NÄYTTÄMÖ-KUVITELMIA
Yksinäisyys.
Henkilöt:
Olavi.
Elna.
Pentti, Olavin ystävä.
Suuri, keveästi sisustettu huone. Keväthämärä. Oikealla etu-alalla ulkoneva lasiparveke. Vasemmalla taka-alalla sohva ja pöytä. Pöydällä viiniä ja laseja. Perällä ovi.
Olavi sohvalla, poltellen välinpitämättömän näköisenä savukettaan.
Elna ja Pentti seisovat lasiparvekkeella katsellen ulos ikkunasta.
Pentti. Tämä on minusta ainoa mahdollinen paikka, jossa voi viihtyä. Tuolla sisällä on jotakin pahaa, siellä on turvatonta…
Elna. Meidän tulisi kenties pitää seuraa Olaville…
Pentti. Minkätähden? Emmehän me muutenkaan tee sitä.
Elna. Mutta nyt on hänen juhlapäivänsä. Etkö muista?
Pentti äkillisesti. Ei, meidän juhlapäivämme tämä on! Etkö tunne? Nyt se on tullut…
Elna liikahtamatta. Luuletko hänen ajattelevan mitään?
Pentti. Kenen?
Elna. Olavin.
Pentti. Hän viettää syntymäpäiväänsä…
Elna. Onko se ajattelemista varten. Silloinhan se on raskas…
Pentti. Ei raskaampi kuin elämä itse…
Elna. Mutta syntymäpäivä on vain kerran vuodessa.
Pentti. Sinä suuri lapsi! Kerran elämässä se vain on, se oikea! Etkö tunne sitä, Elna? Nyt se on tullut… Meille…
Suutelee Elnaa. Olavi katsoo heihin koko ajan välinpitämättömän
näköisenä. Pentti kääntyen äkisti hänen puoleensa.
Katso, ystävä! Katso, meidän täytyy tehdä näin, meidän täytyy!
Vaitiolo.
Elna heikosti. Olavi!
Olavi Ei vastaa. Kaataa viiniä lasiin, tyhjentää sen hitaasti, samoin toistamiseen.
Elna Pentin puoleen, hiljaisella kauhulla osoittaen Olavia. Mitä se on?
Pentti. Ylimeno.
Elna. Mihin?
Pentti. Välinpitämättömyyteen.
Elna. Se ei ole totta!
Pentti. Katso, hänen rakkautensa on jo paljon pienempi.
Elna. Hän rakastaa minua aina.
Pentti. Tämän jälkeen ei milloinkaan.
Elna. Oliko tuo viini noiduttua siis!
Pentti. Miehen ylpeyden myrkyttämää ainoastaan.
Elna. Olavi!
Olavi ei vastaa.
Elna. Olavi!
Olavi ei vastaa.
Elna tullen hänen luokseen. Etkö sinä kuullut mitään?
Olavi. En.
Elna. Etkö nähnytkään mitään?
Olavi. En.
Elna. Missä olet, Olavi?
Olavi. Oman olentoni erämaissa. — Mutta ymmärrätkö sinä geometriaa, Elna…?
Elna. Sinä hourit…
Olavi. Tiedätkö, että kahden pisteen kautta voi vetää ainoastaan yhden viivan?
Elna. Mitä tarkoitat?
Olavi. Syntymästä kuolemaan voi vetää ainoastaan yhden yksinäisen viivan… Kaikki muu on valhetta…
Elna tuskaisesti. Olavi, Olavi, milloin olet sinä tullut hulluksi!
Olavi ei vastaa. Välinpitämättömän näköisenä ja liikkumattomana sohvalla. Elna hitaasti takaisin lasiparvekkeelle, josta Pentti koko ajan on heitä katsellut.
Pentti. Enkö ollut oikeassa?
Elna. Hän on tullut hulluksi.
Pentti salaisella riemastuksella. Vihdoinkin viisaaksi! Hän ei rakasta enää.
Elna. Se ei ole totta.
