VII
Mutta siitä asti käy Mirdja kuin unissa. Hän ei käsitä, mitä on tapahtunut eikä myöskään mitä tulee tapahtumaan. Mutta jotakin on maailmassa muuttunut, varmasti…
Ja sentään on kaikki entisellään. Elämä kulkee niinkuin ennenkin. Talvi muuttuu vähitellen kevääksi, hanget sulavat, purot lorisevat ja kyyhkyset kuhertelevat auringonpaisteisilla räystäillä…
Mutta siitä kaikesta ei Mirdja nyt tiedä mitään. Hän tietää vain yhden merkillisen asian: että hän on kihloissa… Ja sitä hän ei ymmärrä vieläkään eikä itseään silmään tohdi katsoa…
Vasta eräänä päivänä, kun hän kävelyillään sattumalta on joutunut meren rannalle, huomaa hän että kevät on tullut. Sillä laineet käyvät jo korkealla… Ja silloin muistaa hän, että Lumiluodon laineet käyvät kaikista korkeimmalla. Siellä vasta on kevät kevättä. Sinne hänen pitääkin lähteä…
Näissä ajatuksissa hän eteenpäin kulkee eikä laisinkaan huomaa, että vastaan tulee eräs tuttava.
Se on Anni Mantere, eräs vanha ystävätär, tuollainen tavallinen pieni ylioppilas-ystävätär…
— Hyvää päivää, Mirdja, tervehtii hän.
Hajamielisesti nostaa Mirdja silmänsä maasta; ja peittääkseen sielunsa poissaoloa, hymyilee hän vastaukseksi tuolla tavanmukaisten ihmisten tavanmukaisella, suloisella tyhjyydellä.
— Sinä kuljet kovin yksin… Missä on ritarikaartisi? pilailee vallaton tyttö.
— Ritarikaarti, toistaa Mirdja vieläkin hajamielisempänä.
— Niin. Milloinpa olisi Mirdja voinut tyytyä yhteen! jatkaa toinen samaan äänilajiin.
— Ei tietystikään yhteen, vastaa Mirdja kisailevalla äänellä, mutta sen varjossa väreilee katkera, peitetty iva…
Toveri huomaa jotakin sellaista, pelkää loukanneensa, kääntää puheen muualle. Ei tahdo vaan sujua. Hänellä onkin kiire, hänen täytyy jatkaa matkaansa…
— Hyvästi Mirdja! Turhaa on kai pyytää sinua käymään tervehtimässä…
— Turhaa! Minä lähdenkin jo tänään maalle. Kevät on tullut. — Hyvästi, hauskaa kesää! puhuu hän keveällä kovuudella, vieroittava kylmyys suupielissä.
Mutta se ilme kestää vain yhden silmänräpäyksen. Jo seuraavana on hän jälleen lämmin ja luonnollinen… Annihan oli sentään niitä paraita, niitä luonnollisia, avosieluisia ja valoisia…
Mirdja puristaa hänen kättään ja lisää sydämellisesti:
— Oikein hyvää ja onnellista kesää sinulle!
He eroavat.
Mikä omituinen tyttö, ajattelee Anni Mantere. Häntä ei voi koskaan tuntea edeltäpäin, ei kukaan ihminen. Hänen atmosfäärissään ei tehdä ilman-ennustuksia… Ei ihme, että hän vetää, vetää kuin magneetti…
Mutta Mirdja vaipuu jälleen entisiin ajatuksiinsa.
Selville itsestään on hänen päästävä. Irralleen lumoista edes vähäksi aikaa!
Ah, sinä siunattu Lumiluoto!