ERONNEITA
Eri aikoina.
Tarja oli juuri tullut ulkoa raittiista talvi-ilmasta ja hänen kasvoillaan ilakoi vielä heleä, terve puna.
Hän tunsikin itsensä nyt reippaammaksi ja sopusointuisemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Oli kuin olisi kaikki se paha, ristiriitainen ja rikkonainen, joka pari viimeistä vuotta oli runnellut hänen elämäänsä, äkkiä kadonnut olemattomiin.
Tarja oli äsken kadulla tavannut entisen miehensä eikä tämä kohtaus ollut aiheuttanut hänelle enää minkäänlaista sydämentykytystä tai hermotärinää kuten aina ennen. He olivat vain kauniisti tervehtineet ja hymyilleet toisilleen tyynesti ja ystävällisesti.
Siis olivat he vihdoinkin sisällisesti erossa! Siis oli vihdoinkin rikki tuo salainen hermoverkoston yhteys, tuo tottumuksen ja pitkän jokapäiväisen seurustelun kautta heidän välilleen kasvautunut sidekudos, joka niin kauan oli ollut voimakkaampi heidän ulkonaista eroaan uhaten tehdä tyhjäksi kaikki heidän järkensä ja tahtonsa tahalliset ponnistelut!
Nyt oli vihdoin kaikki niinkuin ollakin piti.
Tämä tunne täytti Tarjan mielen sanomattomalla riemastuksella. Hänen säälimätön, sitkeä tarmonsa oli sittenkin ollut kovaa kohtaloa kovempi, se oli voittanut menneisyyden, pakottanut pirstoutuneen elämän jälleen ehjäksi. Vapaana, kokonaisena, komeana, lujempana kuin koskaan, saattoi hän nyt liittyä siihen mieheen, jonka vuoksi hän tämän kaiken oli tehnyt.
Tarja istuutui odottamaan Jukkaa. Tämän piti pian tulla. Hän veti esille vanhan koru-ompeluksen, joka hänen hermojensa pitkällisen kiihtymistilan vuoksi oli saanut olla vuosikausia koskematta. Ja hän alkoi ommella hitaasti, huvikseen, haaveillen melkein kuin nuoret tytöt, pistäen silloin tällöin pisteen ja jääden jälleen unelmoimaan hymyillen omille mielikuvilleen. Hänen rinnassaan oli suloinen rauha eikä sentään tyhjyyttä. Se oli täynnä lepoa ja hämärää, onnellisen rakkauden odottavaa, hiljaista kaihomieltä.
Hän rakasti todellakin Jukkaa hyvin suuresti. Ja päivä päivältä yhä enemmän. Eikä hän hetkeäkään koskaan ollut katunut avio-eroaan entisestä miehestään. Ja sentään se oli alussa tuntunut kovin raskaalta. Se oli täytynyt tehdä enemmän pään kuin sydämen voimalla. Sillä Tarja oli vakuutettu siitä, että ero heille kummallekin oli parempi, ei siksi, että heidän keskinäinen hellyytensä jollakin tavoin olisi vioittunut, pikemmin päinvastaisista syistä. Heidän luonteensa, heidän aatemaailmansa olivat siinä määrin erilaiset, että ne suorastaan hävittivät toisiaan. Ja siitä huolimatta he olivat jollakin käsittämättömällä tavalla sidotut toisiinsa kuin omaan turmioonsa. He olivat sairaita toisistaan ja jonkinlainen hentomielinen pehmeys teki heille kummallekin kaiken leikkauksen ajatuksenkin kauhistavaksi. Ja kuitenkin se oli ainoa tapa parantaa, ja Tarja tunsi, että joll'ei hän tekisi tätä räikeää pelastus-työtä, ei sitä tekisi kukaan. Ainoastaan tähän rakkauden-ajatukseen vedoten hän oli jaksanut sen tehdä ja hänen oli tätä tehdessään koko ajan täytynyt vakuuttaa itselleen, että hän teki hyvää tehdessään pahaa.
Tukahduttaen nyyhkyttävän tunteensa, jota hän nimitti liikatunteellisuudeksi, oli hän sitten johdonmukaisesti käyttänyt kaiken tahdonvoimansa katkoakseen nämä epäterveet siteet.
Jukka oli hänelle alun pitäen merkinnyt aatteellisuuden, yksilöllisen vapautumisen ja terveemmän maailmankatsomuksen voittoa. Tältä pohjalta hän juuri oli yhtynyt Jukkaan ja Jukka puolestaan tukenut Tarjan irtautumustaistelua. Tältä pohjalta myös rakastunut, jos sellaista saattoi sanoa rakastumiseksi. Se oli ollut älyllistä lähestymistä, ei vaistomaista; tahallista, itsetietoista, koko olemuksen hyväksymää liittoutumista toiseen ihmiseen, juuri sellaista, joksi Tarja aina parhaissa unelmissaan oli kuvitellut oikean rakkauden, sen, jonka saattoi tunnustaa koko maailmalle ihmisyyden ihannetta loukkaamatta.
Mutta tuo arka, näkymätön kudos, jonka entinen elämä oli punonut, oli pitkä-aikaisempi ja tuskallisempi rikkoa, kuin mitä Tarja alussa oli luullutkaan. Se tarrautui, sotkeutui kaikkeen, mitä hän ajatteli tai teki. Se kalvoi ja kahlitsi hänen sisintään. Ja sai aikaan paljon raskaita mielialoja myös Tarjan ja Jukan välille. Ja tämä juuri oli Tarjalle tuskallisinta. Hän ponnisti kaikkensa torjuakseen pois tuon entisyyden varjon. Hän selitti ja tilitti itsensä rehellisesti pikkuseikkoja myöten siten välttääkseen ainakin väärin-ymmärryksiä. Mutta hän tiesi kyllä, että nämä ripit eivät olleet Jukalle mieluisia, niin kauan kuin tuon toisen väkivaltainen kuva niistä sukeltautui esiin.
