NELJÄ IHMISTÄ
Ikkunan luona Oopperakellarin puoliympyrän muotoisessa salissa istui neljä nuorta ihmistä.
Hilkka ja Tauno pitivät läksiäisiä yhteiselle ystävälleen Eljakselle ja tämän tulevalle vaimolle, joiden seuraavana päivänä piti lähteä häämatkalle. Kaikki neljä olivat verrattain harvasanaisia.
Eila, Eljaksen morsian, katseli uneksien eteensä maljakoissa upeileviin punaisiin pihlajanmarjoihin. Ne johdattivat hänen mieleensä tutun, syyshehkussa kukoistavan puutarhan kaukana salomailla, kotikartanon, jonka hän ainiaaksi oli jättänyt, ja kyyneleet tahtoivat väkisinkin puhjeta esiin hänen silmistään. Miksi olikin hän myynyt vieraalle lapsuutensa kodin, ainoan, mikä hänellä oli omaa ja rakasta maailmassa? Se tuntui hänestä nyt niin kauhealta ja käsittämättömältä. Kuinka oli hän voinut näin säälimättömästi astua yli koko menneisyytensä, yli pyhimpäin muistojensa ja arimpain arvojensa? Hän ei tuntenut enää itseään. Joku outo, vastustamaton voima oli iskenyt kyntensä häneen tuon vieraan miehen hahmossa, joka nyt kuljetti häntä kohti tuntemattomia kohtaloita. Rakastiko hän edes varmasti häntä? Sitä hän ei tiennyt, hän tiesi vain, että hänen täytyi totella. Väkevä virranpyörre oli äkkiä temmannut hänet mukaansa, hänen täytyi seurata, tahtoi sitten tai ei. Se oli kai kohtalo, joka häneen oli tarttunut, jolle ei mahtanut mitään, jota ei voinut selittää… Eila värisi kuin turmion kynnyksellä, värisi omaa orpouttaan ja pienuuttaan, elämän tuntematonta uhkaa ja noiden kolmen oudon, pääkaupunkilaisen ihmisen läsnä-oloa, joiden seuraan hänet yht'äkkiä oli heitetty erämaan hiljaisuudesta. Hän tunsi olevansa niin yksin, niin onneton ja olematon, niin tuiki personaton ja tahdoton ja juuristaan irti temmattu. Sanaton, selittämätön hätä puristi hänen rintaansa. Salaa kulmiensa alta hän katsahti pöytätovereihinsa kuin turvan-anoja, koettaen löytää heidän kasvoiltaan jotakin lohduttavaa, koettaen etsiä ystävää…
Eljas kiisteli Hilkan kanssa matkasuunnitelmista. He puhuivat jostakin saksalaisesta kaupungista, missä he kumpikin olivat olleet.
Eila ei ollut koskaan vielä ollut ulkomailla, harvoin Helsingissäkin. Keskustelusta syrjäytettynä hän käänsi päänsä pois ja hänen silmänsä pysähtyivät Taunoon.
Tämä istui kuten Eilakin äänettömänä omissa ajatuksissaan katsellen ikkunasta ulos. Hänkin pohti omaa kohtaloaan. Hän oli eilen tässä samassa paikassa ja samaan aikaan istunut Hilkan kanssa kahden ja heidän välillään oli ollut kohtaus, jota hän ei voinut mitenkään selittää. Hilkka oli ollut hermostunut ja epätasainen, salaperäinen ja pahaa-ennustava. Hän oli sanonut, että he eivät enää koskaan saisi nähdä toisiaan, että hän kyllä piti Taunosta yhtä paljon kuin ennenkin, mutta että oli parempi heille kummallekin erota. Kaksi vuotta olivat he olleet melkein joka päivä yhdessä ja vielä pari viikkoa sitten he olivat suunnitelleet yhteistä ulkomaanmatkaa, sillä Hilkan täytyi kuukauden kuluttua viimeistään lähteä opintomatkalle. Mutta Hilkka oli nyt jyrkästi kieltäytynyt lähtemästä Taunon kanssa, ivannut hänen suunnitelmiaan, lyönyt murskaksi hänen aikeensa, ottanut itsensä kokonaan pois. Mitä tulisi hänestä ilman Hilkkaa? Taunosta tuntui, ettei hän jaksaisi ollenkaan elää ilman Hilkkaa.
