EXCELSIOR
Ylistetty ollos kirvelevä kirkkaus, häviön hirmun ajaton tiima, hukattu minuus!
Loimuan, hehkun lämmittääkseni miljoonia. Kypeniä kylvän, tuskaa ja turmaa, valaistakseni ihmissieluja tarkoituksesta elon.
Tätä on elämä: olla ei kukaan, mikään, vain elementtien laki, vain elektroonien karkelo karehtivainen, atoomin koteloon kehrätty ajatus, mysteeri maailman. Hävittää, hävitä, iskeä tulta kyljestä luonnon kylmän. Kuoleman äyräät, katoovan rajat, eläville näyttää. Poroksi polttaa, muuttaa muuksi, vaivaten vaihtaa hengeksi aine. Tuhota itseys, silta, mi liittää, silta, mi erottaa luonnon ja Jumalan.
Ylistetty ollos kirvelevä kirkkaus, häviön hirmun ajaton tiima, hukattu minuus!
HIILIKUVIA
SPARA
Renessanssi-tarina
»Hei, joutukaatte katsomaan, kuin noita Sparaa poltetaan!»
Näin huuto kiirii tyhjäss' aamuyössä laidalla autiolla vanhan Rooman, miss' synkkäin, laakain talorotteloiden vain rupisammal-seinät huutoon vastaa.
Anakoreetti Martianus Mykkä on kolkon tienoon öisten kujien ainoa kulkija. Hän kiirehtää sen kivityrmän rauta-aitaa kohti, miss' Spara, kuulu velhovaimo, vartoo viimeistä tuomiotaan aamunkoissa. Hän vartijoille virkkaa: »Kristiveljet, ma vaiennut oon armon ajast'aikaa jo viisi neljättä, mut äsken Herra on kirvoittanut sanan salvan multa.
Tää siunauksess' kypsyttäkää ihme Jumalan, salpa noidan sopen avatkaa mulle, jotta kielen kanta virvonnut haastaa kuoloon kulkijalle sais armost' taivaan!» Haukottelee vahdeista toinen, toinen naurahtaa: »Kuin voikin Herran mies noin olla hölmö ja tulla turisemaan taivahasta ämmälle, jok' ei parempata pyydä kuin päästä Helvettiin ja tuota pikaa myös sinne passitetaan. Kyllä maarin sun irroitetun kieles jaaritukset ei ihmeit' tee. Sa tuosta vakuuden voit oiti saada!»
Liekehtivin silmin paaspermannolla istuu velhonainen, huojuttaa ruumistansa, vaikenee. Myös vaikeneepi Martianus Mykkä.
Saa vihdoin puheenlahjan pyhä mies:
»Et noita ole, annan autuuteni sen puolesta! Ma yksin tiedän tuon, salaisuutes… Pikemmin marttyyri ja hurskas uhri olet, oi Aspara! Mun tunnetko sa vielä?»
Spara nyökkää; suun viivaan katkeraan käy hymyn kare:
»Äl' anna autuuttasi, Martianus, mun vuoksein varsinkaan, se tuhmaa ois! Jos en lie noita, lienen pahempi. Niin, valkokyyhkyjä on luutanoidat nuo Helvettihin ratsastavat kaikki minuhun verraten. Se totta on. Mun rippi-isäni sa olit muinen elämän aamunsarasteessa kerran… Eloni sammuessa ryhtyisitkö nyt virkaan samaan? Sanon kuitenkin: paljon, ah, sulta, pater, vaaditaan rakkautta kristityn ja uskallusta lainaamaan sielus lokaviemäriksi mun mustain tihujeni, joiden riena räikeempi on kuin mitkään rippituolit on konsaan kuulleet taikka kenkään ees kuvitella voinut ihminen.»
»Enemmän syytä hartioilles lasket kuin katumus ja nöyryys kristityn velvoittaa syntist,» oikoo pyhä mies. »Mut pateriks mua ällös nimittele, se arvo muinainen on, joka sopi nuorelle silloin fariseukselle, mi kirkoss' Trasteveren pöyhkää kieltä niin käytti kuin ois kaunopuheest' tehty tuost' onsikuorisesta ristinpuu, viis neljätt' ajast'aikaa sitten… Siitä ma ast' oon vaiennut kuin veden kala pohjassa lammen.»