Nyt vasta se oli väistynyt, nyt vasta…
Ovikello helähti.
Ei koskaan ollut Tarja niin kevein askelin vielä rientänyt Jukkaa vastaan. Hän oli onnellinen. Onnellinen siitä että hän täydellä antaumuksella saattoi rakastaa miestä, jonka hän tunnusti koko olemuksellaan. Ei enää vain päällään, vaan myös sydämellään, vaistollaan, aisteillaan. Kaikki se salainen hermo-elämä, joka aikoinaan oli ollut niin sitkeän vastahakoinen vaihtumaan, oli vähitellen sekin siirtynyt Jukkaan, juurtunut ja tottunut tähän uuteen elimistöön. Näin voimakasta ja kaikinpuolista kiintymystä ei Tarja vielä milloinkaan ollut tuntenut.
— Miten sinä olet kaunis tänään, sanoi Jukka ensi tervehdyksekseen.
Tarja punastui mielihyvästä niinkuin koulutyttö.
— Minulla on niin hyvä olla. Ja tiedätkö miksi?
— Kauniin ilman vuoksi.
Tarja kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Ei, vaan siksi, että rakastan sinua niin äärettömästi, ainoastaan sinua koko maailmassa, minä tiedän sen nyt, tunnen sen nyt…
— Nytkö vasta? virkahti Jukka puolittain leikillisesti, puolittain surullisesti.
Tarja veti Jukan viereensä sohvalle.
— Olenhan sen aina tiennyt, tuntenut koko ajan! Mutta en niin ehyesti kuin nyt. Olin sairas entisyydestäni. Nyt vasta olen terve ja valmis seuraamaan sinua vaikka maailman ääriin asti!
Jukka tuijotti eteensä synkästi.
— Miten onnellinen olisin ollut, jos olisin kuullut nuo sanat aikaisemmin, oikeaan aikaan, puhui hän kuin itsekseen. Silloin, jolloin minä olin valmis seuraamaan sinua vaikka maailman ääriin. Muistatko! Sinä et uskaltanut silloin. Et rakastanut niin paljon kuin minä…
— Rakastinhan, miksi et usko! Sanoinhan sinulle aina: ole kärsivällinen, se menee ohitse, minä paranen kyllä… Mutta se vaati aikansa…
— Liian kauan aikaa.
— Mutta minkä minä mahdoin sille, että elimistöni toimi niin hitaasti. Eihän se ollut minun syyni. Jokaisella taudilla on oma kulkunsa. Enkä minä voinut teeskennellä olevani elämän-iloinen ja luja, silloin kun olin vielä toipuvan kirjoissa, hauras ja heikko. Älä siitä enää soimaa minua! Sellaistahan voi sattua itse kullekin. Ja jos kehitykseni käykin hitaasti, niin sitä vankempaa jälkeä siitä tulee. Tautini ei koskaan uusi, sieluni ei ota taka-askelta, siitä voit olla varma. Ja siitähän sinun oikeastaan pitäisi iloita. Minun rakkauteni on luotettavampi kuin kenenkään. Se on kärsinyt itsensä lujaksi.
— Rakkautesi keneen?
— Sinuun tietysti.
— Tekosi eivät vain pidä yhtä sanojesi kanssa. Eihän siitä ole niinkään pitkiä aikoja, kun vielä kerroit nyyhkyttäneesi entisen miehesi sylissä…
Jukka sanoi tämän kovasti ja katkerasti.
— Voi Jukka!
Tarjan äänessä soi hellä, nuhteleva rukous.
— Miksi et tahdo ymmärtää minua! hän hetken perästä jatkoi. Olenhan selittänyt kaiken. Senkin, mistä se johtui. Enhän ollut tavannut häntä vuoteen. Ja kuitenkin olin tuon vuoden kuluessa kärsinyt niin äärettömästi sen aivojeni pohjassa asuvan sumukuvan vuoksi, joka kantoi hänen piirteitään. Eihän se ollut hänen syynsä eikä minun syyni. Meillä oli sentään yhteinen elämä takanamme. Tahdoin unohtaa hänet, en voinut. Ja sitten kun tuo kaiken tuskan tuottaja, tuo viaton syy, tuo onnettomien mielikuvien esine äkkiä aineellisena oliona ilmestyi eteeni, oli luonnollista, että häneen kohdistettu sähkö aivoistani purkautui ulos. Pääsin sen painosta siten vapaaksi. Siinä oli kaikkea, kuolevaa mielenkiintoa, rakkauden viimeistä vihaa, joka syytti, suri, sääli yht'aikaa. Se oli kaiken kestetyn kärsimyksen laukeamista tyhjäksi. Nyt se on poissa.
— Voi uudistua milloin tahansa.
— Ei milloinkaan. Tunsin sen heti. Ja olen todennut sen itsessäni perästäpäin.
— Olet siis vielä kokeillut tämän tapetun mielenkiintosi esineen kanssa!
— Jukka!
Tarjan ääni värähti tuskallisesti.
— Jukka! Miksi et usko minuun? Minä vannon, olen aivan vapaa hänestä, vailla minkäänlaisia kosketuskohtia. Sinä olet minun ainoani.
— Nyt vasta…
— Koeta, armaani, unohtaa katkeruutesi. Unohdamme kaiken sen kovan ja pahan ja vaikean, mikä on takanamme. Alotamme uuden, eheän elämän. Eihän vielä ole liian myöhäistä. Maailma on vielä, ja maailman ääret, joille kerran minua lupasit seurata. Nyt uskallan.
— Minä en uskalla enää?
— Etkö rakasta minua sitten enää?