Hän katseli surumielisesti ulos ikkunasta. Kun hän vihdoin uskalsi kääntää päänsä, kohtasivat hänen silmänsä Eilan silmät…
Eljas ja Hilkka keskustelivat yhä edelleen suurista kaupungeista…
— Mitä te ajattelette? kysyi Tauno Eilalta, noin vain jotakin sanoakseen, pitääkseen seuraa.
— Minä ajattelen, vastasi Eila, miten kaunista nyt on maalla, kun pihlajanmarjat punoittavat ja kanervat helottavat kankailla… On vaikea luopua niistä. Olen salomaiden lapsi.
— Niin, teillä on silmät kuin salolammet, tyynien rantojen kuvastimiksi luodut. Ja teidät viedään nyt suurkaupunkien hälinään. Miten julmaa!
— Kohtalolleen ei mahda mitään…
— Eikä kohtaloaan voi edeltäpäin arvata…
He katsoivat toisiaan osanottavasti silmiin ja heidän äänensä soi kuin hiljainen valituslaulu.
Hilkka, näyttelijätär, kuuli sanan "kohtalo" ja hän hymähti itsekseen. Millä pelon sekaisella hartaudella nuo lapset lausuivatkaan tuon sanan! Niin, niin, se merkitsi nykyajan ihmisen mielikuvituksessa sitä samaa suurta tuntematonta, jota ennen nimitettiin jumalaksi, ja se oli tuntuvin siinä nuoruuden taitekohdassa, jolloin kaikki vielä oli tuntematonta, mutta jolloin jo elämän vietti oli herännyt, jolloin oli sisällinen pakko lähteä löytöretkille, jolloin täytyi astua ensimäiseen laivaan, joka lähti satamasta, vei se sitten minne tahansa. Silloin se oli kohtalo, myöhemmin vasta osattiin antaa sille asianmukaisempi nimitys.
Hilkka olisi nyt jo osannut kuiskata Eilan korvaan sen oikean nimen, mutta se oli niin ruma, että häntä itseään kauhisti. Hän katsahti Eilaan ja hänen mielensä kävi haikean raskaaksi, hän itsekin oli ollut osaltaan vaikuttamassa siihen, että tämä arka metsänelävä oli suljettu häkkiin.
Esitarina oli tapahtunut keväällä. Silloin oli Hilkalle juuri myönnetty matkaraha ja Eljas oli sulkenut taidenäyttelynsä, jossa ei ollut käynyt ketään ihmistä. Hän oli tullut raivoissaan Hilkan luo.
He olivat samalta paikkakunnalta kotoisin, lapsuuden-tuttavia, toverillisia ja sukupuolettomia keskenään, melkein kuin sisar ja veli.
