XVIII.
Kerran vielä kävi Inari Alvian asunnolla. Mutta hän ei hämmästynyt, ei säikähtänyt, kun hänelle sanottiin, että Alvia oli matkustanut. Hän painoi vain alistuvaisesti ja murheellisesti päänsä alas.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi hänen sielussaan. Kaikki oli siis ratkaistu.
Hän tuli Porkan luo ja sanoi:
— Alvia on nyt ainaiseksi mennyt…
Porkka otti Inarin pään käsiensä väliin ja katsoi häntä kauan vakavasti silmiin.
— Olihan se parempi näin, Inari, eikö niin? Elämä oli kysymyksessä.
Inari nyökkäsi äänettömästi.
Hänen sydämessään tuntui vain niin autiolta ja lakastuneelta ja kuori kovemmalta hänen pinnallaan kuin ennen.
Ja se jäi sellaiseksi. Inari oli hiljainen, suljettu, näkymättömästi poistyöntävä. Hän saattoi pitkäksi aikaa jäädä tuijottamaan eteensä. Hän oli hajamielinen, ei muistanut vastata kysymyksiin, jäi seisomaan keskelle katua, pysähtyi keskelle lausetta.
Hänessä oli joku ammottava tyhjiö, jota ei voinut täyttää millään elävällä elämällä. Kadonneen Alvian kuva vain kummitteli hänen aivojensa autiossa yössä. Parisi vaivasi häntä. Jokainen kohta siellä muistutti jostakin ennen olleesta, jota ei enää ollut…
Alvian viimeinen kirje oli kuin vainajan tahto. Pois Parisista, pois!
Porkka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan lähdöstä. Hän tahtoi vihdoinkin nauttia jälleen löydystä rakkaudestaan. Mutta turhaan koetti hän saada Inaria eläväksi, antautuvaksi. Päinvastoin tarttui Inarin ynseys vähitellen häneenkin. Saatuaan ulkonaisesti tahtonsa perille, Inarin jälleen näennäisesti omakseen, alkoivat taas heidän sisälliset ristiriitansa tuntua kovina, katkeroittavina. Hän tunsi sovittaneensa oman vikansa ja jäi hyvällä omallatunnolla syyttämään Inaria, joka viimeiseksi oli ollut loukkaava. Ja lopulta hän pani koko heidän rakkaudenonnettomuutensa kokonaan Inarin niskoille, pesten mielikuvituksessaan itsensä aivan puhtaaksi, ja uskoen omiin mielikuviinsa.
Inari taas kantoi kaunaa Porkalle siitä, että hän tämän vuoksi oli kadottanut Alvian.
Hän oli usein myös häijy ja itsevaltainen, sisimmässään vaatien Porkalta pelkkää alistumista ja palvelemista. Nyt on sinun vuorosi, hän tunsi. Jos en kelpaa tällaisena, voit mennäkin. Se on minulle yhdentekevää.
Hänen sielussaan asui suuri, viileä välinpitämättömyys. Ei voinut tapahtua enää mitään. Ei mitään pahaa ainakaan. Koko hänen entinen elämänsä näytti hänestä nyt vain kuumeisten aivojen houreelle, pitkälle tuskalliselle hulluudelle. Ja kaikki, mitä Porkka puhui, tuntui hulluudelle.
Hän ei tahtonut enää rakastaa, korkeintaan tulla rakastetuksi, ei osannut olla avonainen ja antautuvainen, korkeintaan kiitollinen, jos joku oli hyvä.
Porkka teki parastaan, mutta Inari vertasi häntä Alviaan, eikä hän ollut yhtä hyvä hänen mielestään, ei osannut tarjota mitään, joka Inarille olisi tuottanut iloa. Onni tarjottiin hänelle liian myöhään. Hän oli sammunut, hänen sielunsa puhkesi kukkaan maata kohden, ei mikään päivänpaiste voinut sitä enää elvyttää. Ja niin monta pitkää vuotta oli hän kuitenkin janonnut rakkautta, hellyyttä, aurinkoa, turvaa, kotia… Mutta hän oli pakottanut hyrskyävät tunteensa vaikenemaan säilyttääkseen Porkan, ruokkinut häntä väärillä, miehekkäillä mielikuvilla ollakseen hänelle mieluinen. Ja taas olivat nämä mielikuvat toteutuneet! Hän oli nyt henkisesti ahavan purema, luonteeltaan karaistunut. Hän ei ymmärtänyt, mihin hän enää olisi tarvinnut Porkkaa. Turhaan koetti hän etsiä itsestään jotakin salaista soppea, jossa vanha uhrituli vielä olisi palanut. Hänen sydämensä ei sanonut mitään, hänen aistinsa eivät sanoneet mitään, hänen päänsä sanoi, ettei hän kaivannut avioliiton suojaa, ei mahtunut siihen, ei sopinut siihen enää. Se olisi ollut tyylitöntä. Hän olisi raiskannut kodin niinkuin kodittomuus oli raiskannut hänet. Hän olisi kuljettanut sinne sydämensä sulamattoman talven ja kuihtumuksen, arpiniekan, kovettuneen, välinpitämättömän sielunsa, joka ei enää pelännyt antaa vasta-iskuja… Kuin aave olisi hän siellä ollut…
* * * * *
Sangen pimeässä ja raskaassa mielialassa he vihdoin lähtivät kotimatkalle.
