ENSI LUMI.
Ensi lumi!
Jähmettyvään
saartuu taivas pilvenlonkaan.
Emo Maa käy uneen syvään,
painuu kyyryyn kypärälleen.
Ensi lumi!
Uusi jälleen!
Kuinka mones se jo onkaan!
Kulkee ohi kuuran siltaa monta tummaa talvi-iltaa…. Lankee mieleen härmän hunnut, kodin-, orpouden-tunnut, vanhat haaveet luota lieden, muiston tuoden, toisen vieden….
Putoo ensi lumen myötä sieluun muiston lumikukat…. Ammoin kuolleet maammot, taatot saapuvat kuin pilvein saatot…. Monta mykkää talvi-yötä kurkistaapi akkunasta, pyhäisiä joulu-öitä, jolloin ruudun takaa salaa nietoksesta orpo-rukat katsoo joulukynttilöitä, jolloin sydän kotiin halaa mieron tietä kulkemasta….
Lumi umpeen polut sataa eksyttäen syöntä monta, tehden monta koditonta…. Mutta lumen tuolla puolla yläisella taivahalla tuhat kulkee linnunrataa; ne on teitä eksyneiden, tähti-usvaa enkeleiden, joiden osa tähtein alla oli lemmen vuoksi kuolla.
Nyt he, henget eri tähtein, rientää aina siitä lähtein halki ikuisuuden iltaa iki-ikävänsä siltaa tähti-lemmittynsä luoksi kertomaan, he miten ovat lepyttäneet vallat kovat: kuollen, toinen toisen vuoksi….
Putoo kylmää valkovihmaa varhaistalven hämärihin, kukkasille elon puiston…. Talvi talven jälkeen putoo. Nousee aatos: Miksi? Mihin? Kohtalotar päämme päällä elon, kuolon lankaa kutoo…. Mutta sydämessä täällä kiertyy niinkuin hopeerihmaa unikuuraa mielikuvain hunnuks heille, kadonneille, tähtiseppeleitä muiston kuollehien kukkain teille, unhotettuin, unhottuvain….