Eljas oli harmitellut ainaista rahapulaansa ja Hilkka oli nauraen ehdottanut rikasta naimiskauppaa. Sitten he olivat leikillään käyneet läpi kaikki naitavat tytöt, jotka saattoivat tulla kysymykseen ja pysähtyneet lopuksi Eilaan. Hänellä oli kaikki edut: täysi-ikäinen, huomattavan maatilan orpo omistajatar ja kaikesta päättäen "todellinen nainen". Muu oli vähäarvoisempaa. He olivat yhdessä laatineet sotasuunnitelmankin valmiiksi tuota tärkeää valloitusretkeä varten ja olivat tulleet siihen lopputulokseen, että sen täytyi onnistua: maalaistytöt sykähtivät kyllä heti taiteilijanimen kuullessaan, ja Eljas oli jo jonkinlainen nimi. Kuuluisuuden kuumentamassa ilmakehässä tulisi kaikki käymään kuin tanssi ja kuin ohimennen pistäisi Eljas talon hinnan taskuunsa…
Ja nyt oli tuo mielikuvien tunnoton leikki kaikki tuossa silmien edessä, todellisuudeksi muutettuna! Hilkkaa hirvitti oman asemansa kyynillisyys tässä seurassa. Hänen oli monesta syystä paha olla. Ja vaikka hän muodollisesti hoitelikin moitteettomasti keskustelua Eljaksen kanssa, oli hän sydämensä syvimmässä hänelle hyvin suuttunut. Kuinka uskalsi hän noin vetää Hilkankin myötärikollisekseen? Kaikki perustui siihen, että Hilkka ei ilmiantanut häntä. Kuinka saattoi hän tuolla tavalla vangita hänet salajuoniinsa, vyöryttää tuollaisen halpamaisen syyn hänen vaikenemiseen tuomitulle omalletunnolleen? Eikö hän ollenkaan ajatellut sitä, että Hilkka saattoi kavaltaa hänet, samoin kuin hän itse oli kavaltanut Eilan, että Hilkankin toverillisuudella saattoi olla rajansa, että hän saattoi astua oman sukupuolensa puolelle? Hän oli liian varma itsestään luullessaan hallitsevansa Hilkkaakin.
Heidän välillään oli ollut jo tästä asiasta kiivas ottelu, jossa he olivat singonneet raskaita totuuksia toisilleen. He olivat tunteneet toisensa äärettömän kauan ja tämä oli ollut ensimäinen kerta, jolloin heidän puheeseensa oli tullut syvempi, intohimoisempi sävy, joka viisti läheltä todellista vihaa. He olivat iskeneet toisiaan häikäilemättömillä mielikuvilla, joiden edessä ihmiskohtalot eivät merkinneet mitään. Mutta taistelu oli jäänyt ratkaisematta. Ja siksi tunsi Hilkka, miten heidän tahtonsa yhä vielä jatkoivat sotaa kaikkien ystävällisten sanojen uhallakin. Hänen aivoissaan paloi tulikirjaimilla heidän viimeinen kaksinpuhelunsa.
— En olisi uskonut sinusta tuollaista, en olisi uskonut, oli Hilkka hokenut. Hän antaa sinulle rahat, ja mitä annat sinä vastalahjaksi, kun et edes voi antaa rakkautta?
— Kunnian, oli Eljas piloillaan vastannut, kunnian päästä ystävieni pariin, kunnian istua mallinani, jos hän tahtoo, ja vihdoin kunnian tulla kerallani mainituksi maailman taiteen kuolemattomissa aikakirjoissa. Onhan siinä palkkiota liiaksikin tuollaiselle pikku mamselille, joka ei itsessään ole yhtään mitään.
— Ja sinä luulet, että hän tyytyy siihen, tavoittaa sitä, tulee viihtymään sinun kanssasi!
— Se ei kuulu minuun. Mutta arvattavasti hän on tyytyväinen, kun hän saa sen, mitä tahtoo. Ja hän tahtoo minut…
— Sinä itse tahdot niin. Mutta miten huonosti sinä lasket! Kuinka voit kuvitellakaan tulevasi onnelliseksi tuollaisen tyttöletukan kanssa, joka on kyllin tuhma antaakseen sinun pettää itseään alusta alkaen!
— Minun onneni on kokonaan toista laatua. Se ei riipu hänestä. Hän on sitäpaitsi hyvä sellaisenaan. Minä en tarvitse hänen henkevyyttään, jumala paratkoon, ainoastaan hänen rahojaan. Juuri tällä hetkellä minä niitä tarvitsen, toiste voisi olla jo liian myöhäistä. Minä saan ne, ja osaan olla siitä myös kiitollinen. Sillä nyt juuri täytyy minun päästä ulkomaille, nyt juuri, ja minä vannon, että tulen lyömään itseni läpi! Tulen tekemään vielä paljon kaunista…
— Ja sitä varten teet itsesi ensin rumaksi! Miten sinä erehdyt! Ihminen, joka noin alentaa itsensä siveellisesti ja myy itsensä hopiapenningistä, ei koskaan voi tehdä hyvää taidetta enää. Joka asettaa aineellisen mukavuuden etusijalle, on mennyttä miestä sekä ihmisenä että taiteilijana. Se painaa leimansa kaikkeen, mitä hän tekee. Taiteilija ei voi olla ihmistä voimakkaampi.
