DIES IRAE
Taivas kuin veri pudottaa tähtensä
niinkuin viikunapuu,
mi suuressa tuulessa häilyin lehtensä
karistaa.
Ryskyvi maa kuin laiva, mi
haaksirikkoutuu.
Tulella täytetty meri käärmeitä,
skorpioneja oksentaa.
Hiirenkarvaiset orhit pillastuneina
liekeissä laukkaa.
Kuin saviastia hauras on
sukukuntien työ
hajalle lyöty. Viinakuurnia Herran
suitsevan vihan
enkelit kantaa. Mureni muumion
lailla muodot lihan,
varisi vaatetus sielun. — Ah, alastonta
ken auttavi raukkaa!
Kuolevan perhosen siivin lepattaa
sen tuska ja lyö.
Voi merkkejä taivaan!
On viimeinen yö.
Oi, sielut, sielut, jäättekö hukkuvaan
laivaan?
Esirientäjä
Mun sieluni, sa horjuva, kelmeä varjo, mihin joudut sa? Mikä kohtalos on, sa ruoko kalpea, juureton, taitettu hetkestä pois, ikuisuuden auringon ijäti paahtavan alla, sa pursi sokea, syöksyvä synkkää Tuonelan jokea valtamerelle rannattomalle, sa lintu pieni ihanuuden murtuvan sulkapeitossa helkähtävässä, harhaava yksin puutarhassa yön, Kuoleman sypressi-lehdossa äänettömässä? Mihin joudut sa, mun sieluni, sieluni?
Demoonit
Palkovenhot määrättä kiitävät, myrskyhyn hajoovat, iltaperhot liekkeihin liitävät tyhjähän vajoovat, tomuhiuteet mullassa nukkuvat, pimeään hukkuvat, tuomitut ootte!
Sielut
Aurinko ajaton, taivasten taatto, valkaise meitä; valtameri rajaton, kannata meitä: luoksesi palaa aaltojes saatto; Tuonelan vuoksi, virtaava lähteestä pohjattomasta, tuudita meitä kuin vakaista lasta liekussa kehdon! Ääretön yö iki-vehreän lehdon, suo meille siimes, suo meille rauha! Kaikkeuden Jumala, maailmojen Luoja, taivasten taatto, suo meille rauha, suo meille suoja!
Keruubit
Kuin aurinko maan, elon päivien pää, pois vyöryen pitkältä radaltaan, alas laskeissaan sädevaippahan jää, luo loimujaan ihanaisemmin kuin milloinkaan tulipurppurassaan, majesteettina maan, niin sielutkin vanhurskaiden pois kirvoten tomukuorestaan tulivaunuissaan ylösnousevat, sammuvat Jumalaan ikileimuavaan.