäni ainaisiksi ajoiksi. Koetin upottaa herkkyyteni raakuuteen, otin käytäntöön henkeni hädässä ja uhmassani miesten tavallisen elämänjärjestyksen, joka siihen asti oli ollut minulle kammottava ja kaukainen… Ja niin meni elämä, kunnes taas tapasin sinut täällä… Huomasitko, että ensin olin varuillani? Tai ehk'et huomannut, luulit sitä kenties samaksi saamattomaksi ujoudeksi kuin ennenkin. Mutta sitä se ei ollut. En tahtonut toista kertaa pettyä. En tiennyt sinusta mitään muuta kuin sen, mitä itse olit kirjoittanut. Et puhunut mitään. Minulla oli kaikki syy luulla, että olit yhä sidottu Porkkaan. Tosin jotkut kirjeet Suomesta käsin kertoivat erinäisiä taiteilija-juoruja, jotka osittain koskivat sinuakin. Mutta nehän ovat aina merkityksettömiä… Vähitellen on kuitenkin kaikki käynyt, niinkuin on käynyt. Aika ajoin on minussa kyllä pyrkinyt esiin pieni epäilyn itu, eikä niin pienikään. Mutta olen koettanut painaa sen alas. En tiedä mitään sen hirveämpää kuin ajatella sinusta kyynillisesti tai nähdä sinut itsesi kyynillisenä. Sitäpaitsi tuon ensimäisen tuskani olen oppinut näkemään jo oikeassa valaistuksessaan. Se ei ollut sinun syytäsi, ei ollenkaan. Se oli vain romantisen mielikuvitukseni luoma. Mutta lopultakin olen todellakin uudestaan ruvennut uskomaan, että sinä sittenkin rakastat minua, että nyt on kaikki hyvin. Olet jälleen tuudittanut minut tuohon unelmaan. Ja että minä yhä olen jäänyt sen tuuditettavaksi, johtuu siitä, että en hetkeksikään ole lakannut sinua rakastamasta, että taas olen tahtonut kuvitella itseni onnelliseksi… Ja nyt… Taas tulee siis sama… Taas näen itseni siis vain paremman puutteessa otetuksi… Taas minut heitetään syrjään väliaikaisena… Ei, minä en pelaa sitä roolia enää ikinä. Vaikkakin rakastan sinua… Ja juuri siksi, että rakastan…
Inari kuunteli henkeä pidätellen Alviaa. Monta käsittämätöntä kohtaa kirkastui hänelle. Alvia ei ollutkaan niin lapsi, niin itsetiedoton, kuin miksi hän oli luullut häntä, ei myöskään niin kyynillinen, miksi hänen hetkittäinen epäilynsä ja omantunnontuskansa oli hänet olettanut…
— Nyt minäkin voin kertoa kaikki, sanoi Inari. En ole voinut tehdä sitä aikaisemmin monesta syystä. En ole vaiennut pettääkseni sinua, vaan siksi, että osa tarinaani kuului toiselle, jota en ole tahtonut kavaltaa, ja siksi myös, että en oikeastaan tiennyt sinusta mitään ja minun uskonikin on horjunut. Ensin kun kohtasin sinut, olin väsynyt, rääkkääntynyt entisestä. Rakastin toista ja olin onneton. Sinä lohdutit minua. Olin kyllin heikko ottaakseni sen vastaan. En ajatellut muuta kuin omaa tuskaani. Kiinnyin sinuun enemmän kuin olin tahtonut. Minusta se oli väärin. Minusta ei ihmisellä saanut elämässä olla kuin yksi rakkaus, oli se sitten kuinka tuskainen ja kalliisti maksettava hyvänsä. Olin mielestäni pyhästi velvoitettu palaamaan entiseen. Siksi pakotin itseni kirjoittamaan niin poistyöntävän, kylmän kirjeen, vaikka mieleni teki hyrskiä paperille sydämeni sairaus, ikäväni, murheeni ja hellyyteni. Luulin tekeväni siinä oikein meille kaikille. Olit niin nuorikin! Ajattelin, että ensimäinen rakastumisesi ehkä olisi ohimenevää kuten tavallista ja että ainakin olisi sinulle hyvin traagillista, jos tämä satunnainen ensi-lempi vangitsisi sinut elin-ijäksesi niin traagilliseen ja kokeneeseen naiseen kuin minä… Älä pahastu, että puhun näin suoraan. Minulle on suuri helpotus, että näin saan puhua kaikki. Minulla on tarve olla suora sille, jota rakastan ja minä rakastan sinua sittenkin, vaikka se on väärin, väärin vieläkin! En tiedä miksi, minusta tuntuu vain siltä! Minulla ei olisi saanut olla elämässä kuin yksi rakkaus! Anna minulle anteeksi, että rakastan sinua!