— Oletko koskaan ajatellut, että henkinen mukavuus on taiteilijalle kenties vieläkin vaarallisempaa? Sinun sopisi taas muistaa sitä! Jokaisella on oma vaaransa. Minä olen itsekseni ainakin näin tuuminut: Hilkasta ei ikinä tule murhenäyttelijätärtä, niinkauan kun hän ei jaksa olla yksin, niinkauan on hänen epätoivonsa teennäinen ja tuskansa irrallinen, eikä hänen äänensä saa sitä syvän inhimillisyyden liekitsemää vakuuttavaisuutta, joka voittaa sydämet. Hilkka, sinä olet nyt ainoastaan seuranäyttelijätär, vaikka luulet olevasi murhenäyttelijätär. Taiteilijalla ei ole laajempaa ääni-asteikkoa kuin asianomaisella ihmiselläkään; jos niin tarkoitit, olet oikeassa. Huomaatko itse, miten sinun taiteilijasi on pysähtynyt sille samalle ystävyyden, ymmärryksen, sielullisen lepertelyn ja sentimentaalisen keimailun kannalle, jolle ihmisesikin? Jos uskaltaisit mennä tästä etemmäksi yksin, silloin ehkä saisit sieluusi ne rajattoman, lohduttoman traagillisuuden autiot soinnut, jotka sinulta nyt puuttuvat. Anna anteeksi, että puhun näin suoraan! Mutta koska kerran jouduimme taiteeseen… Taiteesta ei koskaan voi kyllin vakavasti puhua. Taiteilijoina me sitäpaitsi olemme julkisia henkilöitä, voimme vapaasti arvostella toisiamme. Yksityishenkilöinä taaskin, älkäämme sekaantuko toistemme asioihin, meillä ei ole mitään oikeutta sellaiseen. Mutta ihminen ei voi estää ajatustaan lentämästä… Jokainen sitäpaitsi pyrkii sitä kohden, minkä onnekseen tuntee. Minä tarvitsen tällaista, sinä sellaista…
— Millaista sellaista?
— Tukea, joka kenties kaataa, ymmärtämystä, joka estää sinut astumasta yksinäisyyteen. Olet sitäpaitsi nainen, tarvitset sotkuportaita hienoille helmoillesi, peiliä kauniille kasvoillesi, kaikua äänesi helinälle, ja hetken turhamaisuuden vuoksi olet valmis uhraamaan ikuisemman. Sinäkin olet suuri pelkuri, Hilkka, pelkäät yhtä paljon henkistä kärsimystä kuin minä aineellista. Sen verran on meissä vain eroa. Ja sentään sinä niin katkerasti soimaat minua Eilan vuoksi! Ethän sinäkään sen enemmän rakasta Taunoa, tarvitset häntä vain mukavuudeksesi!
— Taunoa!
