XVII.
Sitten seurasi sarja myrskyisiä, hermoille käypiä kohtauksia.
Inari tapaili vuoroin Porkkaa, vuoroin Alviaa. Hän heittelehti rääkkääntyneenä, älyä vailla, kummankin välillä osaamatta ratkaista, päättää, pääsemättä selvyyteen itsestään. Hän ei tiennyt, valehteliko hän vai puhuiko hän totta. Mitä rehellisemmin hän ilmehti itseään, sitä ristiriitaisempaa oli hänen esiintymisensä.
Porkka pidätti häntä usein tahallaan, esti häntä menemästä kohtaamaan Alviaa. Alvia kärsi koko rakastavan sydämensä voimalla ja välitti kärsimyksensä Inariin.
Inari oli itse tulla hulluksi. Ei koskaan vielä ollut hän kokenut mitään näin kamalaa.
Kaikki kolme kuluivat hyvin äkkiä.
Porkan ensimäinen itsesoimaava tunnekuohu heikkeni, hän unohti oman syynsä ja alkoi yksinomaan syyttää Inaria. Hän ei muistanut olla niin kärsivällinen ja hyvä kuin mitä oli luvannut. Alvian kyynillisyys eneni, hän alkoi uudelleen epäillä Inaria. Ja Inari sekä syyttää että epäillä itseään.
* * * * *
— Sinä tahdot pakottaa minut pahaksi, sanoi Inari Porkalle. En voi olla Alvialle paha.
— Mutta minulle kyllä! Siitä asti kuin tulin, en ole kuullut sinulta ainoatakaan hellää äänenpainoa. Enkä edes enää voi uskoa siihen, mitä sanot. Lupaat erota Alviasta, mutta siitä ei tule mitään.
— Kun et anna minulle vapautta etkä aikaa. Kiusaat, kahlitset minua.
En minä voi toimia nopeammin kuin voin.
— Kuinka kauan siis tarvitset vielä aikaa?
— En tiedä…
— Voi olla, että sitten on liian myöhäistä.
— Joku muu on kenties myös eronnut liian myöhään, vastasi Inari purevasti.
* * * * *
Alvia puhui Inarille:
— Mitä tämä kaikki oikein merkitsee? Selitä jumalan nimessä, en ymmärrä enää sinua! Sinä olet poissa vuorokausmääriä toisen miehen kanssa, kokonaisia öitä yksissä, samassa huoneessa kenties, ja vaadit, että minä vain luottaisin sinun rakkauteesi ja uskollisuuteesi. Sinä vaadit mahdottomia!
— Ei minulla ole Porkkaan mitään eroottista suhdetta. Mutta jos sellainen joskus on ollut, niin on se särkenyt eräitä rajoja, muodollisuuksia. En voi häntä kainostella, ujostella, arkailla kuin jotakin vierasta. Se on taas mahdotonta se. Etkö ymmärrä sitä!
— Enhän minäkään pelkkään erotiikkaan tarraa kiinni. Se on minulle oikeastaan vähäpätöistä. Pääasia on, että hän on sinulle tärkeämpi kuin minä. Hänen vuoksensa laiminlyöt minut, rikot sanasi. Miksi lupaat tulla minua tapaamaan, kun et kuitenkaan tule? Mikä sinua estäisi tulemasta!
— Voi sattua, että ei pääse!
— Ja minä houkko en voi olla sentään odottamatta. Saint-Germainin vanha kirkko, tuo meidän entinen tapauspaikkamme on ollut hirveän tuskani todistajana. On sovittu esim. kello seitsemästä. Kello tulee kahdeksan, tulee yhdeksän… Uskottelen, että olen erehtynyt aikamäärästä, seison edelleen, vaikka sataa, vaikka joku ohikulkeva tuttava nykäisee käsivarresta ja pyytää mukaan, vaikka poliisit ja kukkakaupustelijat katsovat minuun säälivästi. He arvaavat tietysti, että on kysymyksessä joku cause de passion. Ja sitten jään taas yksin. En voi mennä enää juuri ollenkaan huoneeseeni. Se on minulle vihamielinen, se ei siedä minua enää, minä en kestä sen soimausta. Kirjat ja nuotit, jotka siivooja on järjestänyt tiukkaan täsmälliseen pinkkaan, vuode, joka on liian kylmä ja koskematon, ilma, joka on vieras ja kolea, kaikki asumattoman siisteyden merkit siellä paljastavat pilkallisesti sisällisen heikkouteni ja ajavat minut jälleen ulos maailmalle. En kestä tätä enää kauan. Kuinka voit olla niin lähellä minua ja sentään niin kaukana, etten edes ymmärrä!