— Rakastan kyllä, mutta en enää samalla lailla kun silloin kerran, jolloin molemmat erosimme, särimme kotimme, silloin, jolloin meillä ei ollut muuta tukea eikä oikeutusta kuin se, minkä itse jaksoimme itsellemme antaa; rakkautemme ja uskomme korkeampaan ihmisyyteen. Silloin olin minä ainakin niin ehjä ja kaunis kuin saatoin olla. En rakastanut ketään muuta kuin sinua. Särin riemulla…
— Minä en koskaan voi särkeä riemulla, se koskee…
— Ja kun näin että sinäkin uskalsit ja jaksoit tehdä saman, vaikka olit nainen, olin mielestäni unelmieni huipulla. En nähnyt mitään sinua ihanampaa. Sen vain, että sinä läpi maailman soiman, yli särjettyjen kotien, halki kuoleman, tulit minun luokseni ja että me kaksi yhdessä sitten lähdimme astumaan kohti uusia, muille tuntemattomia korkeuden kukkuloita. Se oli elämäni suurin hetki. Minä riemuitsin. Ja luulin, että sinäkin teit samoin. Ja petyin… Sinä surit, itkit, elit masennuksissa, aallon laaksossa, silloin kun minä olin harjalla. Minä rakastin vain sinua, sinä sitä toista. Siinä oli ero. Ja se oli minulle ääretön pettymys. Olin silloin herkimmilläni. Silloin sulkeuduin, en voinut olla sinulle avomielinen enää… En voinut antaa anteeksi sitä, etten voinut tehdä sinua onnelliseksi.
— Etkö voi ymmärtää, minä olin silloin sairas… äännähti Tarja surullisesti.
— Ja minä sairastuin silloin. Hengenvaarallisesti sitäpaitsi. En olisi koskaan siitä omin voimin suoriutunut.
— Kenen voimalla siis?
Tarja tuli kasvoiltaan valkeaksi.
— Hyvien ihmisten, niinkuin aina sairaat. Kuka vain tahtoi minua lohduttaa oli silloin kuin henkeni pelastaja.
Tarja jäykistyi.
— Ja sellaisia tuli?
— Jumalan kiitos, maailmassa on vielä sellaisiakin.
— Maailma on täynnä hyviä ihmisiä!
— Kaikki ovat minulle parempia kuin sinä.
— Sinun tähtesi juuri olen tehnyt itseni pahemmaksi kuin mitä olen.
— Muut tekevät päinvastoin, tahtovat näyttää paremmilta kuin mitä ovat! Tiedän sen kyllä, mutta kun on kerran kadottanut ehdottomuuden unelmansa, tyytyy mihin tahansa, kallistaa päänsä kenen syliin tahansa. Sitä juuri en koskaan voi antaa sinulle anteeksi, että särjit minussa ehdottomuuden unelman.
— Enkä minä sinulle sitä, että vaikeina hetkinäsi hait lohtua muualta, etkä minun luotani. Minäkin kerroin sielunhätäni sinulle. Mutta en saanut sinulta ymmärtämystä.
— Luuletko siis, että oli niin hauskaa nähdä ainaista epätoivoasi. Tuotin sinulle pelkkää murhetta. Rakkauden olemus on onni, ilo. Näin, ettet rakastanut minua.
— Niin, sinä mittaat rakkauden suuruuden riemun mukaan, minä tuskan. Olemme niin erilaiset. Luuletko, että olisin muuten jaksanut kärsiä niin paljon, ellen olisi sinua rakastanut!
— Ja luuletko, että minä koskaan olisin heittäytynyt muiden armoille, ellen olisi ollut niin syvästi epätoivoinen!
— Jos olisit rakastanut minua, et olisi voinut sitä tehdä. Mutta et rakastanut, et rakasta, et ole koskaan rakastanutkaan!
— Rakastan vieläkin, mutta en usko sinuun enää. En voi tuntea sinua läheiseksi, omaiseksi. Sen pettymyksen jälkeen.
— Onko sinulla sitten kenties joku läheisempi?
— Kenties…
— Etkä ole sanonut mitään. Olet pettänyt minua siis!
— Sinä petit ensin. Silloin sulkeuduin, vieraannuin.
— Ja minä olen tehnyt kaikkeni lähestyäkseni sinua. Polkenut jalkoihini kaikki sisälliset sielunliikkeeni, uhmannut maailman tuomiota, murskannut onneni…
— Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä…
— En olisi koskaan tehnyt sitä, jos olisin tiennyt, että rakkautesi olisi noin löyhää, vähän kestävää, heikkoa. En olisi silloin koskaan jättänyt miestäni…
— Sinun ei olisi pitänytkään tehdä sitä, koska kerran rakastit häntä.
— Olen tappanut sen rakkauden sinun tähtesi…
— Se oli vahinko!
— Oli. Sillä nyt minulla ei ole mitään, ei mitään. Kaikki on ollut turhaa, kun et rakastakaan minua!
— Silloin kun minä sinusta tein saman huomion, silloin tuli tuska minunkin ylitseni. Toistenkin tuska. Siihen asti tein riemulla vaikka julmurin tekoja, erään korkeamman elämän arvon tähden. Vaikkakin se koski. Tyhjän tähden! Et rakastanutkaan minua!
— Rakastan sinua enemmän kuin ketään maailmassa.
— Mutta silloin!
— Tarvitsin aikaa.
— Minä en voinut odottaa.
— Jos olisit oikein rakastanut, olisit voinut odottaa, olisit ymmärtänyt minut, olisit uskonut minuun… Nyt on kaikki onni särkynyt.
— Ja kaikki ollut turhaa.
— Kaikki!
— Voi meitä!
— Miten olemme erilaiset! Mutta emmekö vielä voisi yhtyä? Rakastan sinua enemmän kuin ketään maailmassa.