— Niin, sehän ei ole mikään salaisuus! Sinä olet tehnyt hänet sisällisesti kykenemättömäksi ja ulkonaisesti naurettavaksi, mutta se ei sinua laisinkaan liikuta, sillä sinä tarvitset hänen kaltaistaan hovipoikaa. Voit huoleti jättää hänet seisomaan seinää vasten siksi aikaa, kun itse seikkailet muualla, ja hän seisoo, voit olla muille ylpeä, oikullinen ja rohkea siksi, että sinulla on varaväki, siksi että tiedät, ettet missään tapauksessa jää aivan yksin, voit tehdä syntiä siksi, että tiedät, että vaikealla hetkellä voit ripittää itsesi ja olla varma synninpäästöstä. Jolla vielä vähänkin on miehuutta tallella, ei sellaiseen nais-ikeeseen suostu. Mutta sinä, Hilkka, et ole kovin ylpeä, otat tuon itsellesi välttämättömän annoksen ihailua ja uskollisuutta mistä hyvänsä. Enkö ole oikeassa? Enkä minä sinua siitä soimaa, mutta yhden neuvon annan sinulle vanhana ystävänä ja ennenkaikkea taiteesi ystävänä: älä ota häntä mukaasi ulkomaille! Sehän olisi aivan hulluuden huippu! Hän tahtoo ruveta taiteilijaksi vain sentähden, että sinä olet taiteilija, lähteä ulkomaille vain sentähden, että sinä lähdet, ei hänellä ole ääntä enemmän kuin kellä kuorolukkarilla tahansa. Kyllä hän voi kotimaassaankin ne virtensä vetää, mitä hänestä lähtee. Jos hän pääsee sinusta erilleen, niin ehkä hän vähitellen paranee: hän suorittaa juridiikan tutkinnon, menee maalle käräjille, hakee seuransa omasta maailmastaan ja voi vielä kuolla onnellisena poikana. Tällä lailla hän ainakin menee varmaa perikatoaan kohden. Totta puhuen ei tuo seikka minua suurestikaan sureta, päinvastoin olen mielissäni siitä, että nuo silonaamaiset herraspojat menevät rappiolle ja murenevat pois tieltä, se on todellakin paras palvelus, minkä he rikkauksillaan voivat tehdä isänmaalleen. Sinä, Hilkka, olet paljon tärkeämpi. Älä huoli häntä mukaasi. Se voi vahingoittaa sinua monella lailla. Ja sitäpaitsi se ei ole kaunista…
— Sinun lähtösi on muka kauniimpaa! oli Hilkka mutissut sydämystyneenä. Minä tiedän kyllä, mitä teen…
— Niin, ei toinen tunne toisen rajoja eikä niitä tunne edes itsekään, ellei joskus mene yli rajojensa… Sinä katsoit olevan syytä varoittaa minua. Minä tein vain saman. Olemme siis kuitit.
* * * * *
Äänettömästi ja vihamielisesti he olivat eronneet, mutta samalla läheisempinä ja toisilleen tärkeämpinä kuin milloinkaan ennen. Eljas oli iskenyt hänen kaikkein arimpiin kohtiinsa, tehnyt hänestä analyysin, joka oli liian oikea, jollaista ei ollut lupa tehdä muualla kuin rakkauden piirissä. Hän ei voinut antaa sitä anteeksi eikä hän myöskään voinut sitä unohtaa.
Näiden viime aikojen tapahtumien kautta oli Hilkan ja Eljaksen välille punoutunut sarja väkivaltaisia salaisuuksia. He olivat tahtomattaan tulleet sidotuiksi ikäänkuin yhteiseen rikostoveruuteen noita kahta muuta vastaan, jotka rakastivat heitä ja joiden päiden yli he par'aikaa pelasivat julmaa kohtalon leikkiä.
Hilkka oli kovin kiusaantunut. Hän tunsi vihaa, inhoa ja sääliä heitä kaikkia neljää kohtaan siinä. Häntä vaivasi Eljas, hänen varmuutensa, hänen kylmä, hupainen tapansa, hänen taitavasti lasketut eroottiset silmäyksensä, joiden hypnoosilla hän piti vallassaan Eilaa. Kaikki piirteet kuvastivat hänen häikäilemätöntä pyrkijä-luonnettaan, joka tahtoi onnistua ja joka luultavasti onnistuikin, sillä Hilkka tiesi, että hänellä oli voitollinen työkyky, loistava mielikuvitus ja lannistumaton elämänrohkeus. Mutta oliko lupa onnistua millä keinoilla tahansa?
