XX.
He kulkivat rinnan äänettöminä ja väsyneinä pitkin korkeiden, humisevien vaarojen rinteitä.
Heillä ei ollut mitään sanomista tai he eivät voineet taaskaan sanoa mitään. He tunsivat ainoastaan, että rakkaus koko ajan kuoli heidän väliltään, että se oli parantumattomasti sairas, ei millään hetkellisillä liikutuksilla ja tarmonpuuskilla enää pelastettavissa.
Jos he nauroivat, soinnahti heidän naurunsa väkinäiseltä, jos he puhelivat, oli se keinotekoista ja pakotettua, jos he vaikenivat, oli se autiota ja kammottavaa. He tunsivat molemmat selvästi, että he eivät enää voineet elää kahden, ei täyttää lämmöllä ja liikkeellä sitä tyhjää paikkaa, joka levisi kahden yksinäisen ihmisen välille maalla, Suomen raskasmielisessä, ikuisesti kohisevassa korvessa. He tarvitsivat toisten apua, kaupunki-elämän keinotekoista kiihotusta. Ainoastaan ääretön rakkaus, kulumaton, mitään epäilemätön, mitään pelkäämätön, maailmatunohtava rakkaus saattoi tehdä Suomen korvet kultuuri-ihmisen hermoille siedettäviksi. Ja sellaista heillä ei enää ollut.
Aurinko oli laskenut. Lahdelmat lepäsivät kylminä, värähtämättöminä kevät-hallaisessa iltahämärässä. Saarten raskaat ääriviivat kuvastuivat mustina pakkas-punaista taivaanrantaa vastaan, kivettyneinä, liikkumattomina, niinkuin sanaton suru, niinkuin maailmanhengen iankaikkinen tragiikka, luonnon loppumaton soimaus omaa kohtaloaan kohtaan. Se oli kuin katoavaisuuden kaameaa syytöstä katoamattomuudelle. Elämä, liikunto, työ, lämpö, kaikki hävisi kerran, tuo yksin jäi jälelle, tuo syvin, mustanmurheellisin, vaipuneen voiman äänettömästi valittava varjokuva. Noin tulisivat siis noiden yöllisten saarien syyttävän-raskaat ääriviivat ijäisesti uimaan aution maapallon kylmän-helottavilla ulapoilla senkin jälkeen, jolloin jo kaikki elämä oli ehtynyt, ihmishenki sammunut, ihmistyö murentunut. Nyt jo ne muistuttivat kaiken turhuudesta, elämän lahjain lyhytaikaisuudesta…
He seisoivat tyrehtyneinä tämän armottoman avaruuden edessä. Heillä ei ollut kummallakaan sanoja lohduttaa toistensa yksinäisyyttä, lievittää tragiikan tunteen välttämättömyyttä liian vanhoissa sydämissään. Pintakerrostumat olivat aikoja sitten loppuun kulutetut heidän aivojensa kantopiirissä.
Oli jälellä ainoastaan pohjimmainen, kaiken-turhuuden-tunnon kummitus, sama, joka kerran oli keinuva loppuun palaneen taivaankappaleen elottomassa varjopeilissä elementtien riehunnan lakattua. Nekin hävittivät ja samalla kuitenkin tarvitsivat toisiaan. Niinkuin ihmisetkin. Ne heijastivat ihmisiä ja ihmiset niitä. Sama salaperäinen voiman ja kauhun kuva kuulsi kaikesta olevaisuudesta.
Olihan Porkka kuin meri, läikkyvä äärettömyys, täynnä syvyyksien hirmuja, taivaan tähtien ja maallisten tulien heijastelua, pettävä, upottava mielikuvamaailma hän oli. Ja Inari kuin maa, jonka rajoja hän tarvitsi ja jota vastaan hän raivosi, jota hän virkisti ja elävöitti ja samalla hävitti, jota hän suuteli ja ikävöi ja kuitenkin pakeni. He täydensivät ja murensivat toisiaan. He työnsivät pois tai hukuttivat toisensa, jos jompikumpi yritti antautua. He olivat siinä toistensa vieressä, kaipasivat toistaan, rakastivat toistaan, eivätkä sentään voineet yhtyä. Inari jäi Porkalle vain toteutumattomaksi mielikuvaksi, Porkka Inarille vain saavuttamattomaksi kauneus-unelmaksi, kipeäksi pakkotunnelmaksi, käsittämättömäksi, ikävöidyksi päähänpistoksi. Olihan se ihmeellistä! Tai oikeastaan ei sen ihmeellisempää kuin rantojen ainainen kaukainen kuvastelu vedenpinnassa, veden ainainen hiipuva, vetävä, pakeneva läikähtely lahtien liikkumattomille parmaille…
Inari yritti sanoa Porkalle jotakin hyvää ja hellää, mutta ei sanonutkaan, se tuntui niin tuiki joutavalle ja lapselliselle.
Näin he ensimäisenä iltana maalla vain äänettömällä pään-nyökäyksellä jättivät hyvät-yöt toisilleen.
Heidän huoneensa majatalossa olivat vieretysten. Ja kun korpi humisi heidän ympärillään ja tuuli valitti, olivat he kuulevinaan toistensa sydämen pohjasta kumpuavat huokaukset…
Seuraava päivä oli ensimäisen kaltainen. He kulkivat jälleen suurimman osan päivästä harjujen synkkiä metsäpolkuja osaamatta sanoa toisilleen mitään, osaamatta lähestyä toisiaan millään. Kuin kaksi vierasta. Ja kuitenkin he olivat niin läheisiä, että olivat suorastaan vaihtaneet sähköä, tulleet voimain tasapainoon siten, että he kaiken jo olivat toisilleen antaneet. Ei sotaa, ei kirpeitä kypeniä enää, ei pyrkimystä puoleen eikä toiseen! He olivat yksinäisiä, irrallisia, toisillaan kyllästettyjä.
