XIX.
Inari vajosi täydelliseen lamaustilaan.
Hän saattoi olla huoneeseensa sulkeutuneena päiväkausia tylsässä tuijotuksessa, syömättä, pukeutumatta, muistamatta mitään, välittämättä mistään, voimatta liikuttaa jäsentäkään, kykenemättömänä kaikkeen.
Hän karttoi ihmisiä. Ne olivat hänestä kammottavia. Niistä lähti voimasäteitä, joita hänen ehtynyt elimistönsä ei sietänyt. Muuten oli kaikki hänelle yhdentekevää. Ei koko maan ja taivaan avaruudessa ollut asiaa, minkä vuoksi elää, mutta ei minkä vuoksi kuollakaan. Inari oli enää vain kuin itsensä kummitus, entisen elämänsä epäoleellinen varjokuva. Välistä jaksoi hän toimittaa jonkun pienen työn pysyäkseen hengissä. Mutta siihen rajoittui hänen toimintakykynsä. Häneltä puuttui sisällinen ponnistin. Hän ei välittänyt rahasta, sillä mitkään rahan antimet eivät häntä houkuttaneet, ei yhteiskunnallisesta asemasta, sillä sen edut olivat hänelle arvottomia. Häntä ei haluttanut panna tikkua ristiin itsensä tähden. Mitä hän itsestään! Hänen puolestaan sai hänen olentonsa atoomeille tapahtua mitä hyvänsä. Hän ei osannut enää kärsiä mistään, ei pelätä mitään, ei kuolemaakaan. Muiden vuoksiko siis pakottaa itsensä elinvoimaiseksi ja työteliääksi? Mitä hyötyä hänestä saattoi olla kenellekään! Jos hän jo olisi ollut maankamaraa, yleistä, epäyksilöllistä elämän-kuonaa, olisi hän rappeutuvasta ruumistaan voinut antaa ravintoa ruohoille, kukille, puille, pelloille, uusille alku-itiöille. Mutta tällaisena! Pitikö hänen tulla opettajaksi, kuten äiti-vainaja tahtoi? Nousta ehkä opettamaan vanhaa oppia kaiken turhuudesta? Miten inhimillinen vapaus, johon kaikki kehitys pyrkii, on epäiltävää ja vähäpätöistä, miten rakkaus kaikissa muodoissaan ja asteissaan kantaa itsehäviön siementä, miten se on järjetöntä, epätäydellistä, lyhytaikaista ja turmiollista sentähden, että sekin pyrkii vapauteen ja että sen olemus kuitenkin on orjuus. Niinkuin koko ihmisen olemus. Kaikkein pienimmässä kenties, niin pienessä, ettei sitä voinut pitää edes harkinnan arvoisena, hän on vapaa. Hän tekee sen tai sen pikku asian, jättää tekemättä sen tai sen, ja sitten käy kaikki itsestään välttämättömyyden pakolla. Pienestä lumipallosta kasvaa lumivuori, keveästä mielikuvasta raskas todellisuus, joka hautaa alleen kokonaisia kauneus-maailmoja. Pieni huomaamaton lipsahdus vain junaraiteissa ja toinen menee itään, toinen länteen. Se on ihmisen vapautta! Niinkö hänen piti puhua? Ja lisätä vielä, ettei tämäkään ollut totta, että kukaan ei voinut sanoa totuutta, ainoastaan tehdä uskontunnustuksensa, ja että hän itse uskoi elämän sovittamattomaan traagillisuuteen… Ei, pikemmin oli hänen pidettävä suunsa kiinni, oltava kuin muut, otettava olemassaolon taisteluun osaa niinkuin ennenkin ollakseen vähentämättä muiden elinvoimaa ja vastustuskykyä… Esimerkin vuoksi! Mutta olihan hän itse paras esimerkki siitä, että toisten hyvä esimerkki ei kyennyt antamaan elämän voimaa…
* * * * *
Sillä aikaa vietti Porkka hurjaa elämää.
Joskus hän yövalvoneena ja sairaana vieläkin eksyy Inarin asuntoon. He pitävät kumpikin lopullista eroaan selvänä, mutta siitä huolimatta he yhä huomaamattaan kirvelevällä sydämellä palaavat entisiin puheenaiheisiinsa.
— Miksi sinä hylkäsit minut? valittaa Porkka.
