XXI.
Inari astui tietä pitkin eteenpäin kysymättä minne se vei.
Ulos kaupungista, päin auringon kultaamia metsäisiä rinteitä ja maantien mutkiin piiloutuneiden kylien etäisiä sauhuja…
Kaikki kasvoi, kukki, eli ja kohisi ympärillä. Nurmi lemusi makeaa, vehmasta tuoksua, männyt uhosivat väkevää haudettaan ja kaukaa kuin salomailta tullen leijui ilmassa näkymättömän kasken kytö.
Inari haistelee sitä halulla, tylsästi ja ilmeettömästi, nauttien niinkuin eläin pelkästään luonnon pahaa-tekemättömyydestä.
Ja hän kulkee vain eteenpäin, pois, pois, kauas, irralleen kaikesta, mitä hän on ollut, elänyt, rakastanut…
Eikä se tunnu raskaalle edes. Selittämättömän maailman-lain pakko, joka vangitsee välttämättömyydellään, vapauttaa hänet kaikesta vastarinnan ja ponnistelun velvollisuudesta, tekee sielun hiljaiseksi, mahdottomaksi rukoukseen tai hätähuutoon. Olla vain, kun ei voinut olla olematta. Pahin oli jo tapahtunut, aseet oli lyöty käsistä. Tältä onnettomuuden pohjalta oli kaikki, mikä vastedes tapahtui, sulaa onnea.
Inarissa on kummallinen rauha, helpotus, ikäänkuin joku ikivanha tuskallinen päähänpisto olisi hellittänyt otteensa hänen aivoissaan. Ne ikäänkuin ovat päässeet luonnottomasta jännitystilastaan lepoon, oikeisiin suhteisiinsa. Ja samalla on kuin joku kaihi siirtyisi pois hänen silmistään. Hän näkee maailman kuin ensi kerran, sellaista, jota hän ei ikinä vielä ole huomannut. Sokeana on hän kulkenut. — Tuon yhden ainoan ihmisen kaikkivaltias hahmo on pimittänyt häneltä koko muun elämän. Mikäli se nyt auttamattoman varmasti hetki hetkeltä loittonee, sikäli tuntuu muu ihmiskunta tulevan lähemmäksi. Eiväthän ihmiset olekaan kammottavia, eihän maailma olekaan tyhjä, eihän Inari itse olekaan kuollut!
Hän seisahtuu ja kuulostaa itseään. Hänessä aaltoilee jotakin suurta ja lämmintä, jotakin ennen olematonta, väreilee kuin uuden onnen aavistus… Mitä se on? Syntyykö hän uudelleen uuteen maailmaan?
Onhan maailma, joka nyt on hänen silmiensä edessä aivan toinen kuin ennen, niin maalauksellinen, sopusointuinen, lämmin, kaunis, väkevä… Ja aivan uusi. Ei mitään ole hän nähnyt ennen. Ei tuota hepoa, joka torkkuu päiväisessä ruskean tynnyrikuorman takana, ei noiden tiilipinojen iloisen-keltaista loimotusta, ei noita ympärillä hääriviä työmiehiä, ei mitään…
Inarin edessä hyppelehtii pieni, punamekkoinen tyttö tanssi-askelin. Hänen päänsä ympärille on kiedottu likainen pitsinriekale, hänen suustaan valuu lakritsia ja silmistä paistaa rajaton mielikuvituksen ilo. Hän on varmaan yhtä rikas kuin mikä prinsessa ikään, räsy hiuksilla on diadeemi, maantie parkettilattia, ja lakritsipiippu maailman herkullisin kestitys… Hän kääntyy ympäri ja katsoo säteilevin silmin Inariin ja nauraa. Ja Inari katsoo tyttöön ja nauraa takaisin lämpimästi, onnellisesti, suuri suloinen yhteenkuuluvaisuuden tunne rinnassa…
Rajaton kiitollisuus valtaa hänet. Näinkö ilmaiseksi tuli elämän runsaus, sitten kun lakkasi sitä tavoittelemasta, näinkö laajan läikehtiväksi kävi rakkaus, kun luopui henkilökohtaisesta pyyteestä, näinkö helposti löysi kaikkeuden, kun kadotti kaikkensa! Mutta eihän silloin tarvinnut paeta valittunsa kanssa vieraisiin maihin ollakseen vaivaton ja vapaa, jos näin saattoi kulkea yksin pölyistä maantietä köyhempänä kuin köyhin kerjäläinen jäsentään rikkaampana kuin rikkain ruhtinas. Eihän tarvinnut tehdä väitöskirjoja ja velkaa, tavoitella kellastuvia todistuksia ja kuihduttavia virka-asemia maksaakseen velkansa elämälle. Antaa elämän kuljettaa vain, tehdä mitä se kulloinkin teetti, lentää vaikka auringonsäteellä ja asua vaikka veneen alla! Joka meressä oli kimmeltäviä laineita, joka metsässä humisevia puita, joka maassa päivänpaistetta ja ilmaa, joka kylässä ihmisiä ja ihmissieluja, täynnä elämän moninaisuuden kipeää ja kypenöivää värinää, joka pakotti ikuiseen liikehtimiseen. Liikehtisi mukana vain…
Inari poikkeaa metsäisen kallion kupeelle. Hän näkee ympärillään vaaroja, mäkiä, polkuja, punaisia taloja, myllyjä, lehväisiä laaksoja ja purojen kierteleviä varsia. Hänen silmänsä ovat tulvillaan maailman ihanuutta.
Hän ojentautuu pitkäkseen tuoksuvalle nurmikolle.
Hänen on hyvä olla. Hän ei oikeastaan ajattele mitään. Mielikuvat vain valuvat aivojen läpi irrallisina, oikullisesti velloen olevaisuuden ja olemattomuuden rajamailla.
Hän on kulkevinaan päin auringon nousua, pitkää valkenevaa maantietä. Ja Porkka tulee vastaan… He seisahtuvat, katsovat toisiinsa ja suuri riemu ja rakkaus paistaa heidän silmistään…
He eivät tahdo omistaa toisiaan enää, mutta saavat toisensa itsestään. He ovat kokeneita ja lempeitä, ja harmittomia kuin lapset, yhtä onnellisia kuin Alvia ja Inari kerran Välimeren rannalla, mutta paljon, paljon kauniimpia vielä.
He sanovat toisilleen:
— Sinä olet kokonaan hyvä ja siksi kaikki, mitä olet elänyt, on kokonaan hyvää. Siunattu olkoon elämä, joka sinut on kasvattanut! Se on kaunis, hyvä ja viisas, koska se on tehnyt sinut noin kauniiksi, hyväksi ja viisaaksi!
Kuvat kulkevat yhä…
Inari makaa ruohikossa silmät ummessa. Hän leikittelee ruohonkorsilla ja hymyilee unilleen.
Hän makaa siinä kuin tapaturmaisesti ohivierivistä vaunuista tien oheen heitetty, puolihorroksissa, tuntematta kipua tai tahtomatta elää…
Hänen tekee vain mieli siunata kaikkea ja kaikkia: Porkkaa, Naimaa,
Alviaa… ja omaa sammumatonta sydäntään.
Aurinko paahtaa, kukat lemuavat, kevätnurmi leviää kuin hivelevä silkkihuntu hänen allaan. Maa on niin rakas ja turvallinen.
Inarin on hyvä olla. Ei mikään voi häiritä enää. Ja hänestä tuntuu, että olisi yhtä hyvä, jos hän makaisi siinä kolme kyynärää syvemmälläkin.