EPILOGI.
Taas talvi saapuu niinkuin usein ennen, kumartuu pää, mi muinen nousta tohti. Ja yhä tyhjempänä, köyhempänä ma kuljen tummaa ijäisyyttä kohti.
Miss' on sun leiviskäs, suur' synnyinlahjas?
kysytään multa. Mitä silloin vastaan?
Kaikk' kadotin. Ei mitään, Herra, mulla,
elämän suuri suru ainoastaan.
Tuhlaajapojan lailla kotiin palaan
mielellä nöyrällä ja murretulla.
Niin alastonna viel' ei tullut kenkään.
Luojansa luokse: mitään ei oo mulla!