Eila istui hänen vieressään kuin uhrilammas ja Hilkkaa hävetti oma sukupuolensa, joka oli noin tuhma ja turvaton, noin itsetiedoton ja miehen tahdon alainen. Ja kuitenkin hänen täytyi myöntää, että Eljas ja Eila muodostivat sopusuhtaisemman pariskunnan kuin Tauno ja Hilkka. He olivat kokonaan mahdottomia ja epä-esteettisiä. Hän oli sen aina tiennyt, mutta sitä ei olisi saanut sanoa julki. Nyt kun se oli sanottu, täytyi hänen luopua Taunosta. Miksi olikin hän niin ihannoivan tunteellinen, niin raukkamaisesti rakastunut? Mutta hänen vikansa olivat toiselta puolen hänen ansioitaan. Häntä ei voinut kunnioittaa, mutta hän oli lohdutus sielulle. Ja Hilkka tunsi, miten raskasta oli seurata tässä suhteessa kunnian lakeja. Ei mistään saisi hän enää niin uskollista rakkautta. Tämäkin rikkoumus oli Eljaksen syy.
Mutta taistelu heidän kahden välillä ei ollut vielä lopussa. Kumpi heistä lopulta jäi määräämään ihmiskohtaloista? Vallanvietti oli ärsytetty esille Hilkassa ja hän huomasi, ettei hän enää kapinoinut Eljaksen huonoa menettelyä, vaan ainoastaan hänen voimaansa vastaan. Ja jos siitä oli kysymys: Hilkkakin saattoi murhata ihmisiä!
Hilkka ylläpiti edelleen keskustelua Eljaksen kanssa, yhä ylimielisemmässä ja ilomielisemmässä äänilajissa. Hän käytteli kylmiä, hävyttömiä äänenpainoja, jommoisia kuulee mies-seuroissa, ja houkutteli Eljaksen vastaamaan samalla mitalla…
Vaistomaisesti vetäytyivät Eila ja Tauno silloin yhä enemmän syrjään.
He nuokkuivat hiljaa toisiaan kohden kuin kukkaset kuilun partaalla…
* * * * *
He kulkivat kaikki neljä kotiin päin pitkin pimeää esplanadia. Eila ja Hilkka edellä. Tauno ja Eljas jälessä.
— Miltä teistä tuntuu lähteä ulkomaille? kysyi Hilkka.
— Kummalliselta, vastasi Eila.
— Eikö tuntematon taival edessä pelota teitä? Olette rohkea, kun uskallatte ruveta taiteilijan vaimoksi. Oletteko valmistunut kantamaan harmaita hapsia, kestämään yksinäisyyttä ja unhoitusta?
Eila kiinnitti Hilkkaan hätääntyneen, apua pyytävän katseen.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuskin kuuluvasti hän nyyhkytti:
— Minä en tiedä…
— Ja jos taiteilija hylkää, niin häntä ei voi siitä edes syyttää. Hänellä on toinen moraali kuin muilla. Hänellä on suuremmat oikeudet kuin muilla. Hän tarvitsee alati uutta elämää, uusia vaikutelmia, uusia ihmisiä, uusia naisia, uutta ainetta ja henkeä luomistyöhönsä, ellei hänen mieli henkisesti kuolla. Kumpaa rakastatte hänessä enemmän, ihmistä vaiko taiteilijaa?
— Minä en tiedä, kuiskasi Eila.
— Parempi, jos rakastatte taiteilijaa, hän pysyy niin kauan kuin hänen taiteensa pysyy, ihminen sitävastoin voi mennä teiltä pois…
Eila kamppaili ääneti kyyneleitään vastaan.
— Älkää itkekö, jatkoi Hilkka. En tarkoita mitään pahaa. Tarkoitan vain sitä, että mies yleensä ei koskaan voi oikein ymmärtää naista, tai ainoastaan lyhyen silmänräpäyksen, niinkauan kuin lumous kestää. Jotkut ani harvat ehkä, kuten Tauno. Hän rakastaa sydämellään kuten naiset…
— Niin, minäkin uskon, että hän voisi ymmärtää, myönsi Eila luottavaisesti.
