VÄSYMYSTÄ
Kaapo Sorsakoski käveli kesävirkamiehen vakain, tottunein askelin pitkin rantatietä suvi-illan leppoisessa puolihämärässä.
Tyynessä ilmassa oli pihlajain ja syreenien tuoksua ja suurkaupungin lakkaamattoman hengityksen hiljaista huminaa. Joku öitsivä automobiili syöksähti silloin tällöin ohitse, joku koreanvärinen hattu tai hame houkutti silmää yökukkasen pitkäloistoisella heleydellä. Muuten oli kaikki liikkumatonta, tahtoa uuvuttavaa, tapauksetonta. Hyvin hoidetut ruohokentät kumpuilivat silmän edessä moitteettomina, yksitoikkoisina; meri lepäsi sileänä kuin peili…
Sorsakoskea vaivasi ikävä, sellainen ikävä, joka on kyllästymystä ja tylsyyttä yht'aikaa, jolloin hermot kieltäytyvät välittämästä mitään ennen elettyä, jolloin sijalle ei tule mitään uutta, jolloin hengessä on täydellinen kuolema.
Sorsakoskella ei ollut enää suuria vaihtelunmahdollisuuksia. Vaikka hän kuinka olisi koettanut keksiä, ei hän löytänyt itselleen kuin kolme olotilaa: virasto, koti ja kapakka. Nyt oli perhekin maalla ja kaikki illat mahdollisimman samanlaisia. Päästäkseen edes hetkeksi näkemästä samoja tuttuja kapakkanaamoja, oli hän lähtenyt kävelemään. Käveleminen ei muuten kuulunut hänen tapoihinsa, sillä hän ei ollut mikään terveys-intoilija, vielä vähemmin mikään luonnon-ihailija. Luonto oli ikävä. Mutta ihmiset olivat myös ikäviä. Hän olisi suonut, että kaikki hänen tuttavansa ja ystävänsä olisivat olleet maalla ja hän olisi saanut olla ainoa kesävirkamies koko Helsingissä. Kaikki olivat niin samannäköisiä, niin vanhoja. Naisetkin, jotka tulivat vastaan, olivat niin vanhoja…
Tai kenties oli syy yksinomaan hänessä itsessään. Hän itse oli vanhettunut. Käveleminenkin väsytti hänen veltostunutta ruumistaan, mutta penkkiä ei ollut lähistöllä ja Sorsakoski ei katsonut voivansa istuutua kivelle. Niin, niin ne vuodet kuluivat. Miten kymmenen vuotta oli vähän ihmisen elämässä ja kuitenkin paljon! Ei tunne niiden vierimistä, ne tulevat yksi toisensa jälkeen huomaamattomasti, ne kertyvät ja kasaantuvat, liukuvat yli pehmeästi ja petollisesti… Ja äkkiä huomaa olevansa vanha, eikä tiedä, kuinka se on tapahtunut… Sorsakoski ajatteli aikaa kymmenen vuotta takaperin. Toisena poikana hän silloin vielä oli lieskunut. Mutta oli ympäristökin toinen, maa, kansa, nuoriso toisenlainen. Silloin tehtiin vielä jotakin, oli iloa, taistelua, aatteita ja innostusta, oli isänmaanrakkautta ja naisen rakkautta… Nyt ei ollut mitään jäljellä siitä kaikesta, ei syytä syttyä, ei teon arvoista, pieninkin hartauden ilmaus oli naurettavaa, koko kansa nauroi, sille ei ollut enää mikään pyhää, ei kansalliset suurmiehet eikä edes oma kansallisuus. Suuruuden kausi oli ijäksi mennyttä. Aika oli köyhä ja Sorsakoski ei asettanutkaan sille enää niin ylettömiä vaatimuksia. Hän mukautui. Hän oli realipolitiikan mies. Mutta olisi saanut tapahtua edes jotakin, vaikka pieniä sopimattomuuksia, uusia skandaaleja, onnettomuuksia, koleratapauksia, avio-eroja, venäläisen virkavallan rikoksia, mieltäkiinnittäviä murhia tai tulipaloja, mitä hyvänsä, joka edes hieman olisi kutkuttanut kuolleita hermoja ja tuulottanut sanomalehtien ja yhteiskunta-elämän tympeää ilmattomuutta. Mutta hermosto oli toiselta puolen jo tottunut niin pieneen kuin suureenkin, ei ollut toivoakaan uudesta nuoruudesta enää. Näin tulisi jatkumaan elämän loppuun asti. Sorsakoski tiesi sen vallan hyvin. Hän pitäisi huolta virastaan, palkastaan ja perheestään, kuolisi vihdoin ikävään ja haudattaisiin velvollisuutensa täyttäneenä kansalaisena…