Oli jo joulukuun puoliväli, kun he astuivat laivaan, jonka piti laskea heidät jälleen kotimaan rannalle.
* * * * *
He istuvat kannella pimeässä suurien vilttien sisällä, tuijottaen mustaan aaltoilevaan veteen ja kuunnellen koneen yksitoikkoista jytinää. Leuto tuuli puhaltaa, tähdet leviävät rajattomana iankaikkisuutena heidän yllään.
Nekin kiertävät yksin rataansa, puhuu Inari itselleen. Ja jos ne sattumalta kohtaavat toisensa, niin palavat ne poroksi. Niinköhän on ihmisenkin laita, luonnon ikuisten lakien lapsen? Polttaa tuhaksi yksilöllisyytensä, painua takaisin alas alku-aineeseen, alkaa alusta ja joskus hämärässä, käsittämättömän etäisessä tulevaisuudessa jälleen puhjeta elimelliseen yhteiselämään… Vain siksi, ettei tyhjyyttä olisi… Minulla on jo tyhjyys, usva, hämäryys. Mikään yksilöllinen pyrkimys ei tue minua enää. Tahdottomana vajoan kaaoksen syliin. Suuret luonnon voimat voivat jo pyyhkiä minut pois. Näkymättömät bakteriot hajoittavat jo elimistöäni, josta elämän toimintatarmo on paennut. Ei mitään kulumatonta ole minussa enää. Eteenpäin rientävän kulon läpikulkupaikka olen ollut, rakkauden, joka sytyttää elämän ja jättää jälkeensä kuoleman… Yksi ainoa oli, joka yhdisti minut elävään elämään, yksi ainoa oli, jonka kanssa olisin voinut piirtää taivaalle tekemättömien tekojen ja suurten unelmien linnunradan… Sekin ainoa minulta vietiin! Nyt on pimeys…
Ja kuitenkin! Olihan hänellä Porkka. Istuihan sama Porkka tuossa hänen vierellään, sama eikä kuitenkaan sama!
Nyt minä tiedän, nyyhkyttää Inarin rinnassa, miksi maailma äkkiä on käynyt niin elottomaksi, miksi pimeä yksinäisyys minut ympäröi, miksi kaikki kauneus on kadonnut. Nyt tiedän sen ja tohdin sen lausua ensi kerran ääneen: Rakkaus, rakkaus, tuo inhimillisyyden ihanin kukka on kuollut minun sydämestäni! Voi minua, onnettominta ihmisten joukossa, minulla oli se, enkä osannut sitä vaalia! Minä kielsin sen aurinko-silmältä auringon, sen juurilta kaikkeuden janon, sen lehviltä heleän kyynelekasteen! Minä kielsin sen vangitsemasta katseellaan, juurtumasta juurillaan, jätin ilman armasta huolta ja ihailua tuon hemmoiteltavimman ja arimman taimen Luojan suuressa yrttitarhassa. Voi minua! Minun rakkauteni on kuollut minulta…!
— Inari!
Inari hätkähti hereille ajatuksistaan.
— Mitä?
— Sano minulle, Inari, miksi lähdit kanssani, kun et kuitenkaan rakastanut minua? Sinä rakastit sitä toista, rakastat yhä vieläkin ja pakottaudut olemaan minun kanssani! Silloin ensihurmauksessani en tätä kaikkea niin selvästi nähnyt. Olin liian onneton, onnellinen, liian täynnä omaa tahtomistani. Tuskani ja rakkauteni sokaisi minut. En ymmärtänyt, että sinussa oli ikuinen jää. Luulin, että sulaisit. Mutta sinä, joka olit tajuissasi, laskeva, näkevä, kaikkitietävä, miksi teit minkä teit?
— Minun täytyi…
— Kostaaksesiko minulle? No, siinä ainakin onnistuit! Säälistäkö, sano, säälistäkö, jota tiesit minun pelkäävän enemmän kuin mitään? Monta kertaa muistan sinun lausuneen toivomuksenasi, että tulisin heikoksi ja väsyneeksi. Tätä hetkeä sinä siis odotitkin! Oikeaan osasit. Nyt minä olen todellakin vanha ja rapistunut. Palaan Suomeen kymmenen vuotta vanhempana kuin mitä sieltä lähdin. Sellaiseksi olet minut nyt tehnyt. Oletko nyt tyytyväinen työhösi?