Alvia sulki Inarin syliinsä.
He viipyivät kauan vaieten, synkkinä, sydän sydäntä vasten tässä ensimäisen suuren tunnustuksen tuskaisessa syleilyssä. Iloinen, koristeellinen satuidylli, jonka puitteissa he tähän asti olivat eläneet, häipyi heidän silmistään kauas taivaan rannalle. He katsoivat toisiinsa ankaroina, rehellisinä, kipeästi palavina, kohtalokkaalla rakkaudella, välittämättä enää hellyyden tai lohdutuksen onnesta.
— Ja sitten täällä! jatkoi Inari kertomustaan. Porkan ja minun suhteeni oli Suomessa kehittynyt sietämättömäksi. Olin siellä jo sisällisesti yksin. Sinä olit muiden onnettomuuksien lisäksi tullut kuin kiila väliimme. Mutta en tahtonut mainita siitä mitään sinulle, sillä en ollut tullut sinua etsimään enkä takaisin valloittamaan, en tahtonut vedota ystävyyteesi, josta jo olin luopunut. Olin ylpeä minäkin. Sentähden vaikenin… Ja minä antauduin sinulle monesta syystä… Tietysti en olisi voinut tehdä sitä ilman rakkautta, mutta se ei tapahtunut sattumasta, ei itsetiedottomasta heikkoudesta, vaikka se saattoi näyttää sille. Enhän odottanut sinulta lemmenvaloja, en sanonut itse mitään. Antauduin siis kokonaan aseettomana, tietäen hyvin, että olisit voinut vahingoittaa minua, jos olisit tahtonut. Enhän kysynyt mitään, en sopinut mistään… Se oli minun luottamukseni osoitus… heittäytyä uimaan ilman korkkivyötä… Joskus olin huomaavinani sinussa kyynillisyyttä ja koetin silloin lyödä sinut vielä suuremmalla. Mutta miten se koski minuun! Arvasin hyvin, ettet enää eroottisilta kokemuksiltasi ollut aivan eilispäivän lapsi ja tunsin, että jos olisit ottanut minut kyynillisesti, olisi se ollut meidän suhteemme loppu. Se teki minut epätoivoiseksi, tahallani tehostin silloin niitä puolia, joista itse eniten kärsin… Sekin oli pahasti tehty…
He istuivat yhteenpuristuneina kuunnellen toistensa sielujen avonaista nyyhkytystä. Suuri vakavuus täytti heidät. Kestäisivätkö he toisiaan tällaisinakin?
— Miten äärettömästi minä rakastan sinua, sanoi Alvia.
— Et niin paljon, että jaksaisit unohtaa menneisyyteni…
— Kun et itsekään unohda.
— Mutta minähän olen sen itse elänyt. Se on osa minusta. Porkkakin.
Kenties paras osa. En voi, en tahdo edes häntä sielustani kadottaa.
Ilman häntä en olisi se, mikä olen. En näin inhimillinen, näin elämää
ymmärtävä, en näin hyvä sinullekaan. Hän on viljellyt minut.
— Mutta minä kadehdin häntä siitä. Ei, minä en voi unhoittaa sitä. Että niin suuri osa sinusta, paras osa, kuten sanot, kuuluu hänelle, että kiität häntä kaikesta…
— Kiitän sinuakin.
— Minä jään kuitenkin aina sinun elämässäsi vain episoodiksi, lisännöksi…
— Voi, miksi niin sanot!
— Kun asia on niin.
Inari painoi päänsä alas.
— Et sinä rakasta minua, sanoi hän hitaasti.
— Kuinka voit niin sanoa!
