KADJARIN ELEGIA.
Ma Kadjar luutunlyöjä, mik' on mun? Ei käsi kanna viiniruukkuhun, ei silmä neitoon, jonka äsken kuulin viel' laulavaksi lehdoss' Samurun!
On raajat raskahat kuin vanhan muulin.
Ken uskois, että kerran nauruhuulin
kuin runotarta maljaa suutelin
ja joka naista luutukseni luulin!
Ken uskois mua, jos ma kertoisin,
ett' olin herra lemmenhaaremin,
kaliifi kaupungissa, jossa kannoin
iespurppuraa Harun-al-Rachidin!
Ken mittas aarteet, jotka silloin annoin,
kaikk' kerjäläiset, jotka runopannoin
koristin korkeiks päästä sydämeen,
kaikk' kuollehet, jotk' eläviksi vannoin,
kaikk' alastomat, jotka kultaiseen
haaveeseen peitin, pyhään valheeseen,
kun viinin tuli valoi hehkuansa
ja tähdet illan katsoi kalvoon veen!
Ja niinkuin viini virtas luoksein kansa
lähteissään rikas, köyhä tullessansa.
Nyt viimeisetkin ovat loitonneet.
Vain sydän yksin laulaa lauluansa.
Niin, kenpä muisti valmut varisseet,
kaikk' Kaffan, Turkestanin rypäleet,
kaikk' immet, jotka sydänhurmeessani
kuin Tigris-virrassa on kylpeneet
ja juoneet lemmen-unta lauluistani!
Hyvästi kaikki! Maljan huuliltani
Ja luutun kädestäin nyt rikki lyön!
Ja hymyyn kuollehille kuollessani.