Olet osa minusta, ajattelee Inari, sentähden olet lähellä minua etkä sentään ymmärrä…
* * * * *
Ja taas sanoo Porkka:
— Olen aina sanonut, että et ymmärrä rakkauden asiaa. Jos vähänkään ajattelisit omaa onneasi, et täten kilpaa vieroittaisi itsestäsi kahta ihmistä, jotka rakastavat sinua. Jos tätä jatkuu, kadotat molemmat. Päätä siis!
* * * * *
Mutta Inari ei jaksa erota kummastakaan. Ja tilanne muuttuu yhä pahemmaksi. Inari unohtaa tunnit ja minuutit hetken hirvittävän tärkeyden vuoksi. Hän rakastaa ja loukkaa kumpaakin yhä enemmän.
Mitä enemmän Porkka jälleen kovettuu ja kylmenee, sitä enemmän Inari uudelleen alistuu hänen valtaansa. Ja mitä enemmän hän Alviasta pyrkii erilleen, sitä enemmän kärsii hän tästä erosta, kaipaa Alviaa ja syyttää Porkkaa koko onnettomuudestaan. Mutta Alvia tulee jälleen vakuutetuksi rakkausunelmainsa hulluudesta. Hän on vuorottain hentomielinen, vuorottain raaka. Ja Alvian raakuus koskee Inariin vielä enemmän kuin Porkan kovuus. Mutta silloin on hänellä vielä suurempi tarve selittää, hyvittää, pitkittää eron tekoa…
Useammin kuin Porkan laiminlyö Inari kuitenkin Alvian ymmärtämättä miksi, uskoen melkein, että se on siksi, että Alvia on häntä lähempänä… Mutta Porkan voima hallitsee jo hänen tahtoaan. Seurustelu Alvian kanssa muuttuu vähitellen kirjeelliseksi. Hän tottuu, tyytyy siihen, että joka päivä tulee Alvialta joku pieni tervehdys.
Mutta sitten ne äkkiä lakkaavat… Kunnes tulee tällainen kirje:
'Inari. Rakastan sinua iankaikkisesti, mutta minun täytyy erota sinusta. Sinulla on liian vahvat juuret menneisyyteen, se vetää sinut pois minusta, en saa sinua koskaan omakseni kokonaan. Nyt tiedän sen varmaan. Ajan pitkään se laimentaisi rakkauteni ja särkisi onneni. Ehkä jatkuisi tätä samaa aina. Ethän sinä sille mitään voi, en sano tätä syyttääkseni sinua, vaan paljastaakseni oman heikkouteni. Tuskani on ylivoimainen. Ja jos se lakkaisi, olisi rakkautenikin saanut lopullisen kuolin-iskunsa. Sitä en tahdo. En tahdo tulla sinun suhteesi kyynilliseksi. Sinun täytyy jäädä tähdeksi elämäni taivaalle, sinä suurin, kaunein ja armain!
Siksi häviän, en sano elämästä, vaan sinun elämästäsi, ainaiseksi. Jotten enää itse pettyisi ja jotta sinunkin olisi parempi. Teillä kahdella on pitkä yhteinen taival takananne, sitkeitä sielunlankoja, jotka sitovat teidät toisiinne. Kenties ilman rakkautta, kuten vakuutat, mutta onhan tuo yhteenkuuluvaisuus sitten jotakin vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Olenhan nähnyt hirvittävän taistelusi. Hän on joka tapauksessa sinulle tärkeämpi kuin minä. Sen olen huomannut. Ja usko minua: häntä sinä sittenkin syvemmin rakastat. Minä olen tullut viimeiseksi ja minun asiani on senvuoksi ensimäiseksi väistyä. Matkustakaa te rauhassa Suomeen. Minä en tule sinne milloinkaan enää. Jään tänne maailmalle, haihdun jonnekin hämärään, niinkuin kerran kuvittelimme, mutta yksin. Minun on helpompi niin. Kaikkialla on sen verran öisiä ilotupia, joissa yksinäinen pelimanni niinkuin minä voi ansaita leipänsä.
Kiitän sinua kaikesta, tuskastanikin…'
Inarin pää painuu kuin raskaasta tylsyydestä. Onko tämä mahdollista!