Pentti. Miksi ei olisi?
Elna. Se kävi liian pian.
Pentti. Ikäänkuin ei voisi sammua yhtä nopeasti kuin syttyy! Vai uskooko nainen ainoastaan syttymiseen?
Elna. En usko siihenkään enää…
Pentti. Mihin sinä sitten uskot?
Elna hiljaa, hajamielisenä. Hän tarvitsee minua…
Pentti. Hän ei ole sinua koskaan tarvinnut.
Elna. Ketä hän sitten tarvitsee?
Pentti. Ei ketään.
Elna. Kuuluuko hän niihin?
Pentti. Etkö sinä sitä tiennyt?
Elna. En.
Pentti. Näetkö nyt, hän ei ole tarvinnut sinua. Et tiedä hänestä mitään.
Elna. Minä tiedän, että hän kärsii…
Pentti. Hän on sitä varten luotu. Älä mene hänen tielleen!
Elna. Minun paikkani on niiden luona, jotka kärsivät.
Pentti. Niin, niiden luona, jotka kärsivät sinun poissaolostasi…
Elna. Ei, niiden luona, jotka kärsivät aina.
Pentti hiljaa, uhkaavasti. Olet tehnyt paljon vääryyttä hänelle. Hänen täytyy saada olla yksin. Minä tein hänelle ainoastaan ystävän palveluksen…
Elna. Ah! Ja sitä varten tahdoit sinä ottaa häneltä minut!
Pentti surullisesti. Elna, minä rakastan sinua…
Elna. Etkö osaisi olla yksin?
Pentti vielä suruisemmin. Sinun rakkautesi on sammunut, Elna.
Elna katsoen poispäin. Minä rakastan yksinäisiä…
Pentti. Sinä et ymmärrä yksinäisyyttä.
Elna samoin. Minä rakastan kärsiviä…
Pentti. Sinä et kestä kärsimystä.
Elna. Ja mistä tiedät tämän kaiken?
Pentti. Itsestäni.
Elna keveällä ivalla. Sinä pyrit siis pois kärsimyksestä?
Pentti. Pitäisikö sitä etsiä? Se tulee ilmankin…
Elna. Ja yksinäisyydestä?
Pentti hiljaa, synkästi. Joka kuitenkin lopulta yllättää…
Olavi nousee, ottaa hattunsa. Minun täytyy lähteä.
Elna levottomasti, tullen hänen luokseen. Miksi täytyy sinun lähteä?
Olavi. Erakko ei tee tiliä muille kuin Jumalalle.
Elna. Ethän sinä ole erakko, niin kauan kuin minä olen…
Olavi. Maailma on tungokseen asti täynnä ihmisiä. Erakko on sentään erakko.
Elna. Etkö erota minuakaan siitä tungoksesta?
Olavi. Koetin joskus, en koeta enää…
Elna. Aiotko jättää minut?
Olavi. Kukin kulkee omaa tietään.
Elna pehmeästi. Sinun tiesi on minun tieni.
Olavi. Sitä en usko.
Elna rukoilevasti. Mutta minä uskon. Olavi, Olavi!
Olavi kääntyen pois. Ihminen ei saa heltyä, muuten ajaa elämä ylitse.
Elna. Ajakoon! Ilman sinua en tahdo elää!
Olavi. Niin sanovat kaikki ne, jotka ovat tottuneet valitsemaan helpomman…
Elna. Entä ne, jotka valitsevat vaikeamman?
Olavi. He palvelevat kuolematonta enemmän kuin kuolevaista.
Elna. Ainoa kuolematon, jonka tunnen, on minun rakkauteni sinuun, Olavi…
Pentti joka huomaamatta on tullut heidän eteensä. Minun täytyy lähteä. Tämä ei ole minua varten.
Olavi. Ei myöskään minua.
Kumartaa, menee.
Elna syösten hänen jälkeensä. Olavi, Olavi!
Pentti. Hyvästi.
Elna kuin heräten. Menetkö sinäkin?
