JUOMARIT
Ken tulesta haastoi? Me oomme tulta, vahingonvalkeita, sanotaan niin mieliksi teille, joilla on aatteet maha mahtajan saada ja käskijän vaatteet, levoss' autuaass' siittää sortuvaa sukua ja päästä kunniapatsaisiin! Me puhumme puhki: multa on multa, ja ruumis on ruumis, siitä ei lukua. Turhuus on turhuus ja saasta on saasta, madon ruokaa on kaikki, mi tullut on maasta!
Te näätte, me käymme rääsyissä näissä ja luulette, että myös sielumme täissä on niinkuin teidän ja tuhanteen kertaan maan liejuhun vyölty ja rihkaman mertaan. Te itkuamme ilkutte »elämän yöksi», kun emme voi koukkuhun konnien ryhtyä, pelionneen, jot' uskotaan »elämän työksi!» Me kaihdamme aivonne ahkeraa koppaa, hyvearpajaistenne metallinoppaa, älynaamiaistenne paperilyhtyä.
Ei houkuta meitä ei lyhty, ei liesi. Oi ihminen, maantielle hyljätty miesi, kuink' on hän onnessa kurja ja vapaa! Pelikaani hän on, mi lemmessään pois sykkivää syöttävi sydäntään joka orvolle, jonka hän turulla tapaa!
Yö meidän on hetki. Kun kaupunki musta piripintaansa myöten on haukotusta ja tylsyyttä täynnä, me nostamme päämme. Me kuninkait' oomme, me leikimme lasta, me tempaamme tapparan taivahasta, me poimimme tähtiä, Jumalan näämme…!
Ken Jumalan näki, on kuoleman oma. Elon kankaan ei ainoa sauma, ei loma hävitykseltä säästy, ei järkemme jänne. Krematoorissa kauneuspeijaiden palamme, me siniselle liekille vannomme valamme! Mi täältä on tullut, jääköhön tänne!
Mut ylpeään kätketty untemme uhkaan, on Phoinix lintu, mi syntyvi tuhkaan. Kun raunioin kytevi maallinen majamme, me tulisilla vaunuilla taivaalle ajamme! Ken surmaan ei syöksyis' miekkoinen, jolla on onni kuoleman voittaja olla!