— Miksi sinä ensin hylkäsit minut? vastaa Inari.
Porkka on paljon muuttunut ulkomuodoltaan. Entinen siro boheemi-eleganssi on poissa hänen käytöksestään ja puvustaan. Hän on melkein rappeutuneen näköinen, kun hän pitemmiltä juomingeilta napittomassa, tahriutuneessa nutussa, rikkinäisissä kalosseissa, veristävin silmin ja pöhöttynein kasvoin ilmestyy Inarin eteen.
Inarin on tuskallisen vaikea nähdä tätä. Omasta olostaan hän ei välitä, mutta nuo ulkonaiset onnettomuuden merkit Porkassa ovat murtaa hänen sydämensä. Hän herää välinpitämättömästä horroksestaan, hän kyselee hellästi huolehtien ja murheellisena:
— Rakas ystävä, miksi sinä noin…?
— Näen, että pidät minua jo vähämielisenä renttuna. Olet oikeassa: järki on jättänyt minut, sydän särkynyt, siveellinen selkärankani murtunut! Niin paljon on minulla tosin vielä jälellä siitä, että osaan edes kärsiä. Voi, miten minä kärsin, mutta kellään ei saa olla siitä aavistusta, ei sinullakaan. Minä nauran ja elän iloista elämää ja hetken levon ja lohdun löydän porton sylissä. Sinä olet minut sinne työntänyt. Niin syvälle olen pudonnut ylpeistä pilvilinnoistani. Ja minun, jonka piti sinun kanssasi kahden elää puhtaudessa ja kirkkaudessa ja koskemattomuudessa, tuolla, tähtitaivaalla, ei yhteiskunnan ulkopuolella kuten boheemi, kuten minä ennen, vaan yläpuolelle niinkuin suurien taiteilijoiden ja ihanien ihmisten sopii! Ja täällä nyt olen yhteiskunnan alapuolella kuin hampuusi! Jos tästä vielä joskus paranen, tulee minusta jotakin aivan muuta, kenties mystikko, kenties ihmisrakkauden apostoli. Sitä varten täytyy ensin olla hyvin onneton, tulla hyvin nöyräksi… Nyt sen tiedän. Tai ehk'en tulekaan niin jaloksi, tylstyn vain tavalliseksi porvariksi, unelmattomaksi, käytännölliseksi, kyynilliseksi. Järjestän elämäni järkevästi niinkuin muutkin: otan ystävyyden ystäviltä, toveruuden tovereilta, rakkauden naisilta, haalin koko eri tahoilta ne inhimillisyyden puolet, jotka ennen löysin sinussa yksin. Kaikki sinä olit minulle: ystävä, toveri, rakastajatar, puoliso, sotaveikko, unelma ja todellisuus, lähtökohta ja päämäärä. En enää koskaan sinun jälkeesi voi olla onnellinen, mutta voin nauttia ehkä. Enkä enää viitsi edes pohtia onnea ja onnettomuutta, noita kahta salakavalaa käsitettä, jotka ovat hämärtäneet ihmis-aivoja maailman alusta alkaen. Siirryn vain sievästi vakavuudesta ilomieliseen rappeutumiseen, ehdottoman tarpeesta sovitteluun. Minusta voi tulla vielä vanha, viisas, tyytyväinen irstailija. Etkö sinäkin soisi minulle kernaasti tällaista pientä valoisaa iltapuhdetta?
— Minä soisin vain, että vielä voisimme olla yhdessä, sanoo Inari murheellisesti. Luuletko siis, että se on aivan, aivan mahdotonta?
— Siihen pitäisi jollakin meistä olla niin luja usko. Kellä se on?
Ei minulla.
— Ei minullakaan…
* * * * *
Kerran loppukeväällä tulee Porkka Inarin luo tavallista täsmällisempänä ja kevyempänä.
— Voit onnitella minua, hän sanoo.
— Miksi?
— Olen jälleen solminut suhteeni Naimaan.
Inari kalpeni.
— Olenhan surrut sinua jo tarpeeksi. Tarvitsen järjestetyn elämän. Minun täytyy päästä naimisiin, saada ulkonaista täytettä, joka tekee helpommaksi unohtamisen…
— Unohtamisen?
— Niin tahdon unohtaa sinut. Muuten menen rappiolle. En kestä tällaista kauempaa.