— Mutta jotakin on mennyt rikki. Ei ole ehjyyttä enää. Olen jo kerran ollut onnettomassa avioliitossa. En tahdo enää.
— Ja minä tahtoisin, en pelkää edes onnettomuutta. Miten me olemme erilaiset!
— Mies ja nainen eivät koskaan rakasta yht'aikaa, aina eri aikoina!
— Aina onnettomasti siis! Voi meitä! Tarja painoi päänsä Jukan rintaa vasten. Tämä katsoi pois hivellen kaukaisesti ja surullisesti Tarjan kättä.
Heitä palelsi.
Kivettynein katsein he jäivät tuijottamaan eteensä, tunteettomina, tuskansa turtamina, voimatta itkeä tai nauraa, jaksamatta lohduttaa tai lohduttautua, läheisinä, kaukaisina…
Hävittävää voimaa.
Tohtori Orismala keskeytti työnsä ja katsahti Sinikkaan.
Sinikka istui pää kumarruksissa viereisen pöydän ääressä paperiliuskoihinsa syventyneenä.
Orismala myhähti jonkinlaisesta sisällisestä mielihyvästä. Hän ei itsekään oikein tiennyt miksi. Oli niin mukava olla. Työ edistyi hyvin. Ja Sinikka oli tuossa vierellä, Sinikka, hänen paras ystävänsä ja monivuotinen työtoverinsa, jonka seuraan hän ei milloinkaan voinut kyllästyä.
Orismala silmäili häntä huvitetusti. Koko Sinikan olemuksessa, hänen viisaassa ja samalla epämääräisessä katseessaan, hänen oikullisesti kaartuvissa kulmakarvoissaan, hänen herkästi värähtelevissä huulissaan ja itsepintaisessa pikku leuassaan oli jotakin, joka aina vaikutti Orismalaan suloisen ärsyttävästi ja kuitenkin viihdyttävästi yht'aikaa.
— Sinikka, virkkoi Orismala hyväntuulisesti pilaillen, tiedätkö mitä olen päättänyt?
— En.
— Minä olen päättänyt naida sinut.
Sinikka naurahti.
— Niin, naura sinä vain, mutta se on aivan totta. Olen kyllästynyt kyselemään mielipidettäsi siinä asiassa. Ei sinulla ole mitään omaa tahtoa. Olet liian naisellinen päättääksesi mitään. Minä siis päätän. Otan sinut yksinkertaisesti, ja sillä hyvä!
— Mutta entäpä en tule…
— Tietysti sinä ensin vähän pyristelet, väität vastaan tapasi mukaisesti. Mutta ei se mitään tee. Sekin kuuluu noihin sinun naisellisiin oikkuihisi, jotka vain somistavat sinua. En pelkää niitä laisinkaan enää nyt, kun vihdoinkin olen päässyt selville sinun luonteesi oikeasta laadusta. Pikku seikoissa voit pitää oman pääsi kuinka paljon tahdot, mutta tärkeämmissä kysymyksissä täytyy minulla olla päätösvalta. Ja tämä avioliitto-kysymys on hyvin tärkeä ja sitäpaitsi kiireellinen. Talvi tulee. Ja me olemme kotimaassa jälleen. Muista se! Ne vuodet, jotka olemme viettäneet etelässä, ovat kyllä menneet muutenkin. Täällä on vaikeampaa. Tosin olemmekin jo oikeastaan vakiinnuttaneet suhteemme. Yhteiskunta on jo aikoja sitten parittanut meidät mielikuvituksessaan ja antanut meille siunauksensa. Kaikki pitävät sitä vallan luonnollisena, niinkuin se onkin. Meillä on sama työ-ala, yhteisiä töitäkin, me viihdymme hyvin yksissä, keskustelemme helposti kaiken maailman asioista, olemme tottuneet toisiimme… Sinikka näytti miettiväiseltä.
— Tuo on kyllä kaikki totta, mutta…
— Mitä mutta? Mistä luulet saavasi mukavammankaan miehen? Ja tarvitsethan sinäkin oikean kodin… Samoin minä…
— Mutta eivätkö sinun…
Sinikka katkaisi lauseensa.
— Mitä?
Sinikka viivytteli.
— Sinulla on kaksi lasta… Etkö heidän kanssaan voisi perustaa kotia?
Olisihan se koti sellainenkin…
— He ovat vielä pieniä. He saavat muualta nyt parempaa hoitoa. No niin, kenties joskus, sitten kun he ovat järki-ijässä… Minunkin luonani… miks'ei… Nyt ne eivät ainakaan vielä merkitse mitään minulle…
Ainoastaan minulle, ajatteli Sinikka, mutta hän ei sanonut mitään.
Hänen mielikuvansa lensivät. Tuo mies, kuinka uskalsi hän tarjota itseään, kun muilla jo oli suurempi omistusoikeus häneen! Häntä ei voinut saada kokonaan. Ja sitä ei Sinikka voisi kuitenkaan koskaan unohtaa. Ei olla ehjä myöskään. Jos jompikumpi heistä edes kuolisi pian, ennenkuin nuo lapset tulevat… Jos sen tietäisi varmaan… Silloin voisi ehkä yrittää… Mutta jos heillä onkin pitkä elämä edessään ja sitten tulee vieraat lapset, tulee entinen vaimo, tulee täytekuvioita kaikenlaisia ja ristiriitaa, kilpailua omistuksesta, katkeruutta, orpoutta, onnettomuutta jokaiselle…
— Ja sitäpaitsi ei lapsi ole samaa kuin vaimo, nainen, jatkoi Orismala. Täytyyhän minulla olla joku sellainenkin. Tosin minulla nyttemmin jo on verrattain pienet vaatimukset siinä suhteessa…
— Minulla on hyvin suuret.