— Voi, miksi puhut noin katkerasti! Meillä on alunpitäen ollut niin erilainen käsitys rakkaudesta. Sinä luulit pelkääväsi sääliä, mutta pelkäsitkin itse rakkautta, ja siksi se nyt vuorostaan pakenee. Sankaritkin levähtävät, jumalatkin levähtävät, mutta sinä et sallinut yhteistä lepoa meille, sinä nimitit sitä heikkoudeksi. Ja kuitenkin olisin jaksanut siirtää vaikka vuoria, jos olisin sinun sylissäsi saanut itkeä ulos suuren inhimillisen väsymykseni. Tahdoit karaista itseäsi ja minua, kivetit kyyneleeni, pilkkasit tuskaani, herjasit hellyyttäni ja niin lakastuivat sielumme arimmat sirkkalehdet. Sinusta oli vanhuus rumaa ja yhdessä vanhettuminen häpeällistä ja niin saamme nyt hoippua hautaan yksinäisinä, tai toisten turvissa. Ja minä olin syntynyt maailmaan sellaista rakkautta varten, joka kestää muuttumattomana läpi kaikkien ikäkausien ja elämän vaihtelujen, uhmaa vanhuutta ja kuolemaa, halkaisee itse haudan erottavan muurin. Ja nyt… Näin aikaiseen jo minä sammuin… Hukkasin elämäntehtäväni… ja elämäni…
— Ja minä elämän tarkoituksen, sanoi Porkka pimeästi. Se kuoli sinun kanssasi. Tiedän kyllä, olen aina tiennyt, ettei elämällä olekaan mitään tarkoitusta, mutta minä annoin sille tarkoituksen, minä panin siihen sisällön. Nyt ei ole mielestäni millään mitään tarkoitusta enää, ei Suomella ei Europalla, ei koko ihmiskunnalla. Kaikki kärjistyi meihin, kaikki oli olemassa vain meitä varten ja meidän kauttamme. Nyt laskeutuu ylitseni vain rannaton, rajaton autius. Mitä minusta tulee tältä pohjattomuuden pohjalta? Mitä ilman Inaria? Millä täytän ja rajoitan elämäni nyt?
— Työllä!
— Miksi tekisin mitään! Ei ole ketään, jota varten tahtoisin mitään tehdä.
— Sanotaan toisten tekevän taidetta surustaan.
— En minä tiedä, onko minulla surua tai mitä minun siitä pitäisi tehdä. Minulla täytyy olla joku tarkoitus, vaikka kuinka valheellinen, joku tuki, joku mitta, joku suunta, joku ankkuri, ajatus, määrä. Muuten hyvä ei ole hyvää eikä paha pahaa, kaunis ei ole kaunista eikä ruma rumaa. Ei ole muotoja, värejä, viivoja, ei plastiikkaa eikä järjestystä millään. Nyt olen itse itselleni myös vallan välinpitämätön. En enää ajattele kasvattaa sisällistä ihmistäni. En ymmärrä, mitä sellainen edes merkitsee. En käsitä myös mitä Helsingissä tekisin. Se on aina merkinnyt minulle taistelutannerta. Ja tämän haaksirikon jälkeen ei minusta ole siihen enää… Tämän kaiken sinä olet saanut aikaan, tällaista jälkeä sinä jätät, Inari! Ja minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, että olet päästänyt särkymään jotakin korvaamattoman kaunista. Kaikki riippui yksinomaan sinusta…
— Sinä särit ensin minussa jotakin korvaamattoman kaunista.
— Matkustinhan sen vuoksi Canossaan. Mutta en kelvannutkaan sinulle ja silloin olin sentään parempi kuin koskaan…
— Sinä hylkäsit minut ensin. Ja siitä jäi jotakin routaista rintaani. En voi olla enää välitön sinulle, en milloinkaan. Jotakin on välissä, joka estää lähestymästä, joka ei katoa, joka syyttää, jota en milloinkaan voi unohtaa…
— Olisihan silloin sulaa hulluutta, jos menisimme yhteen…
— Olisi…
— Yksi lohdutus minulla sentään on. Minä olen tehnyt parhaani. Nyt sinä olet syyllinen, en minä. Sillä olet helpottanut eroa ja minä voin jättää itsepuolestani sinut nyt paremmalla omallatunnolla kuin vuosi takaperin.
— Olemme molemmat tehneet parhaamme. Ja näin on meidän sentään käynyt…
* * * * *
Tuuli yltyy. Aallot kohisevat, kone jyskyttää enenevällä voimalla.
Kohti Suomen rantoja!
Inari ja Porkka tuijottavat kolkkoina eteensä…
Millainen paluu!
Ja mitä varten?