Sorsakoski kuului siihen polveen, joka oli kimmonnut korvesta kadulle suomenmielisyyden viimeisten suurmiesten viimeisinä vuosina, ja hän oli kuten useat muutkin sen aikaiset talonpoikais-ylioppilaat joutunut heidän viimeisen intohimoisen Caesar-tahtonsa välikappaleeksi. Siihen oli mennyt hänen nuoruutensa. Korkea laineenharja oli tarttunut häneen ja nostanut hänet heti huipulle, jolle hän omin voimin ei olisi koskaan päässyt. Se ilon ja ylpeyden lumous, joka tästä oli seurauksena, tukahdutti kaiken järkeilyn ja valmisti otollisen maaperän innostukselle, joka oli ainoa, mitä vaadittiin, ja jolle hän antautuikin sokeasti kysymättä, mistä se tuli, minne se meni, oliko se hänen vai toisten omaa. Se oli yhteistä, kansallista, Herran hengen huminaa ihmismielissä, väkeväin rautatahtojen hypnoottista voimaa ala-ikäisiin. Ja kaikki tulivat he silloin väkeviksi, kaikki olivat sankareita, jumalanpoikia, isänmaan pelastajia, kansallisen tulevaisuuden pyhiä esitaistelijoita, kuten ne suuret miehet, jotka katsoivat alas heihin juhlasalien seiniltä, tai ne, jotka vielä harmaapäisinä patriarkkoina vaeltelivat heidän keskellään. Mitä suurempia ansiotöitä he nyt kykenivät suorittamaan armeijassa, sitä varmempi oli kerran oleva heidän oma päällikkö-asemansa. Ja puoluejärjestö, jonka palveluksessa he olivat, toimi mallikelpoisesti, kaikin puolin luottamusta ja rohkeutta herättävällä tavalla: se takasi heidän nuoruudelleen oikeat ihanteet ja taloudellisen selkänojan, heidän miehuuden-ijälleen sopivan viran ja arvonimen ja vanhuuden varaksi vihdoin kumarretun suurmiehen vaivattoman valtikan. Niinpä saattoivat he siis huoletta antaa vapaat suitset sille isänmaalliselle haltioitumiselle, joka oli nuorison korkein velvollisuus.
Ja he pitivät juhlia ja kiihotuspuheita, matkustelivat, kokoontuivat, yllyttivät muita ja itseään, taistelivat kaikilla aseilla: sanoilla ja sävelillä, nyrkillä ja vihellyspillillä, mädäntyneillä munilla ja filosofien ajatuksilla. He olivat toisin sanoen mallinuorisoa, joka ihmeteltävällä tavalla yhdisti kuuliaisuuden, uljuuden ja nöyryyden harvinaiset hyveet. He kieltäytyivät jalosti omista mielipiteistä ja itsenäisestä ajatustyöstä, he viihtyivät urhoollisesti viinan vierellä yleistä kieltolakia odotellessaan ja sill'aikaa kun morsiamet suurmiesten perheissä kypsyivät tuleville suurmiehille, tyytyivät he vaatimattomasti tyydyttämään ensimäisen lemmennälkänsä asfalttikukkien halpahintaisilla rypäleillä. Tämä varhainen mielenmaltti kantoi varhaisia hedelmiä. Heidän nuoruutensa ryöppysi iloisesti kuin virran vilinä, ei viini eikä vekselit lakanneet juoksemasta.
Mutta sitten tuli aika, jolloin inhimillisesti katsoen heidän jo olisi pitänyt olla miehuuden ijässä. Monet merkit viittasivat siihen. Vanhat johtajat kuolivat vähitellen pois, toinen toisensa jälkeen. Hautajaiset olivat muutaman vuoden kaikkein merkittävimpiä ja halutuimpia isänmaallisia tilaisuuksia. Sitten nekin lakkasivat. Ei ollut mitään. He, seuraajiksi määrätyt, seisoivat saamattomina heidän ruohottuneilla haudoillaan kuin palaneet korret, kuin isännättömät koirat liehitellen väsyneesti vanhoja muistoja. He seisoivat siinä moitteettomassa sota-asussa niinkuin monasti ennen, liehuvin lipuin ja juhlanauhoin, mutta johtava aate oli jollakin lailla vioittunut eivätkä he ymmärtäneet enää, minkä vuoksi lippujaan kohottaa. He huojuivat kuin köynnökset vailla tukea, vailla tarkoitusta ja tarmoa, vailla iloa ja innostusta, niin, melkein vailla isänmaata.