— Lupaan olla aivan uskollinenkin.
— En minä sitä ajatellut…
— Mitä sitten?
— Minäkin tahtoisin lapsen…
Orismala rupesi nauramaan. Mitä hullutusta! Kuka hyvänsä muu on siihen sopivampi kuin sinä, sinä, joka osaat tehdä muutakin…
— Mutta minä tahtoisin…
— No, jos se nyt on niin tuiki välttämätöntä, niin koetan olla sinulle siinä asiassa avulias parhaani mukaan, pilaili Orismala.
— En minä sinua…
— Jonkun muun siis. Se ei käy laatuun. Sitä et voi toki vaatia minulta. Ei mikään mies maailmassa suostuisi menemään avioliittoon naisen kanssa, joka ehdoin tahtoin päättää tehdä lapsen toiselle…
— Mutta sinullakin on lapsia toisen kanssa! Enkä sitäpaitsi vaadikaan sinulta mitään. Enhän minä ole pyrkinyt avioliittoon kanssasi! En edes voi. Minulla ei milloinkaan ole ollut minkäänlaista antautumisen tunnetta sinun suhteesi. Sinä olet niin rajallinen, niin yksilöllinen, niin kokonaan eri ihminen. Ja silloin minäkin olen sellainen. En voi sulaa, hukkua, unohtaa itseäni, koko maailmaa, niinkuin mielestäni pitäisi rakkaudessa.
— Sinäkin, Sinikka, olet oikeastaan hyvin kylmä luonne. Ärsytät, et tyydytä. Jos minäkin siis pelkkää erotiikkaa avioliitossa silmällä pitäisin, etsisin sitä varmasti muualta. Olenhan aikoinani saanut kyllä sitäkin…
— Minä en milloinkaan. Sentähden minäkin…
— Vakuutan sinulle, ei se ole koko maailma. Ei se riitä. Täytyy olla muuta yhteistä inhimillistä pää-omaa. Sillä vasta voi elää ja perustaa elämää. Ja ole varma siitä, että harvoilla on viiden vuoden yhdessä-olon jälkeen niin paljon tallella henkistä pääomaa kuin meillä…
— Mutta minusta tuntuu, että avioliittoon mennessä kuitenkin on otettava huomioon erotiikka.
— Se kuluu aina pois, ennemmin tai myöhemmin. Jos sitä aiot ajaa takaa, saat lakkaamatta erota ja yhtyä, vaihtaa miehiä… Sen mukaan ei voi toimia. Se on hävittävää voimaa. Ja on oikein, että yhteiskunta tuomitsee ne, jotka sen vaiston pyörremyrskyssä kiitävät.
Sinikka katseli surumielisesti eteensä.
— Näin minäkin usein ajattelen ja silloin on minusta aina niin luonnollista, että me olemme yhdessä, että avioliitto sinun kanssasi on minulle ainoa oikea ja mahdollinen. Mutta sitten taas tunnen, että minussa on toisia puolia, joille tekisin vääryyttä, jotka sillä tappaisin. Ja minä en tahdo tehdä milleen puolelle itsessäni vääryyttä. Olen sellainen kuin olen. Ja sen vuoksi koetan juuri lakkaamatta eritellä itseäni ollakseni selvillä siitä, millainen oikeastaan olen ja mitä minun pitäisi tehdä…
— Siitä ei tule valmista, ei koskaan. Vaikka analysoisit kuinka hyvin tahansa, niin se ei auta mitään. Voi analysoida ikänsä. Jokainen uusi päivä on uutta elämää, uusia kokemuksia, jokainen ilta tuo uuden tilityksen, mutta tilinpäätöstä ei tule ennenkuin kuolemassa. Ja silloin on elämä jo särkynyt. Uskalla siis kerrankin nähdä suuresti ja tehdä joku suuri synteesi! Ihmisen täytyy, näet, aina alistaa. Vähemmän tärkeä tärkeämmälle. Saadakseen elämälleen eheyden ja pelastaakseen elämäntyönsä. Jos et sitä voi, olet perikatoon tuomittu.
— Lienen sitten tuomittu. En voi rikkoa itseäni vastaan.
— Etkö ymmärrä, että välttäessäsi pieniä vääryyksiä, teet juuri suurimman, tuhoat itsesi, murennat lahjasi, työsi. Keskitä voimasi yhden ainoan keskipisteen ympärille.
— Siinäpä se pulma juuri on. Minä en voi. Minulla on ikäänkuin kaksi polttopistettä. Olen usein sen tuntenut. Apolloninen ja dionysinen, rakentava ja repivä, rajallinen ja rajaton, yhteiskunnallinen ja epäyhteiskunnallinen, yksilöllinen ja yhteis-elimellinen, inhimillinen ja ihmistä äärettömämpi. Ymmärrätkö yhtään? Olen yht'aikaa tulivuori ja tulivuoren kulttuuria-kukkiva pinta, hedelmällinen, hersyvä, kauniita temppeleitä, linnoja, kaikkia jälkeen-jääviä inhimillisiä ilmestysmuotoja kantava kaunis maa ja samalla maan-alainen, ikuinen tuli, joka kerran kaiken hävittää, joka kauan, sisällisesti, salaisesti kumisee, mutta sitten äkkiarvaamatta purkautuu laavaksi ja maailmannieleväksi tulimereksi… Sinä olet minun apolloninen puoleni, minun ajallista, rajallista, rakentavaa minääni edustava… Toinen on minulta kokonaan elämättä. Ja siksi sen käyttämätön voima vallitsee minua sisällisesti, pyrkii olevaisuuteen. Ja siksi en ole luotettava. Se voi milloin tahansa purkautua…
— Mutta sellainen hävittävä voima on juuri painettava alas. Sitähän tarkoittaa koko inhimillinen viljelys… Etkö ymmärrä, että jos ihmiset yleensä antaisivat vallan kaikille vaarallisille vaistoilleen, menisi koko elämän käyttövoima hukkaan, työ lakkaisi, maailman meno seisahtuisi…
Sinikka vaipui ajatuksiinsa.