Miksi vetivätkin vaistot yhteen juuri silloin, kun yhdyntä oli satunnainen, järjetön, sotaisa, kahden vieraan välinen? Miksi pyysivät ne erilleen silloin, kun sielut olivat yhtyneet, henget tasaväkiset ja läheiset? Kammoksuiko luonto rauhaa, paikallaan olemista, ylläpitikö se vain yksinomaan tulemista joksikin, muuttumista, vierimistä, vaihtumista, hajoamista…?.
Niin vähästä niin paljon, niin paljosta niin vähän! Se oli niin surullista. Inari katsoi Porkkaan kuin apua rukoillen ja apua kurkoittaen. Sairaita, kuluneita, säälittäviä he olivat molemmat, eivätkä voineet parantaa itseään eikä toisiaan. Ei millään. Ja Porkan vuoksi olisi Inari sentään vieläkin antanut vaikka henkensä, jolla hän ei enää tehnyt mitään.
Heikosti koetti Inari murtaa jäätä väliltä.
— Minä rakastan sinua, keskeytti hän äkkiarvaamatta äänettömyyden.
— Kuinka paljon? kysyi Porkka kuivakiskoisesti.
— Enemmän kuin ketään muuta, niin paljon kuin minä voin rakastaa, vastasi Inari yksinkertaisesti.
— Se ei ole totta, sanoi Porkka jyrkästi.
Inari tunsi, ettei hänellä enää ollut sitä sisällistä voimaa, joka olisi tehnyt vastaväitteen uskottavaksi. Hän ei yrittänytkään. Häntä väsytti. Raukeasti hän virkahti:
— Luulet, että rakastan enemmän toista. Se ei ole totta.
Mutta hän kuuli omissa korvissaan, miten hänen äänensä soinnahti ontolta ja vakuutuksettomalta.
— Ei puhuta tästä enää, sanoi Porkka. Ole iloinen mieluummin. Sinä voit aina matkustaa sulhasesi luo Parisiin!
— Ja sinä naida Naiman!
— Sinä tulet myös menemään naimisiin Alvian kanssa! Ja olisi hyvin väärin sitäpaitsi, jos minä yksin saisin korjata syntini palkan, muhoili Porkka hupaisella katkeruudella.
— En tiedä Alviasta enää mitään.
— Niin sinä aina sanot. Aavistukseni vain eivät ole pettäneet minua vielä koskaan. Turhaan olet koettanut viedä minua valon taa. Kaikki olen tiennyt edeltäpäin…
— Entä minä sitten! Jo kuusi vuotta sitten tiesin tämän avioliittosi! Oliko ihme, jos silloin kärsin. Nyt en kärsi enää…
— En minäkään ole enää mustasukkainen sinun tulevaisuudestasi, entisyyden pohjalta ainoastaan. Suon teidät oikein vahingon-ilolla toisillenne. Se on teille kummallekin oikea rangaistus. Sinä teet nuuskaa mistä miehestä tahansa. Ja koettakootpa muutkin miehet kelvata sinulle, niin saavat nähdä!
He mykistyivät taas molemmin puolisesta halveksinnasta, jonka he kohdistivat toisiinsa noiden kahden muun vuoksi. Että juuri Porkka nai Naiman! Että juuri Inari ikävöi Alviaa!
Näin kävelivät he rinnakkain keväisen luonnon helmassa, immuuneina, voimattomina toistensa suhteen, syttymättöminä ja synnittöminä, kaukaisina ja sentään saattamatta yhtyä sen enempää. He tunsivat toisensa niin hyvin, etteivät he enää voineet olla yhdessä tuntematta yksinäisyyttä ja elämän köyhyyttä, eivätkä he myöskään tahtoneet erota.
Täten he pitkittivät maalla oleskeluaan päivästä päivään tämän viimeisen hirvittävän eron kynnyksellä, viivyttäen ratkaisua, ikäänkuin toivoen vielä jonkun odottamattoman pelastuksen, avun tulevan…
Mutta mitään ei tullut, ei värähtänyt…
Ja melkein huomaamattomasti niinkuin he olivat tulleetkin he siirtyivät takaisin ihmisten pariin kumpikin täysin talttuneina, tietoisina siitä, että he nyt auttamattomasti olivat jättäneet taakseen sen ainoan arvokkaan, inhimillisesti rikkaan ja täyteläisen kosketuksen, mikä heidän kohdalleen saattoi tulla tässä elämässä.
Mutta he eivät keksineet enää mitään syytä pidättää toisiaan. He eivät jaksaneet tarjota toisilleen enää mitään…
Jos oli elämää murto-osakin jälellä vielä heidän osalleen, täytyi sen tulla jostakin muualta.
Inari tunsi, ettei sitä ollut enää missään.
Ja Porkka: ettei se ollut enää minkään arvoista.
He saapuivat jälleen kaupunkiin aivan tyyninä. Koko loppumatkalla he eivät enää kinastelleet, viisastelleet rakkaudesta eivätkä itkeneet, eivät myöskään lingonneet syytteitä tai tarkottelevia tähtäyksiä toistensa silmille. He olivat melkein kohteliaita kuin sattumalta tavanneet tuttavat.
Ja asemalla he ojensivat toisilleen kätensä koruttomasti, ilman mielenliikutusta, niinkuin kelle hyvänsä. Sanoivat pienet jokapäiväiset jäähyväiset, jotka he kumpikin tiesivät ijäisiksi.