Pentti. Tietysti.
Elna. Sinä et rakasta minua enää. Minä näen sen…
Pentti. Sinua ei ole täällä enää.
Elna nopeasti. Minä olin vain piilossa. Itseltänikin! Olen jo tullut takaisin. Ymmärrä minua, Pentti! — Hän oli minun ystäväni…
Pentti. Olet mennyt pois. Minun täytyy lähteä.
Elna hellästi. Älä mene, Pentti!
Pentti karusti. Sinähän rakastat yksinäisiä…
Elna. Älä mene, Pentti!
Pentti samoin kuin edellä. Ja kärsiviä…
Elna. Ketä sinä sitten rakastat?
Pentti. Häntä, joka on mennyt pois.
Elna. Minkätähden poismennyttä?
Pentti. Hän on antanut minulle sen suurimman, joka minulta vielä äsken puuttui…
Elna. Minkä?
Pentti. Yksinäisyyden. — Minäkin osaan sen taidon nyt…
Elna murtuneesti. Ah, kaikki osaavat, paitsi minä! Ja miksi juuri minun sentään pitää jäädä kaikista yksinäisimmäksi!
Pentti. Miksi huusit luoksesi sen, joka ei ole sinua varten?
Elna epätoivoisesti. Vie pois se minulta jälleen, sinä ainoa, joka sen voit!
Pentti jäykästi. Minä en voi enää.
Elna tuskallisesti. Pentti, Pentti, milloin tulit sinä noin julmaksi?
Pentti. Silloin kun minustakin tuli yksinäinen. He palvelevat kuolematonta enemmän kuin kuolevaista. — Hän oli viisas mies, hän, joka lähti…
Elna. Liian viisas. Se viisaus ei ole ihmistä varten. — Pentti, Pentti, minä rukoilen sinua, älä kivety sinäkin!
Pentti. Sinä olet niin tahtonut.
Elna kaukaisesti. Pentti, missä olet, mihin minulta menit?
Pentti. Lähdimme äsken yhdessä. Etkö huomannut?
Elna hillittömästi purskahtaen. Mutta minä, joka tässä seison, rukoilen, rakastan ja kärsin, hyvä jumala, kuka olen sitten minä?
Pentti. Pahahenki…
Elna. Ei, ei! Parempi olen minä nyt kuin äsken, parempi kuin koskaan ennen! Etkö näe sitä? Etkö huomaa sitä? Suutele minua, Pentti! heittäytyy hänen kaulaansa.
Pentti työntäen hänet kylmästi pois. Älä koske! Olen murhatun miehen haamu. Menee.
Elna vaipuen lattialle
Ah!
Esirippu.
Autius.
Tunturilakeus lähellä erästä hermoparantolaa. Myöhäinen iltapäivä. Pitkin kapeaa polkua tulee hitaasti kävellen, puhumattomina, mies ja nainen.
Mies pysähtyen, varovasti. Teillä on varmaankin joku suuri suru?
Nainen jyrkästi. En sure milloinkaan.
Mies. Teillä on joku rakas muisto, jota ette tahdo kadottaa?
Nainen. Minulla on pelkästään vihattavia muistoja.
Mies. Ja siksi te vihaatte ihmisiäkin?
Nainen pudistaen päätään raukeasti. En.
Mies. Pelkäätte siis?
Nainen. Ainoastaan itseäni.
Mies hitaasti. Sitten… en ymmärrä teitä…
Nainen kiusatusti. Ei ole tarpeellistakaan.
Mies jatkaen ikäänkuin ei olisi kuullut. Sitten en ymmärrä… Kuinka voi pelätä itseään ja sittenkin aina olla yksin, ehdoin tahdoin itseään lähellä? Sanokaa minulle, miksi te oikeastaan olette niin yksin? Ette syö edes suuressa salissa muiden kanssa. Olen erikoisesti kaivannut teitä siellä. Miksi ette seurustele?
Nainen ivallisesti. Seurustele!
Kääntyen pois ja jatkaen muuttuneella äänellä.