— Mutta eiväthän tähdetkään tipu taivaalta, hän puhui. Planeetit kiertävät ijäti, ja sentään ne usein ovat samanlaisia kuin minä: niilläkin on usein kaksi polttopistettä. Minäkin kierrän ellipsiä. Ja näen oman ratani merkityksi kaikkialla avaruudessa. Se ei siis ole mikään luonnonvastainen periaate, ei tasoitettava eikä voitettava ristiriita, ei edes voitettavissa oleva. Kun menen kyllin kauas toiseen suuntaan, alkaa toinen puoli vetää päinvastaiseen. Nyt minua vetää pois sinusta, se on totta. En edes tiedä miksi, en minne. Sellaiseen, jossa voi hukkua ja hukuttaa. Rakkautta kuvittelen usein juuri sellaiseksi, äärettömäksi, rajattomaksi, kaikki-unohtavaksi, joka uhmaa elämää ja kuolemaa, pyyhkii pois meistä kaiken sen pienen, joka palvelee ja pelkää katoavaisuutta…
Orismala näytti kiusaantuneelta.
— Naisten tapaan viisastelet sinäkin sekavasti. Sotket maat ja taivaat, fysiikat ja metafysiikat erääseen pieneen yksityis-asiaan, joka aivan yksinkertaisesti, aivan käytännöllisesti on ratkaistavissa eikä laisinkaan kaipaa astronomian apua. Meillä on eräs yhteinen elämäntyö takanamme ja edessämme. Mutta sinua vetää pois minusta. Tahdot hävittää, särkeä! Etkö huomaa itse, kuinka hullua, amoraalista, järjetöntä sellainen puhe on! Etkä tiedä edes itse mitä teet, mitä tahdot.
— Tahdon rakastaa.
— Tekemällä tietysti suurimman rakkauden erehdyksen, minkä voit tehdä.
Sillä me kaksi juuri kuulumme yhteen…
— Kuka meistä on tehnyt rakkauden erehdyksiä, sinä sinä! linkosi
Sinikka suuttuneena.
— Olen voinut tehdä, mutta myönnänkin ne sellaisiksi. En tahdo tehdä niistä mitään ohjenuoraa itselleni, painan ne alas. Meidän suhteemme on tärkeämpi ja näkyvämpi kuin luuletkaan. Jos rikot sen, teet rakkauden asialle todellakin sangen huonon palveluksen, oman aatteesi tuhoat. Sinä juuri olisit voinut näyttää maailmalle sen ihmeellisen asian, että vapaan rakkauden ei tarvitse olla samaa kuin epäsiveellisyys ja kevytmielinen vaihtelu eikä aina loppua onnettomuuteen ja eroon, että se voi olla kaunista, rakentavaa, kestävää. Siihen asti kuin ei kukaan näe tätä ihannetta toteutettuna, se on pelkkää sanoja, häväistävää, tuomittavaa, tuhoavaa. Sinä olisit voinut toteuttaa sen, kantaa radikaalisuuden lipun korkealla loppuun asti…
Sinikan sielussa läikähti vastasyytös, joka läheni vihaa. Hänen silmänsä löivät tulta: sinä puhut radikaalisuudesta, sinä, jolla jo on yhteiskunnallisella mukavuudella taltutettu intelligenssi, väljähtänyt vastus silmissäsi, sinä…!
Ja hän virkahti halveksivasti:
— Sinulla mahtaa olla omituinen käsitys radikaalisuudesta. Eikö se siis muuta olekaan kuin jatkuvaisuutta, kestäväisyyttä! Se muistuttaa ihmeellisesti vanhoillisuuden periaatteita! Kerran uskalsit sinäkin särkeä, et uskalla enää.
— Ei ole varaa särkeä kuin kerran elämässään. Täytyy myös rakentaa sijalle…
— Minä en ole särkenyt vielä mitään, mutta minulla on varaa särkeä, jos tarvitaan, sillä en tahdo särkeä itseäni, rikkoa omaa olemustani…
— Olet rikkonainen syntymästäsi asti, hymähti Orismala. Ja sehän ei ole sinun syysi, Sinikka parka. Mutta jos noin kiellät paremman itsesi, surettaa se minua syvästi. Ja sitä tulevat suremaan kaikki meidän yhteiset ystävämme, jotka tähän asti ovat katsoneet sinuun ylös ja kunnioittaneet sinua kuin jotakin korkeampaa olentoa.
— Ne, jotka eivät anna tunnustusta olemukselleni, eivät ole minun ystäviäni. Ja meillä ei koskaan ole ollut mitään yhteisiä ystäviä! He eivät koskaan ole katsoneet ylös minuun, vaan sinuun. He tulevat seuraan sinun vuoksesi, kysymättä ollenkaan minun suostumustani, huolimatta, että minä olen mukana, aivan kuin minä olisin sinun sielutonta omaisuuttasi, koira, personaton esine, huonekalu, mikä hyvänsä! Heidän kunnioittamisensa loukkaa minua, heidän imartelunsa inhoittaa minua, sillä se on minulle vain sikäli kuin minä olen sinun täytekuviosi. Sellaista en huoli. Tahdon oman ihmis-arvoni ja miehestä riippumattoman arvioimisen! En tahdo jakaa sellaista kurjaa kunniaa kanssasi!
Sinikka oli kiivastunut. Orismala ärtyi myös.
— Pidät todellakin hyvin vähän minusta, kun et edes kunniaa jaksa jakaa kanssani.