»Miksi, Martianus?»
»Kun käydä täytyi itse kärsimään mun ensin, vasta sitten kärsineitä muit' opastamaan, ensin tulla itse syyn, synnin tuntoon, vasta sitten toisille syntein anteeks' antamusta julistamaan. — Sinua, oi Aspara, ma tästä kiitän. Niinkuin eilispäivän ma kaikki muistan: Hyveit' enkelin ojennusnuoran ankarimman mukaan kun sulle suosittelin, kostamahan hyvällä pahan, niinkuin teki Kristus, sa lausuit: »Sun on helppo, olet pappi, ja siitä palkan saat, ett' anteeks annat rikoksia, joit' ovat toiset tehneet, puolesta outojen, joidenka tuskast' et tiedä mitään.» — Sanas iski kuin kirvelevä totuus iskee tunnon, sit' tuumimahan painuin kohtuun korven. Mut sentään, sain ma tietää, silloin noudit mun säädettäin, mi oli Jumalalle, ei ihmiselle…»
Spara hymähtää:
»Niin, menin luostarihin!»
»Aivan niin. Jumalan sijaisena kunnioitit sa riitamiestäs, miehes murhaajaa ja omaa raiskaajaasi — paavia. Niin sääsin sulle, mut se liikaa oli, nyt myönnän sen, syntiä sovitit sa, jot'et ollut tehnyt, kumarsit pääs ylpeen valheen valtaruhtinaalle, naissyömmes jota käski kammomaan. Jos tästä piinapenkist', uskon ristilt' oot paennut, se inhimillist' on. Mut karannutta nunnaa raaka rahvas kierosti katsoo, siitä noidan maineen oot raukka niittänyt. Synniksi Kirkko myös kovakorvaisuutes laskee, vaikka se itse vastaas vaikeammin rikkoi. Eniten rikkonut oon sentään minä, mi kahlein liikaraskain kammitsoin sun lapsensielus viattoman silloin. Sit' anteeks anomaan oon tullut sulta ja sovittamaan, jos voi sovittaa elämäll' elämää, mi hukkaan meni. Sijastas vaikka tulikuoloon käyn mä. Pakene, lapsi, kaapu ota tää!»
Parahtaa nauruun hulluun vanha Spara:
»Erakko parka, en ma eilinen laps ole enää. Viisi neljättä sun vuotta vaietessas vanhenin myös minä hiukan, opin oudot taiat… Sen verran velhon vikaa minuss' on, ett' aina oman tieni Hornaan löydän! On hetki lyönyt, pater Martianus, mun tili tehdä kanssa elämän ja kuoleman. Mut noitaroviolla ei koskaan soviteta syytä Sparan, siit' ole varma, siitä pidän huolen ma itse. Tiedätkö sa, ukko, miksi minua nimitetään kansan kesken? Oon »Hauta-Spara.» Tulevaisuuden lukenut kirjast' olen unisumun ma kuolinhetket varmat kuoleville. Ei lemmon lentimiä siihen tarvis, omalla oveluudell' ansainnut oon taidon tään: uhrini itse tapoin hetkellä sovitulla! Mitäs sanot? Jo kauhistanko sua tarpeheksi? Nääs, toista sataa olen kuolinpurtta jo ohjaellut Styxin virtaa alas, kuink' en ma osais itseäni syöstä! Vapiset puheenparttani sa julmaa ja pakanallista tuot' et todeks usko! Et oitis älyä! Annas kun kerron: Salaisen Pyhän Nikolauksen mannan ma olen keksijä. Jotakin oppii myös nunnan puvussa. Sit' uskovaiset uskonsa vahvistukseks väliin naukkaa ja pirskailee. Aqua di Napoli