Sitten äkkinäinen tulipalon hätä hänet tempaisee. Hän syöksyy ulos, rientää Alvian asunnolle. Hän ei kävele, hän juoksee, lentää, silmät sokeassa palossa, näkemättä ihmisiä, huomaamatta omaa hullunkurisuuttaan. Hän kiitää nopeammin kuin hevoset ja vaunut, hän karkaa kuin kauris ylämaat, alamaat, kuin koira päistikkaa, suoraa maaliin, vaistonsa vetämänä, ennenkäymättömiä oikoteitä…
Alvia ei ole kotona.
Inari värisee neuvottomana. Mistä, mistä tavoittaa hänet tässä miljoonakaupungissa? Keksimättä mitään hän jää odottamaan hänen portilleen. Eiköhän hän tulisi, jos oikein kauan odottaisi… Ei ketään tule…
Sitten hän vasta muistaa että onhan postikin olemassa, että voihan hän kirjoittaa…
Hän menee lähimpään kahvilaan, pyytää paperia. Mutta mitä hän kirjoittaisi? Pyytäisi Alviaa siis jäämään hänen luokseen, jatkamaan tätä… Ei, se oli mahdotonta. Kaikki oli totta, mitä Alvia kirjeessään sanoi, liiankin totta. Miksi ei hän voinut nähdä asioita yhtä hämärästi kuin hän näki nuoresti ja romantisesti? Ja Alvia tunsi itsensä. Jos tätä jatkuisi, hänen rakkautensa kuolisi, hän kivettyisi niinkuin Inari oli kivettynyt Porkalle Naiman vuoksi. Se olisi kauheaa. Inari oli näkevinään Alvian tuon aikoinaan niin hennon ja herkän, tulevan vastaansa kylmänä, kovana, karkeana, ivallinen, epäkunnioittava hymy huulillaan. Ei, sitä hän ei kestäisi. Silloin Alvia olisi kadottanut juuri sen, mitä Inari hänessä rakasti. Ja olisiko heillä sitten enää mitään yhteistä tunnelman rikkouduttua, erotiikan sammuttua, seitsemän vuoden kuluttua, niinkuin Porkalla ja Inarilla kuitenkin oli? Eikö hän vaatinutkin mahdottomia elämältä vaatiessaan kauniimpaa, kestävämpää, arvokkaampaa suhdetta kuin hänen ja Porkan! Ei kenenkään elämänjuoksu mennyt ilman erheitä, pettymyksiä, hairahduksia, kärsimystä. Ehkäpä juuri nyt, nyt vasta, kun kaikki tuo jo oli kestettyä ja takana, he voisivat rakastaa toisiaan oikein kauniisti ja inhimillisesti, kuten Porkka uskoi. Vakuuttivathan sekä Porkka että Alvia oikeastaan samaa ja samaa sanoi Inarin oma vakaumus. Miksi hän ei siis uskonut! Miksi pyrki hän yksin luomaan onnettomuutta, kun kaikki muut olivat valmiit ajattelemaan toistensa onnea! Ei, hän ei saanut kirjoittaa mitään Alvialle. Se olisi ollut rikos. Ja mitä olisi hän muuta voinut sanoa, kuin että joka sana oli totta ja oikein. Pyytääkseen Alviaa jäämään olisi hänen lopullisesti ollut luovuttava Porkasta, kiellettävä hänet. Mutta se juuri olisi ollut kaikista suurin rikos, samaa kuin kieltää paras itsensä. Ja jos Alvia olisi vaatinut tällaisen puhtaasti inhimillisen arvon poispyyhkimistä, olisi hän ollut vielä luonnottomampi ja ahtaampi kuin Porkka, joka vaati eroottista suhdetta poistettavaksi saadakseen suhteensa Inariin täydelliseksi. Mutta jos suhde Porkkaan jatkuisi vaikka kuinka epäeroottisena tahansa, kuluttaisi se Alvian rakkautta. Hän oli liian nuori Inarille. Hän ei koskaan kokemuksiltaan saisi kiinni Inaria. Vaikka he eläisivät sata vuotta, olisi Inarilla aina parin vuoden etuennätys, joka tulisi kiusaamaan Alviaa. Hänellä ei ollut oikeutta vierittää tätä taakkaa nuorukaisen hartioille, etenkään nyt, kun hän itsekin kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Ja hänellä ei ollut varaa Alvian vuoksi menettää Porkkaa.
Inarin aivot kehräsivät kuumeisesti.
Kynä oli vaipunut hänen kädestään. Paperi jäi tyhjäksi.
Hän nousi pöydästä.
Ja hiljalleen, väsyneesti hän alkoi kävellä kotiinsa päin…