— Olette oikeassa. En ole koskaan vielä tavannut miestä, joka niin hyvästi ymmärtää naista kuin hän, vahvisti Hilkka.
He olivat joutuneet liian etäälle saattajistaan ja he pysähtyivät odottamaan.
Oli kirkas tähti-yö ja kaikki neljä seisahtuivat hetkeksi taivasta katsomaan.
Sitten he puhuivat luonnon salatuista laeista.
— Minä osaan ennustaa tähdistä, sanoi Hilkka. Minun isoäitini äiti oli noita. Näen ihmeellisiä asioita nytkin…
— Mitä? kysyivät yht'aikaa Eila ja Tauno.
— Sitä ei saa sanoa, tähdet kostavat muuten. Sitäpaitsi on turhaa olla utelias. Kohtalo tulee kuitenkin. Nyt se on vielä tähdissä, vuoden päästä jo meillä itsellämme. Ja kaikki voi silloin olla toisin…
— Minä en näe päivääkään eteenpäin, mutisi Tauno, on kuin katsoisin pilkko-pimeään.
— En näe minäkään, huokasi Eila.
— Näen minä sentään yhtä ja toista edessänikin päin, naurahti Eljas, vaikka en harjoitakaan henkien manausta.
— Sitä harjoittaa ihminen aina, kun hän jotakin tekee, virkahti
Hilkka terävästi.
Eljas heitti häneen pitkän, epäkunnioittavan silmäyksen, mutta ei sanonut mitään.
Seuraavassa kadunkulmassa Eljas ja Eila erkanivat.
Hilkka ja Tauno jäivät kulkemaan kahden. He eivät kumpikaan puhuneet mitään. Hilkka tarkasteli Taunoa salaa. Hän ei rakastanut Taunoa, mutta hänen herkät piirteensä ja tavattoman lapsellinen päänmuotonsa liikuttivat häntä. Taunoa ei voinut heittää yksin, ja mieluummin olisi hän suonut Eilan Taunolle kuin Eljakselle…
— Oletko minulle vielä vihainen? kysyi Tauno arasti.
— En, en ole ollutkaan.
— Niin, eikä sinulla ole syytäkään. En tahdo sinulta mitään, en vaadi mitään, kunhan vain joskus saan nähdä sinut, puhella kanssasi. Ethän työnnä minua kokonaan pois? Tiedänhän minä, että en sinua koskaan saa itselleni, en tahdokaan, tahdon vain kaukaa rakastaa.
— Sinun pitäisi rakastaa sellaista, jonka voisit saada.
— Minä en voi rakastaa muuta kuin sellaista, jota en saa, vastasi Tauno naivisti. Minun täytyy saada ihailla, katsoa ylös kaukaiseen korkeuteen, pyrkiä mahdottomuuteen, palvella itseäni suurempaa…
— Mutta se sinussa juuri on epätervettä, sinä et kestä sitä. Usko minua, jatkoi Hilkka pehmeästi ja hyväilevästi. Tarkoitan parastasi, sentähden että pidän sinusta niin paljon. Olen vilpitön ystäväsi. Usko minua, sinä et ole oikealla paikallasi, kun olet minun seurassani. Meidän suhteemme on epätasainen, siksi että tunnet minut itseäsi voimakkaammaksi. Tiedätkö mistä se johtuu? Siitä, että minä en osaa rakastaa, että olen ilkeämpi, kovempi kuin sinä, vanhempi kuin sinä. Tuo väärä haavekuva, mikä sinulla on minusta, näivettää sinut, kaataa työkykysi ja raiskaa tahtosi. Sinun pitää olla itseäsi heikompien, nuorempien, kokemattomampien kanssa. Se antaa varmuutta. Ja miehellä täytyy olla ryhtiä. Usko minua: meidän on paras erota. Ymmärrätkö minua ollenkaan?
— Ymmärrän vain sen, että minä en voi elää ilman sinua.
— Yritetään, naurahti Hilkka.