Sillä isänmaa oli kokonaan toisen-näköinen kuin miksi he haltioitumisen hetkinä olivat sen kuvitelleet. Se katsoi heihin uusin, ratkaisemattomin elämänkysymyksin, joita he eivät käsittäneet. Mutta he käsittävät sen, että he itse olivat alasti, että heillä ei ollut virkaa, arvonimeä, varoja, joiden pohjalta hallita. He muuttuivat realisteiksi, he kääntyivät puoluehallinnon puoleen vaatien palkkaa nuoruusvuosiensa uskollisesta palveluksesta. Hät'hätää, yhteisvoimin hankittiin heille silloin yliopistosta arvosanat ja virastoista arvonimet, työnnettiin salkku toiseen ja morsian toiseen käsipuoleen, maksettiin velat ja istutettiin hallitukseen. Tämän viimeisen balsamoimisen jälkeen olivat he valmiita muumioita, tämän jälkeen kuuluivat he kokonaan kuolleitten valtakuntaan. Niin itsekkäitä johtajia olivat vainajat. Kaiken, minkä he olivat antaneet, ottivat he takaisin. Ja jälelle jääneet huomasivat vasta sitten, että se tulevaisuus, josta he niin monta kaunista puhetta olivat pitäneet, olikin ollut vain edellisen polven pituinen varjo ja mennyt sen keralla hautaan.
Mutta he, jotka aina olivat tottuneet ajattelemaan toisten aivoilla, näkemään toisten silmillä, tuntemaan toisten hermoilla, olivat nyt jo liian vanhoja muuttaakseen tapojaan. Se aika, jolloin totuuden tarve, ehdottomuuden ja puhtauden vaatimus on niin valtava ihmissydämessä, että se murtumisen uhallakin puhkaisee itselleen omat tiensä, oli jo kerta kaikkiaan ohitse heidän kohdaltaan. He olivat jo liian velttoja katsoakseen kovaa totuutta silmiin, liian sokeita nähdäkseen selvästi edes omaan itseensä. Sentähden, vaikkakin he tulivat ajan valta-uomalta syrjäytetyiksi, heistä ei koskaan tullut traagillisia, ainoastaan väsyneitä, eläviä ruumiita kyllä, mutta ruumiita, jotka voivat hyvin, versoivat, kasvoivat vapaasti valtion kustannuksella ja näkyivät tavalla tai toisella yli kaiken muun kansan.
Tämä oli pääpiirteittäin ollut Sorsakoskenkin historia. Sentähden ei hänkään tuntenut mitään muuta kuin väsymystä, ei ajatellut muuta kuin omaa ikäväänsä.
Seura oli ikävää, mutta yksinäisyys oli kerrassaan sietämätöntä. Sisällisen tyhjyytensä varaan heitettynä Sorsakoski oikutteli kuin lapsi… Aika täytyi osata ainakin tappaa, jos sitä ei voinutkaan täyttää. Ja vaistomaisesti alkoivat hänen askeleensa kuljettaa häntä takaisin keskikaupungille, mistä oli tullutkin. Hän kävi mielessään läpi Helsingin eri kapakat, johonkin niistä täytyi hänen vaelluksensa välttämättömyyden pakosta kumminkin päättyä joka ilta.
Hän poikkesi Kappeliin kurkistamaan, olisiko siellä tilaa tai tuttavia. Ensi silmäyksellä hän ei keksinyt kumpaakaan. Joka pöytä oli tupaten täynnä paksua, kiiltävänaamaista pikkuporvaristoa ja epämääräistä, kansainvälistä kesä-yleisöä.
Sorsakoski päätti jo koettaa onneaan muualla. Silloin löi joku häntä takaapäin olalle.
— Terve mieheen! Jos ei sinulla ole muuta seuraa, niin istu minun pöytääni. Minäkin olen yksin.
Se oli Veikko Luukkonen, entinen sanomalehtimies ja helsinkiläinen, nyttemmin opettajana jossakin pikkukaupungin koulussa.
— Kas vaan! Mikä veljen on tuonut pääkaupunkiin? kysäsi Sorsakoski.
— Vekselit, vekselit, veliseni, ja ikävä. Siellä maalla on niin saakulin ikävä. Ei tapahdu mitään… Siellä menee rappiolle. Ei voi tehdä muuta kuin juoda…
— Sellaista se tahtoo olla vähän täälläkin, myönteli Sorsakoski hyvillään tästä odottamattomasta henkiläheisyydestä ja tyytyväisenä istahti hän Luukkosen viereen. Tällainen vähän harvinaisempi pöytätoveri oli kovasti hänen mieleensä.