Miksi te juuri sitä kysyttekin! — Kuka tietää, olen ehkä ennen liiaksi seurustellut! Minun hermoni eivät kestä enää. Ja sitäpaitsi minulla on kissansilmät, jotka näkevät pimeässäkin. Tuo varjopeli ei voi pettää minua enää. Aina kun näen kaksi ihmistä yhdessä, näen myös aaveen heidän välillään, sen, jota itsessänikin pelkään…
Mies. Mikä on sitten se aave, jonka näette ihmisten välillä?
Nainen. Autius.
Mies. Entä yksin ollen? Yksinäisyys on sentään ankarin autius.
Nainen huomaamattaan kiihtyen. Ei, ei! Ette sanoisi niin, jos tietäisitte, jos tuntisitte sen toisen. Yhden yksinäisyys on ainoastaan tavallista yksinäisyyttä, inhimillistä tuskaa tai iloa. Ettekö ymmärrä! Se on hyvä, se on pehmeä, se on personallinen, se on ajallinen. Mutta se toinen, kahden yksinäisyys, se on autiutta, se on iankaikkista kuoleman siipien suhinaa, määrätöntä, rajatonta, kauhistavaa kummittelua, liikkumattomain avaruuksien kangistavaa tuijotusta ihmiseen.
Mies kuin itsekseen. Minäkin olen joskus jotakin sentapaista ajatellut…
Nainen. Joskus ajatellut! Arvasinhan minä. Te olette niin nuori. Sille, joka ei ole mitään kokenut, ovat pahat ajatuksetkin vain ohimeneviä nautintoja. Mutta minulle ne ovat painajaisia, joista en pääse, sillä en tahdo enää pettyä. Ja siksi minun täytyy lakkaamatta paeta onneani ja uskoa parhaimmasta pahinta.
Mies. Ja se parhain?
Nainen kolkosti. Rakkaus.
Mies. Sitä te siis pakenettekin!
Nainen ei vastaa.
Mies. Olette ollut joskus onnettomasti rakastunut.
Nainen. Aina.
Mies. Teidät on kenties hyljätty…
Nainen. Ei milloinkaan.
Mies. Mikä siis on ollut onnettomuutenne?
Nainen. Itse rakkaus.
Mies. En ymmärrä…
Nainen vilkastuen. Koko rakkauden olemus, tarkoitan, joka on ihmissielun synnynnäistä hulluutta, pyrkimystä omien rajojensa ulkopuolelle, itsehäviöön, tyhjyyteen, kuolemaan. Ne, jotka säilyttävät sen ikeen, teeskentelevät, pettävät oman elämänsä, ettekö usko?
Mies. En.
Nainen. Ah, te olette rakastunut johonkin!
Mies. Olen ollut kerran. Mutta te ette nähtävästi ole milloinkaan rakastanut.
Nainen. Minä, minä joka olen kulkenut vain rakkaudesta rakkauteen! Minä tunnen sen valheellisuuden ja rumuuden. Älkää luulko, että syytän miehiä. Kaikki, jotka olen kohdannut, ovat olleet minulle hyviä. Kaikki avut myönnän minä heille. Ei, syy ei ollut heissä.
Mies. Itsessänne siis.
Nainen hetken vaitiolon jälkeen. Ette ymmärrä minua. Ja on aivan luonnollista, ett'ette voikaan ymmärtää. Mutta miksi olette olevinanne niin varma asioista, joita ette ole kokenut? Kerran rakastunut! Mitä luulette tietävänne! Erään yksityistapauksen, joka voi olla pelkkä personallinen kuvitelma tai poikkeusilmiö. Mutta minä olen nähnyt, kokenut, kärsinyt lukemattomat tapaukset. Minulla on jo oikeus tehdä johtopäätöksiä ja yleistää. Se ei ole pelkkää itsekohtaista sokeutta enää.
Istuutuu kivelle, tuijottaa maahan. Hetken vaitiolo. Sitten muuttuneella, aivan hiljaisella äänellä.