— On niin hirveää, että syytät minua siitä, mitä olen elänyt. Sinähän tiesit kaikki. Enkä minä voi sille mitään. Minun on täytynyt elää elämäni niinkuin olen elänyt, siksi että olen sellainen kuin olen. Jos syytät siitä, on se sama kuin syyttäisit minua omasta aineestani, siitä, miksi olen syntynyt, joka on minussa oleellista, elimellistä, jolle en voi mitään. Ja tiedätkö mitä rakkaus on? Se on koko olemuksen tunnustamista. Ei vain, että hyväksyy ne ja ne puolet ja paheksuu niitä ja niitä, vaan että koko ihminen sinään, sellaisenaan, on hyvä ja armas. Jos rakastaa jotakin oikein, niin ei erota hänessä miellyttäviä ja epämiellyttäviä ominaisuuksia. Ne sulavat yhteen, kaikki hänessä, tuskat, virheet, onnettomuudet, vajavaisuudetkin vain kaunistavat. Se on rakkautta, ja siinä on juuri rakkauden sanomaton onni! Muuten voi sanoa: pidän tästä, mutta en tuosta ominaisuudesta, tuo on hyvää, tuo on pahaa, tuo rumaa, tuo kaunista. Kritiikkiä on kaikkialla ja henkilökohtaista hyväksymistä ja paheksumista kaikkialla, mutta ehdotonta tunnustusta, luottamusta ei ole kuin suuressa rakkaudessa. Siitä tulee samalla sen suuri turvallisuus… sen suuri järjettömyys… Miten elämä siltä pohjalta on yksinkertaista!
— Ja monimutkaista! naurahti Alvia. Kyllähän tuo on kaikki totta mitä sanot. Mutta juuri senvuoksi minun pitäisi saada sinut kokonaan…
— Jos me karkaisimme yhdessä! Vie minut jonnekin oikein, oikein kauas, minne ei mikään menneisyyden varjo ulotu, jossa muisti katoaa, jossa elämä pakostakin on yksinkertaista, jossa minulla ei ole mitään muuta kuin sinut. Se olisi minulle suurin autuus, ei ajatella mitään, ei punnita eikä pohtia mitään, ei tehdä pahaa kenellekään, olla vain… Jättäisimme kaikki ponnistelut ja pyrkimykset, eläisimme päivästä päivään, istuisimme vaikka Mekan kadulla minareetin siimeksessä, antaisimme auringon paahtaa, haihtuisimme tuntemattomina kulkijoina tuntemattomien valtakuntien varjoon jonnekin etäisille itämaille. Sinä soittaisit, minä laulaisin, kiertäisimme pihasta pihaan ja nukkuisimme yömme jollakin kivilaatalla palmujen suojassa. Eikä kukaan enää koskaan kuulisi nimeämme, ei tietäisi meistä mitään. Uskoisitko sitten rakkauteeni? Rakastaisitko niin paljon itse, että jättäisit kaiken muun…?
— Seuraan sinua vaikka valtameren syvyyksiin, vaikka ikuiseen hämärään…
He vaipuivat suloiseen mielikuvitteluun…
Inari melkein todenteolla toivoi, että hän nyt olisi kaukana Alvian kanssa, että joku ulkonainen väkivaltainen voima heittäisi hänet erilleen Porkasta, ettei hänen tarvitsisi valita, kitua, kärsiä, rääkätä itseään ja muita, ettei hän jälleen joutuisi Porkan ankaran vaikutusvallan alaiseksi…
— Nyt et tule minua näkemään pitkiin aikoihin, sanoi Inari, kun heidän piti erota. Täytyyhän minun Porkan kanssa suorittaa joku pitempi keskustelemus, että asiat vähän selviäisivät.
Hän koetti saada ääntänsä leikilliseksi.
— Kuinka pitkä?
— Pari viikkoa kestävä esimerkiksi!
— Eikö pari päivää riittäisi?
— En tiedä, ehk'ei pari viikkoakaan, voi kestää pari vuottakin…
Alvian hahmo pimeni. Hänen suunsa viivat kiristyivät.
Syntyi pitkä, painostava vaitiolo.
Alvia irroitti kätensä Inarin kädestä. Inaria värisytti kylmyys.
— Minähän puhuin leikkiä vain, sanoi hän anteeksi-pyytävästi.
Mutta kun Alvia oli mennyt, muisti hän, että hän oli luvannut Porkalle erota Alviasta. Näinkö hän oli pitänyt lupauksensa? Mutta hän ei ollut voinut muuta. Olihan hän sentään puhunut Alvialle suoraa kieltä, loukannut häntä, kylvännyt levottomuuden siemenen hänen sydämeensä, valmistanut häntä ottamaan vastaan mahdollista onnettomuutta… Olihan se alkua eroon…