TALAPYA
Intialainen unelma
Käy ylväs Talapya luo vanhan bramiinin ja otsansa on raskas kuin otsa tunturin, mi ehtoon tullen painuu Gangeksen aaltoihin. Miks tummuit Talapya, kuin ehtoo pilvisin?
* * *
Talapya:
Oi, vanha Vardhamana, mestarini, mun on kuin pilven itkunraskas olla. En ole aamuruskos entinen, ma omaa olemustain epäilen: minussa osaa onko auringolla vai maalla? — Niinkuin taatto mulle oot, oi Vardhamana, hurskas liiatenkin, juur' hurskautes tekee hulluks mun ja käskyt oppis, läsnä opitun. Se niille käy, ne sitä seuratkoot, joill' yhtään väliä ei kunniastaan! Oon kuningas! Ja tähän hetkeen hamaan myös rauhan ruhtinas kuin pyhyys säätää. Mut kaikkiall' on kansa kansaa vastaan, lyö Indran liekit ilmankannen halki, maa järkkyy, julmuus elon lait laatii, julmuutta elo sankarilta vaatii, ken maataan, heimoaan käy vapahtamaan. Gangeksen poikain kovan kohtalon näät eessäsi. Tää hetki tärkki on, kulussa aioonein korvaamaton: ijäksi sortuako sudrain sukuun vai noustako vapaiden ylhään lukuun? Oi, aatos tuo mun sydämeni syttää! Ja säihkyvällä seitsenvaljakolla ma syöstä tuliliekin keskeen soisin, mut muisto muusta käden pysähdyttää, vaikk' kuinka itsellein noin tarinoisin:
Mit' auvoa on ihmishyvyydestä, kun hyvää yhtään jäljelle ei jää maailmaan tähän! Ah, en enää kestä rist'tulta rinnan! Nääs, ma olen yhä sun oppis orja, vanhus valkopää. Mut niin on pahaa vastaan hyveet heikot, mua kaikk' ett' ilkkuvat Asurain veikot. Ma mielipuoli oonko vaiko pyhä, maan mato halvin vaiko sankari? Mun on kuin pilven itkunraskas olla…
Vardhamana:
Ikuisen Savitarin ihanuus valaiskoon henkes kuilut, poikani, elämän pinta sua hämärryttää, elämän tieto tuskas polton syttää, on tieto tuskaa…
Talapya:
Niin, ja tuskast' tiedon on kärsineillä kiire, poltto pois, suloisen sammumisen Nirvanaan! Tuon tunnen, niin, ja on kuin mulla ois samaiseen onneen olemattomaan nyt ensi kerran halu. Tuonen lautta vaikk' keinuttelis sielun kiertolaista veen alligaattorein ja liskoin kautta! Tien lempeys lyhyemmän luopi sinne, miss' kaikki lakkaa. Muut' ei olevaista lie sillä arvoa. Oi, Vardhamana, jos Nirvanahan mua hyvyydellä sa oisit valmistanut sammumaan, sun ymmärtäisin, sielunpaimen hellä. Mut sinä, hurskas harhaoppinen, sa uskoit tiedon kirkastuksehen, ikuisen syttymisen Jumalaan! Ja niin ol' uskonharhas mieluinen mun sydämellein myös, ma että sen, ah, arvokkaimmaks katsoin ihmiselle. Oi, kerronko, mit' usein unelmoin ma öisin pimennossa palmukeitaan, kun kansa nukkui muu, vain aavikkoin ylitse kuu loi hopeehetaleitaan! Niin, näin ma mietin: jättää tahdon maan ma kauniimpana kuin sen otin vastaan, inehmon ylväämpänä muodoltaan ja sisällöltään, tietäin Jumalastaan enemmän hiukan kuin jos ollut en ma oisi koskaan joukoss' ihmisten. Ylevä haave, vanhus eikö totta? Ja mieletön! Maa muuttaa taivahaksi! Maan kansi koskaan näin ei matalaksi lie käynyt ennen, ihmishenki koskaan näin astinlaudaks eläinvaistojen! Oi pettymystäin! Sa mun saatoit tähän katseeni nostain liian korkealle, oi Vardhamana, siis suo kärsivähän rintaani toivon säde, lausu: »Joskaan, sa, poikani, et näe kirkastusta maapallon tään, se saapuu sentään kerran; jos yö nyt yllämme on kuinka musta, se saapuu!» sano niin!
