SYKSY.
Syyskultiin kellastuu jo raskain heelmin puu, ja tähdet syttyy lakastuksen yli. Maan sydän yksin lyö kuin täyttymätön työ, vaikk' onkin kylläisyyttä täynnään syli.
Suur' Saavuttamaton sen unelmissa on, ja luonnon kellot ikävätä soivat pois ijäisyytehen…. Ja alttarille sen se uhraa loistonsa, min hetket loivat.
Soi kielet hyisen veen ja tuulikanteleen, ja tuhatluvuin lehdet lentää puista Ma niiden tuskaisaa kun kuulen laulantaa, en omaa orpouttain enää muista.
Ma sitä muista en. Kuin pisar merehen, kuin tähti aavan avaruuden helmaan niin hukkuu murheeni, niin vaipuu lauluni syksyn suureen suru-runoelmaan.