— Mitä minun sitten pitää tehdä? kysyi Tauno tragikoomillisella äänen painolla.
— Älä kysy minulta! Päätä itse!
— Silloin tulen sittenkin mukaasi Parisiin.
— Enhän voi estää sinua matkustamasta, minne tahdot.
— Mutta saanko joskus tavata sinua siellä?
— Sitten kun tuot minulle todistuksen siitä, että olet rakastunut johonkin muuhun.
He nauroivat.
— En voi rakastua.
— Sitten et tule näkemään minusta vilahdustakaan!
— Ehto on liian vaikea.
— Mitä vielä! Eihän sinun välttämättä tarvitse muukalaisia armastaa, jos niitä pelkäät. Onhan siellä suomalaisiakin. Eila esimerkiksi. Näitkö, miten kauniit silmät hänellä on? Ja näitkö, miten hän hengessä jo antautui sinulle. Hän on kuin sinua varten luotu.
— Eljaksen rouva!
— Niin, eivät kaikki rouvat ole luodut omia miehiään varten…
— Eila on sievä ja herkkä. Mutta nyt sinä olet hyvin ilkeä.
— No, johan huomaat sen! Ehkä sinusta on vielä vähän toivoa, kujeili
Hilkka.
He olivat tulleet Hilkan asunnon ovelle. Leikitellen he hyvästelivät.
Mieliala oli jälleen keveä.
— Älä unohda, mitä olen sanonut! huusi Hilkka vielä oven raosta.
* * * * *
Seuraavan päivän illalla olivat Hilkka ja Tauno laivarannassa saattamassa Eilaa ja Eijasta.
Laiva teki jo lähtöä. Touvit ja rautaketjut jyrisivät, ihmiset tungeskelivat sankoissa parvissa pimeällä sillalla. Kaikki matkustajat olivat jo kannella.
Eila ja Tauno tuijottivat kumpikin mustaan veteen, joka läikähteli heidän välillään syksyisten lyhtyjen valossa ja heidän katseensa ja tunteensa yhtyivät aallon hämärässä peilissä.
Eljas ja Hilkka seisoivat ja katselivat toisiaan silmiin ja heidän tahtonsa löivät tulta vastakkain. He seisoivat siinä kuin kaksi verivihollista, kuin kaksi, jotka syyttävät ja halveksivat toisiaan, kuin kaksi, joiden on enää mahdoton erota ilman lopullista kaksintaistelua. Heitä ei ollut kuin kaksi koko avarassa satamassa. Muut unohtuivat heidän silmistään ja sieluistaan. Eila ja Tauno hukkuivat olemattomiin. He saivat tehdä mitä tahansa, heidän kahden välillä ratkaistiin kuitenkin lopullisesti heidän kohtalonsa. Voima yksin määräsi kaiken. Voima yksin oli kohtalo. Ja tämä voimain vihamielinen korostaminen sai muutamassa hetkessä aikaan sen, mitä sovinnollinen toveruus ei ollut saanut kymmenessä vuodessa: se iski heistä esiin eroottisen intohimon, se muutti heidät mieheksi ja naiseksi. He seisoivat toistensa edessä kuin kaksi kokonaan uutta ihmistä, jotka taivuttelivat toistensa tahtoja, uhkasivat toistensa olemassaoloa ja jotka kumpikin tunsivat että oli kysymys elämästä ja kuolemasta…
Laiva irroittautui hiljalleen rannasta.
— Näkemiin! sanoivat Tauno ja Eila.
— Näkemiin! sanoivat Hilkka ja Eljas.
— Me lähdemme pian myös, virkahti Tauno.
— Me lähdemme, myönsi Hilkka koneellisesti.
Hän ei muistanut enää, kenelle hän puhui. Hänen mielikuvituksessaan olivat Eila ja Tauno jo aikoja sitten menneet pohjaan raha-arkkuineen ja rakkauksineen. Hän näki vain itsensä ja Eljaksen ja ulapan heidän välillään.
Hilkka tunsi, että hän rakasti…