— En. Avioliitto välillämme on vallan mahdoton!
— Tyydy edes solvaamaan minua, älä solvaa ystäviäni.
— He solvaavat myös minua. Milloin minun yksityiset ystäväni ovat tulleet häiritsemään sinua!
— Pyydän todellakin päästä siitä kunniasta.
— Vain siksi, että olen nainen! Tahtomattasi sinäkin aina loukkaat minua.
— Saat sinä minun puolestani olla nainen, kuinka paljon tahdot. Ja jos se yksin sinulle riittää elämäntehtäväksi… No niin… Siinä ei minulla sitten ole mitään tekemistä.
— Minun täytyy saada olla sellainen kuin olen. Ja juuri jotakin muutakin kuin nainen, itsenäinen ihminen! Mutta sitä sinä et ymmärrä.
— Sinähän olet pahempi kuin suffragetit! Jos on noin hirveän itsekäs ja täynnä itseään, silloin on todellakin parasta olla aivan yksin.
Orismala kulki kiihoittuneena ja kiivastuneena edestakaisin kauan aikaa.
Sinikka istui liikkumattomana ja loukkaantuneena.
Vihdoin Orismala pysähtyi Sinikan eteen.
— Sinikka, sanoi hän muuttuneella, hiljaisella äänellä. Huomaatko, että taas olemme riidelleet vallan hirveästi? Sehän on typerää. Taas olet houkutellut minut, vanhan miehen, väittelemään tyhjästä. Sinun kanssasi voi riidellä vaikka ikänsä, ilman että asia käy yhtään selvemmäksi. Ja kuinka monesti olenkaan jo vannonut itselleni, etten enää ryhdy sinun kanssasi sanasotasille. Mutta sinä osaat aina niin taitavasti ärsyttää minua… Hullu se on, joka naisen kanssa rupeaa väittelemään.
Sinikka istui yhä nyrpeänä.
— Sinun pitäisikin oikeastaan vain väitellä akatemiassa, hän murahti, mutta voimatta olla vetämättä suutaan hymyyn.
— Ja sinun vaieta seurakunnassa, naurahti Orismala.
— Mutta kun minulla on omat mielipiteeni…
— Saat pitää ne omana tietonasi, minä en tahdo kuulla niitä.
He leksottelivat, nyt jo puolittain leikillisinä puolittain noloina.
— Tai joskus, lisäsi Orismala, kun olen oikein väsynyt ja tarvitsen pienen hermokylvyn, tilaan sinulta yhden annoksen vääriä mielipiteitä ja epäjohdonmukaisuutta.
Sinikka nauroi vastahakoisesti.
— Jos olisi jotakin asiapohjaa edes, jatkoi Orismala puhettaan, mutta tuollaista tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Ja sinä riehut vallan kuin aikoisit vetää alas koko ilmankannen tai karata tai tehdä itsemurhan jonkun romantisen rakastajan kanssa… Jos sinulla edes olisi…
— Kun ei ole…
— Ja siksi kunnes sellainen dionysolainen, kaikki-hukuttava ihme-olento tulee, saat yksinkertaisesti luvan tyytyä minuun…
— Jos kelpaan sellaisena kuin olen.
— Saat luvan olla sellainen, että kelpaat.
— Jos en voi…
— Älä riitele nyt taas. Tai pitääkö minun väkisin sulkea suusi!
Orismala otti Sinikan pään käsiensä väliin sulkien hänen suunsa rajulla suudelmalla, joka oli enemmän väkivaltaa kuin hyväilyä.
He katsoivat toisiaan vaieten silmiin.
— Olet suloisempi kuin koskaan. Ihme ja kumma, paha sisu ei sinua ollenkaan rumenna, siinäkin olet oikea nainen. Minun täytyy sekin siis sietää kauneutesi vuoksi…
Sinikan teki mieli vastata, mutta hänestä oli suuri helpoitus, että tämä kiista jälleen jäi leikittelyn kirjoihin niinkuin monesti ennenkin, eikä hän senvuoksi sanonut mitään.
Mutta hän tunsi selvästi, ettei tämä vihamielisten mielikuvien heittely sittenkään hänelle itselleen ollut pelkkää leikittelyä, että siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta.
Lohduttajat.
Lyyli ja Inko istuivat päivällistä syömässä ilomielisesti tarinoiden.
Lyylin nelivuotias tytär istui heidän välissään, Lyylin palvelijatar kulki edestakaisin sievästi ja äänettömästi tarjoillen ja yleiskuva vaikutti täydelliseltä perhe-idylliltä.
— Katso nyt, Lyyli, tällaista se sitten tulisi olemaan, näin mukavaa aina, sanoi Inko. Ota minut luoksesi asumaan. Minä tekisin työtä jossakin viereisessä huoneessa, sinä tekisit omiasi ja välillä aina tapaisimme, vaihtaisimme jonkun sanan ja iltaisin juttuaisimme teepöydän ääressä, tai lukisimme tai soittaisimme. Eikö sellainen olisi hauskaa? Säästäisimme sitäpaitsi siten aikaa ja rahaa ja työvoimaa kumpainenkin.
— Niin, minun ei silloin tarvitsisi sinua aina niin hirveästi odottaa…
— Mutta tulenhan sentään hyvin säännöllisesti sovitulla ajalla, täytyyhän sinun myöntää se.
— Tulet kyllä, mutta minä odotan sentään. Olen niin hullu. Alan jo odottaa pari tuntia ennenkuin tulet, enkä sillä aikaa voi tehdä enää mitään, muuta kuin odottaa. Siihen minun aikani menee, nauroi Lyyli.
