KUVIA UUDENVUODEN-YÖNÄ 1916.
Tulipalo-pakkanen ilmoja viiltää, lailla jääpuikkojen kyynelet kiiltää; maassa ui huura, kuoleman kuura….
Silmissä peikkoja, luuranko-kalloja, valjuja veikkoja, kuu valo-varjoja, Tuonelan karjoja, yön tulipalloja, kummituskuvia….
Veripuna-päivät toistaen ilvein ilmeitä hurjia, ryysyjä kurjia, surman suvia palteille pilvein kauhun haaveina, kalmisto-aaveina riippumaan jäivät….
Mikä hetki nyt lyö? Tää hornan on henkein karkelo-yö.
Mik' on tienoo tää, min kietovi jää, kuva liikkumaton? Ei ihmisten maa. Vaipunut maailma se on.
Edessä sumua, huutoa, humua, tulta ja myrskyä, aaltojen hyrskyä….
Pinnalla erheiden kirjava satu, pohjalla Salliman ikuinen latu: seuraus syystä, renkaasta rengas, tuskien kyystä murhe jalo, murheesta valo, valo ja hyvyys ihmisten vaivaan. Näin ovat vaikeat tiet, ah, taivaan ja onnen varman! Ei voida muuntaa lakia Karman, ei Arjunan suuntaa,
Maailmat vaipuu, nousevi toiset, teot hukkuvat toisten tieltä; ijäti polttavi ihmisen mieltä murhe ja kaipuu.
Käy sfäärien soitto: aamun on voitto!
Tohtiiko ken nähdä sen voittavan, tunnoin kirkkahin katsoa silmihin suurena koittavan valkeuden?
Elääkö ken läpi terhenen?
Jaksaako ken uskoa untaan, kulkea hyvänä, korkeena, syvänä huomenen valkeaan valtakuntaan?
On ilmassa uus, pyhä sointuisuus.
Mut kytkemä on kovan kohtalon, ken kuuntele ei, ken uskonsa uhriksi menneelle vei!
Ken pysähtyy, sen kiertävi syy ja ikuinen jää, yö liikkumaton, kuvat kalmiston: vaipunut maailma se on.