Vardhamana:
Ei milloinkaan, poloinen poikani! On luonto maan lajissaan muuttumaton kuin on laadut eläinten, joiden kautta matkata saa sielu; hengen on se majoittaja, määrätty sille suotu mitta, raja, mihinkä nousta, mihin laskea. Vain sielu sen on ikikiertäväinen halk' avaruuden, tähdest' tähtehen; kerällään kiitää sielu ihmisen maailman sieluun yhä kirkkahampaan… Sydämen sammuvaisen toivoon rampaan käy sormi Jumalan ja täyttää sen, mut siellä… täällä ei…
Talapya:
Oi, Vardhamana, maan kahleet vaikka mua kalvaa, painaa, niin maata rakastan, on äiti mulle sen vehmas syli, kaikkeni. Ah, sulle tohdinko ilmaista ma kurjuuteni: tään maan ma tunnen kaikki kaikekseni, amritan nestettä ei suonissani lie koskaan ollut, ja kun kerran vainaa ma lien, niin kuollut niinkuin kivi oon… Tää ajatus, oi taivas paratkoon, mi sua kauhistaa, mun usein valtaa; tää salasynti on mun suurimpani: epäilen sielun kuolemattomuutta. Jos ihmishyvyyttä jo epäilen, miks uskoisin ma silloin ikuisuutta ikuista pahaa! Vanhus, anteeks anna! Mua auta, saat mun koetukselle panna! Tai parempi, jos voisit todistaa! Oi todista, ett' tähdest' tähtehen vaeltaa sielu vapautuva saa!
Vardhamana:
Sa sydämestäs toivoisitko sen?
Talapya:
Ma toivonko? Voittoa taistelun? Jos Luojan sormi tarttuis toivoon rampaan, kuin äsken lausuit, koskaan palavampaan se koskis ei kuin toivohoni mun. Mut onko Tuonen tuolla puolen rantaa? Jos on, niin voiko koskaan sinne kantaa, purs' inehmon? Kas siinä kysymys!
Vardhamana:
Kysyykö liuta muuttojoutsenten lähteissä poikki valtamerien, siintääkö outoin vetten takaa maa ja tokko siipi hauras kannattaa? Ne lentää vaistoansa seuraten ja pety ei. Kuin pettyis sielukaan kaihossaan kaikkeuden Jumalaan! Käy rauhaan, poikani, saat uskon uuden. Ikuisen Savitarin ihanuuden nään säteilevän tuskastasi tästä: Mit' en voi minä, ei voi inha maa, sen oma kaipaukses todistaa. On sielu luotu koti-ikävästä ikuisen syttymisen Jumalaan. Käy, lapsi, kaipaustas jatkamaan!
* * *
Käy hiljaa Talapya kuninkaan kartanoon, luo solisevain vetten ja palmuviidakkoon. »Vain ikuisuuden silta, vain kaipaus ma oon!» hän huokaa, päänsä painaa kaihoisaan haaveiloon.
SPLEEN
TERHENLEIKKI
Oi retkeämme yössä harhaavaa! Unehen vaipua, unesta nousta ja unta muistella tai toivottaa sit' tulevaksi, siin' on ihmisosa, polvesta polveen yhä uusiintuva. Halk' usvan aamu iltaa tavoittaa. Niin elo kaikkinensa katoaa kuin tyhjä terhen, hullu hourekuva.
Lyö lumilaine halki kevätsään. Ol' ennen onni elää turhan vuoksi ja tyhjää kurkoittaa, nyt ikävään ja yrmyyn saa mun ilma, maa ja taivas ja yö ja päivä, eljet veen ja jään, tää elon terhenleikki aina sama, tää sielun kaipuu irti itsestään, tää uni ikuisemman rauentama.