AH, KUINKA LYHYT…
Kun sua ikävöin, käy kylmä henkäys kuin kuolleen luista; entistä onnea en enää muista, en tuskan polttavaista hehkuakaan, ja sentään vuokses valvehilla makaan, kuin aaveen kanssa kämppään päivin, öin.
On nimes piirto elämäni puussa.
Parhainta itseäin ma ikävöin, sit' itseä, min löit ja itse löin rammaksi herkimmässä kukkakuussa, hedelmää, jonka ois se voinut kantaa, jos ei ois kukkaa vieneet rankkasateet, sit' onnea, min ois se voinut antaa, jos ei ois onnettaret olleet kateet, sit' itseä, mi ennen oli mulla, sit' itseä, miks oisin voinut tulla.