— Minä en voi enkä tahdo unohtaa sinua koskaan, koskaan!
Inari laukesi itkuun.
— Mitä sinä itket, Inari?
— Itken kaikkea sitä, mikä meidät erottaa.
— Mikä se on sitten, mikä?
— Minun liian suuri rakkauteni sinuun.
— Sinähän rakastat toistakin. Mutta minä, minä en ikinä ole rakastanut enkä tule rakastamaan ketään muuta naista kuin sinua.
— Ja nait Naiman…
— Niin, niin köyhäksi jäin sinusta. Otan sen, jonka saan. Olen kiitollinen hänelle, että hän vielä huolii minusta, joka olen anonut almuja porttojen ovilla. Ja vanhasta, väsyneestä taiteilijasta tuntuu hyvälle, että on edes joku, joka vielä häntä jumaloi, joka ei tiedä mitään hänen haaksirikkoutuneesta sielustaan ja hänen kadonneista kauneus-unelmistaan. Minusta ei tiedä kukaan mitään paitsi sinä, Inari, eikä tule tietämään…
— Ja sinä tahdot unhoittaa minut.
— Ulkonaisesti vain. Niin on minun helpompi olla. Sydämeni yksinäisyydessä, siellä syvällä, korkealla, salaisessa mielikuvamaailmassani, joka tästä lähin on oleva suljettu valtakunta kaikille, siellähän sinä aina olet ja asut ainoana, muuttumattomana. Sinua ainoaa olen minä rakastanut täydellä sielullani ja ruumiillani täydessä miehuudessani. Sinä olet minun sydämeni ainoa morsian, jonka valitsin vaikeimmalla ja voimakkaimmalla hetkelläni. Minulla oli unelmani. En voi sitä pienentää. Me olemme yhtyneet elämän korkeimmalla kohdalla. Antaneet toisillemme ja saaneet toisiltamme yhtä paljon. Parhaani olet saanut, minulla ei ole enää mitään sinun arvoistasi tarjottavaa. Sinun jälkeesi on vain alaspäin menoa, pimenemistä… Parempi sinullekin, ettet näe rapistumistani.
Inari tyrski valtoinaan.
— Minä en kestä sitä ajatusta, etten enää saisi nähdä sinua, että auttamattomasti olet sidottu toiseen ihmiseen, lopullisesti kadoksissa minulta, ettei minulla enää ole lupaa luoda silmääni sinuun, joka olet kaikkeni iankaikkisesta iankaikkiseen, ainoa armaani kohtalon kaikkivaltiaan edessä, joka on liittänyt meidät yhteen onnettomuuden siteillä! Enhän minä vielä ole kokonaan kuollut, koska jaksan näin hirveästi kärsiä! Vanha sydänhaavani vuotaa verta, vanha rakkaus-haaveeni yhä vain minua vallitsee. Aivoni kieltäytyvät ymmärtämästä, että elämäni suurin riemu ja tuska olisi ollut turhaa, että voimani, taisteluni, tahtoni olisivat kaikki menneet hukkaan. Etkö luule, että vielä voisimme yhtyä, että vielä voisimme saavuttaa sopusoinnun? Etkö vielä kerran tahtoisi koettaa?
Porkka nostaa Inarin syliinsä ja heidän kyyneleensä valuvat virtana yhteen.
— Rakas, armas Inari, hän nyyhkyttää.
— Emmekö voisi lähteä pois koko Helsingistä, joka on heikkoutemme ja onnettomuutemme todistaja, jossa menneisyyden myrkky meitä jäytää. Lähdemme jonnekin sydänmaalle, kauas…
— Kevättä katsomaan! Oletko huomannut, että jo on melkein kesä.?
— Menemme kuulemaan, miten ruoho kasvaa, miten kaislikot kahahtavat ja laine liplattaa… Sinähän pyrit mystikoksi…
— Sinä kutsut aina esiin minun hyvät puoleni…
— Kaupunki turmelee, elämä turmelee. Minäkin olen tullut niin pahaksi. Jospa vielä voisin tulla hyväksi!
— Ja minä uskovaiseksi…
— Minä uskon jo. Meidän rakkautemme on leikattu poikki parhaimmillaan kuin kultainen vilja. Sillä emme mahda mitään. Mutta murheemme ja hellyytemme siunaa meille vielä kauniin, kelmeän jälkisadon…