Minä voisin kertoa teille… Olen ollut onnellinenkin. Aivan nuorena. Rakastin mitään ajattelematta. Mutta aistit väsyivät ja silloin kuulin minä ensimäisen kerran ilmassa autiuden kalseat siivenlyönnit. Meidän veremme hyytyi, huulet jäykistyivät, sydän sulkeutui, sanat kuivuivat kitalakeen, hellyys varisi maahan kuin lakastunut kukka. Kivettynein silmin ja jäsenin tuijotimme toisiimme kuin kaksi ventovierasta… Siitä hetkestä alkaen tiesin minä, että aistit eivät jaksa kauan elättää toisiaan. Niiden maailma, joka alussa näyttää niin äärettömältä, on sangen pieni ja pian kuljettu laidasta laitaan, pian käytetty loppuun joka ainoa sen ravinto-arvoista. Ruumiiden rakkaus tuottaa nopean kuoleman. Se oli minun ensimäinen elämäntietoni. Ja päästäkseni katsomasta kuolemaa silmiin, työnsin minä pois luotani kaiken ruumiillisen. Etsin rakkautta järjen tietä ja luulin löytäneeni. Me ymmärsimme toisemme aivan täydellisesti, kunnioitimme toisiamme, olimme kiintyneet toisiimme, harrastimme, ajattelimme, teimme samoja asioita. Mutta jo vuodessa olimme kuluttaneet toisemme tyhjiin, ymmärtäneet toisemme kyllästyttävän ikäviksi, kunnioittaneet ja harrastaneet toisemme aivan ilmaksi. Silloin alkoi taas tuo sama kammottava siipien suhina päällä kahden onton aivokopan, jotka kulkivat rinnakkain tylsinä, avuttomina, sanattomina! — Tajuttomassa yksinäisyyden pelossani ja hellyyden kaipuussani liityin melkein tietämättäni mieheen, joka oli yhtä särjetty ja epäuskoinen kuin minäkin. Me olimme sairaita molemmat ja ihmis-inhomme ja ihmis-säälimme ylönpalttisuudessa syleilimme me toisiamme. Mutta se oli vain hetkinen parantavaa lepoa. Me parannuimme. Ja sitten… Oh, en siedä puhua tästä enää.
Nousten jäykästi. No, niin. Rakkautta ei ole. On vain sen aave. Ja sen näen aina, nyt kun kerran olen oppinut sen tuntemaan, aina kaikkialla, missä ihmisenkin. Siksi tahdon olla yksin. Nyt ymmärrätte.
Mies. Ymmärrän. Ette ole koskaan vielä rakastanut…
Nainen. Te herjaaja! Mikä rakkauden puoli olisi minulle enää tuntematonta?
Mies. Se, jossa teidän koko ihmisenne on mukana, ja jonka rinnalla teidän rikkiviisautenne lakkaa. Se on teillä siis vielä edessänne. Nyt tiedätte.
Nainen hymähtäen. Puhutte kuin lapselle. Sanoinhan, että olen saanut siitä jo tarpeekseni. Tahdon nyt vain olla yksin, varuillani…
Mies. Tälläkin hetkellä?
Nainen hämmästyen. Niin…
Mies. Vakuutan teille: se on turhaa. Minä en rakasta teitä.
Nainen. Tietysti, tietysti ette. Rakkautta ei ole olemassakaan.
Mies jatkaen painokkaasti. Enkä tule teitä koskaan rakastamaan. Oletteko nyt rauhallinen?
Nainen leikitellen. Iloisesti yllätetty olen. Kuulen nuo sanat ensi kerran!
Mies vähän ilkeästi. Niin, eikö totta, eroan siinä edukseni kaikista muista miehistä?
Nainen vihamielisesti. Se ei kuulu minuun. En tahdo tietää teistä mitään, en mitään, kuuletteko! Miksi ette anna olla minun rauhassa? Miksi kyselette, utelette ja työntäydytte yksinäisyyteeni vasten tahtoani? En käsitä, miksi sanotte minulle tuon kaiken. Sellaista ei tavallisesti sanota.
