KALPAVELJEKSET
Keskiaikainen ballaadi
Nuo kaunihit kalpaveljekset
oli samaan neitohon syttynehet.
Sydän Signhildin vuoks löi kummankin:
Ujon Perthin ja uljahan Helmuthin.
Tuli Kiusaaja luokse kummankin, pyhän Perthin ja sankari Helmuthin: »Mi rakkaampi liekään valloittaa, sulo Signhildin lempi vai pakanamaa?»
»Puniristin ja valkean viitan vuoks mun hurmeeni kerran jo hiekkahan juoks, — noin haastoi Helmuth, — ja vieläkin ma kassapään kalpahan vaihtaisin!»
Pyhä Perth noin virkki: »En miekan mies ole konsana ollut, sen Jumala ties, mut vannoa voin: jos Signhildin saan, hänen vuokseen ma valloitan pakanamaan!»
Oli immelle sulhot kuin veljeä kaks, ei kumpaa hän arvannut rakkahammaks. Miel'lempeä päätti: »Sen kohtalon jaan, ken lempensä vuoks lyö velhojen maan.»
Pyhä Perth omantunnon vaivoissaan näin huokaa: »Synkimmän pakanamaan oman rintani yössä nyt kurja ma nään: valan naisen vuoks tein Herralle tään:
se ei Herralle kelpaa, en kelvollinen ole rinnalle Herran ritarien, en, ennenkuin ensin ma voittajaks saan oman syntisen rintani pakamaan.»
Osaks Helmuthin jäivät sankarityöt, hän taisteli päivät ja suuteli yöt! Oli kalpaveljistä kuuluin hän, mies miekan ja lemmen leikinnän!
Mut syntinsä vuoks, vuoks Signhildin, pyhä Perth meni munkiksi luostarihin rukouksin ja raipoin riuduttamaan pois maallista lempeä rinnastaan.
Toi Signhildille se kaihoa kaks, mut Helmuthin ties hän nyt rakkahammaks! »Sa kuolemaan riensit vuokseni mun, siks kuolemaan saakka oon morsio sun!»
Hän kauan vartovi kaihoissaan.
Ei sulhoa kuulua kuulukkaan;
lie eksynyt velhojen pauloihin…
Meni luostariin sulo Signhildkin.
Mut Perthin ja nunna Signhildin sydän sammunut ei syliin luostarin: he saakka kalpeaan kuolemaan pois ruoskivat lempeä rinnastaan.