— Ja entä minun aikani sitten! Enhän voi tulla sinun luoksesi kuin jonkun vieraan ruokarouvan luo. Jään puhelemaan, en raski erota. Olen täällä myöhään iltaan asti. Ja silloin on vielä kolkompaa mennä ulos kylmään ja pimeään yöhön kaulus pystyssä. Vaikka kuinka päättäisin mennä heti syötyäni pois, ei siitä tule mitään.
— Se on oikeastaan minun syyni, sillä aina kun aiot lähteä, pyydän minä jäämään ja jollei muu auta, itken pikkuisen…
He nauroivat.
— Niin, minä en todellakaan ole muuta pelastusta tälle meidän heikkouden-tilallemme keksinyt, sanoi Inko, kuin että muutamme yhteen asumaan. Olemmehan me jo kumpikin saaneet tarpeeksemme yksinäisyydestä ja ikävästä ja aviottomuudesta. Ja asia on nyt kerta kaikkiaan niin, että kun kerran on ollut avioliitossa kuten mekin, ei tahdo enää tottua tällaiseen irtolaisuuteen.
— Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt…
— Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa…
— Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt…
— Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön… Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen…
Lyyli synkistyi.
— Uusi nainen voi olla entisen kaltainen. Minäkään en voinut kestää sellaista, joka kerran oli ollut ehjää ja kaunista, mutta johon oli tullut sälö. Se olisi ollut liian tuskallista. Mieluummin sitten sellaista, joka ei koskaan mitään ole ollutkaan…
— Tarkoitat minua! Inko leikillisesti jatkoi. On hyvä, ettei sinulla alun pitäen ole minusta niin suuren suuria ajatuksia. Minulla on sitten varaa parantaa niitä ajan pitkään.
— Emmehän me enää ole mitään lapsia.
— Siksi juuri voisimme olla vähemmän lapsellisia ja mennä naimisiin. Usko pois. Kaikki tulee hyväksi jälleen. Loppuu tuo kuluttava odotus, tapaileminen, alituinen turvattomuus.
— Ja sitten emme ehkä enää ollenkaan tahdo tavata toisiamme, ikävystymme toisiimme, kartamme koko kotia, haemme vierasta seuraa, emme viihdy yhtään kahden. Sulkeudumme ehkä huoneisiimme ja haukottelemme. Oh, kuinka hirveästi sinullekin silloin jää aikaa työhön ja tuttavuuksien hoitelemiseen. On ääretön rauha!
— Sellainen rauhan satamahan avioliitto on…
— Mutta minä kammoan sellaista avioliittoa! kiivastui Lyyli. Se on kaiken rakkauden kuolema. Minä en tahdo sellaista rauhaa. Mieluummin kulun kuin kohmetun!
— Miten nuori sinä sentään olet vielä, Lyyli. Sellainen tulen palvelija!
— Rakkaus on tulta.
— Ja senvuoksi juuri sitä täytyy hoitaa, pitää kurissa, muuten se tuhoaa kaiken. Se on luonnonvoima, jota täytyy pitää uunissa…
— Ja kenties vielä vetää uunin pellit kiinni, Lyyli ivallisesti lisäsi.
— Niinkin täytyy tehdä. Kun tulee köyhäksi ja vanhaksi, tarvitsee lämpöä.
— Niin köyhäksi ja vanhaksi en koskaan tahdo tulla!
— Miten nuori sinä olet, Lyyli!
— Ja miten vanha sinä olet! Saituri olet! Lasket, tilität, tingit! Ei, en minä voi sellaista!
— Elämä on sellaista. Milloin sinäkin viisastut, Lyyli! Minusta meillä olisi jo aika saada tyynempää. Elämä on niin lyhyt…
Keskustelu oli äkkiä käynyt vakavaksi, raskaaksi…
Pikku tyttö oli jo viety nukkumaan, palvelijatar haihtunut pois omalle puolelleen.
Lyyli oli unohtanut sytyttää lampun. Idylli oli poissa.
Kaksi yksinäistä ihmistä vain pimeässä.
— Täytyy lähteä siis taas sateeseen ja yöhön niinkuin niin monesti ennenkin, äännähti vihdoin Inko nousten.
— Minne menet?
— Kenties pistäydyn vielä jonnekin kapakkaan.
— Ja minut jätät taas yksin niinkuin ennenkin!
— Sinähän tahdot niin.
— En, on niin kamalaa…
— Näetkö nyt?
Lyyli nyykäytti päätään surullisesti. Inko napitti hitaasti päällystakkiaan.
— Voi, jää hetkiseksi vielä, Inko, on niin kamalaa…
Lyyli purskahti itkuun.
— On niin vaikeata elää!
— Ei sinullakaan oikeastaan ole niin hyvä maailmassa, Lyyli. Meillä on kaksin helpompi, usko minua.
— Minä uskon…
Inko riisui äänettömästi päällystakkinsa. Hän silitteli lempeästi
Lyylin hiuksia. Lyyli nyyhkytti hiljaa.
— Me tarvitsemme toisiamme Lyyli, eikö totta?
— Mutta onko se samaa kuin rakkaus? Lyyli tuijotti suurin, mustin silmin eteensä.
— Rakkautta on niin monenlaista. Ja alkeellisten vaistojen rakkaus, joka meillä on takanamme, on juuri ajanut meidät kummankin eroon… Miksi me sitä toivoisimme takaisin? Emmehän me tahdo erota, Lyyli?
— Emme nähtävästi voi. En tule toimeen ilman sinua.
— Sinä olet minun suuri lohduttajani…
— Ja sinä minun… Mutta sehän on jo köyhyyden todistus… ja vanhuuden…
— Mutta emmehän me olekaan enää lapsia, Lyyli. Väsyneitä ihmisiä me olemme. Anna minun jäädä luoksesi.
Lyyli kiersi vaieten käsivartensa ystävänsä kaulaan.
Ja Inko suuteli häntä pitkään, lempeästi…