Mies hiljaisesti. Luulin, että se teitä miellyttäisi.
Nainen vaikenee hetken, sitten äkkiä kuohahtaa. Minä en myöskään tule teitä rakastamaan koskaan, en koskaan! Älkää luulkokaan!
Mies hymyillen. Olkaa huoleti. En laisinkaan pelkää sitä. Minun yksinäisyyttäni ei pahinkaan voi häiritä. Olette tällä hetkelläkin niin kaukana minusta, että tuskin erotan…
Nainen hiljaa. Olenko teille niin vastenmielinen?
Mies. Vieras ainoastaan.
Nainen. Ja minä olen teille sentään antanut elämäntarinani… Te olette julma.
Mies. Mitä se teihin kuuluu! Tai ettekö kenties kestäkään yksinäisyyttä?
Nainen tukahdetusti. En tiedä. Se koskee.
Nainen kääntyy selin mieheen. Aurinko laskee. Miehen ja naisen liikkumattomat, pitkät varjot lankeevat etu-alalle.
Nainen hiljaa. Minä kärsin.
Mies samaten. Minä kärsin myös.
Nainen. Niin, teillä on oma kärsimyksenne.
Mies. Niin, minulla on omani.
Vaitiolo. Pimenee.
Nainen. Kenties voisimme sentään joskus näin yhtyä, kuin kaksi yksinäistä…
Mies kaameasti. Ettekö tunne jo autiuden siipien laskeutuvan?
Nainen. En.
Mies. Ettekö näe jo aavetta välillämme?
Nainen väristen. En.
Mies tarttuu äkkiä hänen ranteeseensa. Oletteko varma siitä?
Nainen heikosti. Minusta tuntuisi hyvälle, jos luottaisitte minuun…
Mies tunnottomalla äänenpainolla. Ette tahdo pettyä itse, mutta tahdotte pettää minut. Teissähän ei mikään kestä. Kaikki katkeilee, jää kesken, autioituu, kuten rakkautennekin.
Nainen tuskallisesti irroittuen. Miksi te olette noin julma minulle? Teette tahallanne vääryyttä. Tai sitten olette niin nuori, kuten sanoin. Ah, koko taivaan ja maan kaikkisuudessa ei löydy mitään niin rikasta ja voimakasta, joka kestäisi ainaisen lakkaamattoman voimain kulutuksen. Hyljätty lempi, tyydyttämätön riutumus, ne voivat pysyä, minä uskon, mutta purkautuva, irralleen päässyt rakkaus syö joka hetki, murentaa, tutkii, kalvaa, polttaa. Mikä on ihminen, ajallinen, rajallinen olento, kestääkseen sen! Pakostakin hän lopulta ohenee, tyhjenee, sammuu tai särkyy. Onko se meidän syymme, onko se minun syyni! Älkää puhuko siitä enää, ei koskaan! Se on mennyttä. Yksinäisyys ei antaudu, se kestää… sulkien silmänsä.
Mies laskien kätensä hänen otsalleen. Niin, jos ihminen kestää. Käheästi. Oletteko tulenkin kestävä?
Nainen peräytyen. Oh, se ei ole tarpeellistakaan. Minussa ei ole tulta.
Mies painaen katseensa läheltä ja syvälle hänen silmiinsä. Teissä on tulta.
Nainen. Nyt te petätte itsenne.
Mies. Minähän näen sen. Minullakin on kissansilmät.
Nainen nopeasti. Te ette näe mitään. Tai sitten se ei ole oikeaa. Se on revontulta, aarnivalkeaa ainoastaan. Se ei polta, älkää peljätkö!
Lähtee polkua alaspäin.
Mies yllättää hänet, kumartuu äkkiä ja suutelee häntä kädelle. Älkää paetko! (oudosti painostaen) Minä en tule teitä koskaan rakastamaan.
Esirippu.