taas toisiin tepsii? Kumma sill' on teho: se surmaa hitaasti, mut varmasti; iloisen irstauden hupelot sit' uumiensa rasitukseen ryyppää… Niin, myrkyttäpä olen. Kuink' en olis', kun oma myrkytettiin elämäni jo nuoruudessa perin juurin niin, siin' että sekos tieto hyvän, pahan, ja sappi, sisälmykset mustaks kiehui, mujuksi käärmeen. Muistatko kuink' oli tapaus julma, josta poltinmerkin pois lähtemättömän ma sain? Se sattui Veneziassa, juur' hääyönämme, kun gondoolissa Benedetton kanssa me keinuimme kuin sielut autuaat, ja ylkä morsiolleen lauloi näin:
»Jos kuolen nyt, se, armas, sun on syysi, suvulle kerro jälkeentulevalle: hän sortui onnen liikakuorman alle, kun enemmän kuin pyysi sydän sai; hän yhteen hymyilyysi uppos niin, ett' oudoks kaikin kävi maailmalle! Oi kuullos, vesi öisten kanavoiden solisee tummaan soiden lempi kuin lepohon rauentuin meit' Tuonen kehdoss' unehen tuudittaisi parmahillaan juur 'onnen tähden ollen korkeimmillaan…»
»Näin lauloi Benedetto lemmestänsä. Kuul' autuaitten kuiskeen paholainen, tuo irvinaamar' itse Kristuksen, mi kätyreineen yössä riistaa vainus ja iski, niinkuin korppikotka iskee, kyntensä ihmisonnen apajaan. Tikarin terään sortui Benedetto. Kuink' kävi mun, sen kaiken tiedät sa, sa paimen hyvä, jonka paimensauvaa ma tuskan raivoss' silloin halveksuin; lien singonnut ma monta herjan sanaa suakin vastaan…!»
»Ei, et mua vastaan,» vavahtain vastaa paimen harmaahapsi, »vaan vastaan Herraasi ja Mestaria; sa kerskuit: »Kärsin niinkuin Jeesus Kristus».
»Ja sinä siihen virkoit, hyvin muistan: »Myös voitko anteeks antaa niinkuin Kristus?» Sa haastoit, niinkuin sopi Kirkon miehen, mi häväistykselt' esivaltaansa haluaa suojata ja sieluja, karitsakatrasta tuot' taulapäistä, min pelastus niin rihmast' ohuesta kuin pyhyydestä Pyhän Isän riippuu! Ma tein kuin neuvoit, lähdin luostariin salaamaan saastaa Pyhän istuimen, veisaamaan ylistystä Kirkon päälle, sen lierolle tiara-otsaiselle, ilveelle ihanimman ihmispedon… Mut unohtaa en tainnut…. Täällä versoi rinnassa rikos, rakkaus ja viha… Elämän hylkimänä Kuoleman apuriks antauduin… Oh, ruumiita, kasoittain, röykkiöittäin kaikkialla ma nään…!»
Kangertain kieli noidan käy, suu vaahdos on, ja silmät niinkuin pätsi palavat tulta tuntemattoman yön kraatterin, viheräin huulten viiva kuin vilun haavan lehti vipajaa.
»Jumalan armo olkoon kanssasi, mun tyttärein, on syntis hirmuinen, mut edesvastuun vielä ankaramman asettaa sille, joka sielun raiskaa, taivasten Herra,» puhuu Martianus.
»Valmistu kuulemahan hirmuisinta! Tai rukoile, suit' että korvat salpais Hän, joka mykkyydellä sinut löi ajoissa estäen näin tulemasta avuksi sielun yössä harhaa van.»
»Sun yli voimain kävi raiskaajalles anteeksi antaa!» huokaa rippi-isä.
»Niin yht' en tainnut hälle anteeks antaa: mun että hylkäsi hän raiskattuaan. Niin rietas henkensä mun kietoi raukan, ett' unohdin, ken oli hän ja minä, ett' unohdin, ett' armaan Benedetton viel' äsken olin puhdas vihkivaimo. Niin hurjan lemmenliekin sytti hän poveeni mun kuin voi vain lempo itse. Ma häntä lemmin, siks' myös vihasin, enemmän vielä hempukoita noita, hopeisin silkkirihmoin vyötettyjä, joill' oli iltajuhliss' isoisissa tuon kauniin paholaisen luokse pääsy. Aqua di Napolin ma keitin heille, paaville pyhälle taas pyhän mannan, vihan ja lemmen myrkyll' lääkityn. En anteeks antaa voinut… enkä ano ma anteeks-antamusta itsellein, vain kuolla voin ma… samaten kuin itse ma tuottanut oon muille kuolemaa…»
Valahtaa kelmeys kuin kalkkivesi kasvoille Sparan, kurkku korahtaa, yön suuren varjot ripsillensä hiipii.
»Mua ällös sure, rippi-isä kallis, nyt olen onnellinen… Minut noutaa nyt morsiokseen hän, jot' enin lemmin elossa… Kuolema… Hyvästi jää.»
Ulvahtaa mielipuolen lailla mies, hän kahden käden kiertää vainajaa, min värittömät huulet vielä värjyy. Hän huutaa, syleilee, kuin raivo raastaa, elämää pakenevaa rukoellen takaisin palaamaan:
»Et saa, et saa sa kuolla noin, oi, onneton Aspara! Ma yksin olen syyhys vikapää, ma yksin olen rietas, valapatto, himojen lokaviemär, myrkyn syömä. Sa syntis tunnustit, sait synninpäästön. Mut kuka antaa enää voi sen mulle, kun kuolit sinä, jota vastaan rikoin, ma ulkokultainen ja sala-irstas! Äh, sua lempinyt ei Benedetto, tuo liukas kelmi-keikar, luutunlyöjä, ei lemmensairas pyhä pyövelisi, mi kuolon enkeliks sun hahmos muutti, vaan minä, minä yksin sua lemmin! Sen vuoks sun kahlehdin ma nunnan kaapuun, eläimen taljoiss' itse lymysin syvimmän korven kohduss', suulla tulppa, ma etten haastais sopimattomia himosta synnillisen sydämeni!
Oi anteeks anna, armas, hurskas uhri elämän nurjan! Noitajuomas suo erakolle, jolla erakkuuteen ei enää ole voimaa. Seurata sua halaan, minne matkannutkin liet!»
Anakoreetti Martianus Mykkä noin huutaa, hosuu, kiemuroi kuin mato paaspermannolla vieress' kuolleen vaimon.
* * *
Jo päivän kehrä kierii korkealla, ja kansaa tullut on kuin karnevaaliin luo rovion. Ken uhrata ei mielis teurasta mieluist' itse Jumalalle, tään nähdä ruutipesän räjähtävän taivaalle niinkuin ilotulituksen!
Häilähtää tuuless' sepaleet ja tanut, kuin markkinoilla säkkipillit piipaa. Vekarat likakintut häärää, teuhaa helmoissa nauravaisten rouvasnaisten, mytyissä sylivauvat tillittelee.
Hivutustaudin syömä räätäli puuseppää pulleata ärsyttelee ja riitaa haastaa naapurinsa kanssa, tää kunnes kiukun vimmass' syöksee päin, mut säikähtää, kun äkkää sotamiehen, mi muurin kupehella köllöttäin sojossa peitsi päivää paistattelee. Mut mikään häiritse ei hyvää mieltä, mi väkijoukon rinnass' salaa kehrää kuin kissan uneljaan ja saalisvarman… Käy kohaus kuin myrskytuulen tullen äkisti ihmismeress'; yhteen ääneen kaikk' kirkuu, tarinoi ja sopottaa: »On lentänyt jo Hornan tuuttiin noita, tuiskuttain tulta suustaan, sieraimistaan, on hourupäiseks tehnyt pyhän miehen, mi krusifiksin voimall' uhmata pyys valtaa Helvetin ja paholaisen. Nyt pahan vallassa hän teutaroi ja remuaa kuin ruma henki itse.»
Venähtää pitkäks naama nauravaisten kuin lasten, joilta rikottu on lelu, kun rummunpäristäjä kuuluttaa: Jo piru otti noidan sen, jää näytös kertaan toisehen.