Ja kuitenkin olivat juuri nämä kaksi miestä kerran seisoneet kiivaan kiukkuisina vastakkain julkisessa elämässä siihen aikaan jolloin vanhan ja nuoren Suomen taistelua taisteltiin. Yhtä innostuneesti ja lapsellisesti kuin Sorsakoski silloin oli vannoutunut konservatismin palvelukseen, oli Luukkonen antautunut radikalismin aatteille. Sorsakoski oli pauhannut kansallisuutta ja Luukkonen oli huutanut humanisuutta. Hän oli riehunut kuin vimmattu oikeuden ja vapauden nimissä, intoillut antiklerikalismin, antimilitarismin, luonnontieteellisen maailmankatsomuksen ja yksilöllisen siveyden puolesta. Molemmat olivat he hurjistelleet suurien sanojen ja käsitteiden päihdyttävässä nuolisateessa, ampuneet yli maalin, syösseet sokeasti yli rajojen ja olleet siinä väärässä uskossa, että syvät rivit seurasivat heidän kintereillään. Molemmat olivat he saaneet elää saman sisällisen luhistumisen hetken, jolloin he huomasivat olevansa laivanlaidan yli heitettyjä. Luukkosen oli käynyt vain vielä huonommin kuin Sorsakosken. Hän, joka oli uskaltanut saarnata yksilöllisyyden oppia ennenkuin oli olemassa yksilöitä, kerskua kehityksellä ennenkuin itse oli alullakaan, sai katkerasti maksaa tämän uhkarohkean erehdyksensä. Hän joutui itse ensimäiseksi tuon heräävän yksilöllisyyden s.o. kateuden, pahansuopaisuuden, pikkumaisten vehkeilyjen verkkoihin, kadotti pian kaiken jalansijansa ja vajosi kokonaan henkiseen hajoamistilaan.
Tämä sisällinen väsymys oli omiaan lakaisemaan pois kaikki entiset vakaumukset ja niiden aiheuttamat ristiriidat. Sorsakoski ja Luukkonen olivat molemmat yhtä haaksirikkoutuneita. Ainoa ero heidän välillään oli se, että Sorsakoski oli saanut vekselinsä maksetuksi, Luukkonen ei. Vainajat palkitsivat paremmin kuin syntymättömät.
He istuivat siinä siis, entiset viholliset, kaikessa ystävyydessä. Olisi ollut naurettavaa ruveta enää kiivailemaan nuoruuden aikaisista asioista. Pieni kahdenpuoleinen halveksinta oli ainoa tunne, minkä heidän sielunsa vielä oli säilyttänyt perintönä vanhoilta ajoilta, mutta se oli vain kuin miellyttävää höystettä heidän yhdessäololleen. Heidän sanansa luskuttivat vastakkain ajatuksettomasti ja tottuneesti, niinkuin kuluneet hammasrattaat, ei mikään ottanut kiinni, ei mikään herättänyt mielenkiintoa eikä terästänyt tahtoa, ei mikään häirinnyt sitä suloista välinpitämättömyyttä, johon he olivat heittäytyneet lepäämään. He olivat polttaneet poroksi kaikki mielikuvansa ja heidän puheensa oli kuin vanhain miesten.
He kertoilivat tylsiä, puoli-irstaita juttuja ja valittelivat huonoja aikoja. Sillä välin he ahkerasti maistelivat laseistaan.
— Nykyajan nuoriso, murisi Luukkonen, se on pelkkää roskaa, sillä ei tee yhtään mitään…
— Toista oli sentään meidän aikanamme, huoahti Sorsakoski.
He olivat huomaamattaan tulleet entisyytensä rajalle. He vaikenivat jääden hetkeksi tuijottamaan omiin pettymyksiinsä ja omaan tyhjyyteensä. Sitten he muuttivat puheenaihetta…
Ja yö oli heidän ympärillään, ikävä yö, jossa ei mitään tapahtunut…
Ennenaikaisen vanhuutensa sokeudessa he eivät ollenkaan aavistaneet, että juuri tällä hetkellä, ilta- ja aamuruskon välillä, varhaiskesän valoisassa yössä kudottiin kautta Suomen sitä siltaa vainajien ja syntymättömien välille, jota he itse eivät olleet osanneet rakentaa. Kaukaisten salokylien helmassa iti kenenkään tietämättä moni tuuleen singottu siemen, hitaasti ja sitkeästi ja hyppäyksittä niinkuin luonto itse kasvaa, omia lakejaan totellen, oman aikansa vaatien ja kypsyen tuolla puolen yksilöiden lyhkäisen elämän. Tässä tyynessä, tuulettomassa ilmassa säästyi ja lisääntyi joka hetki se maan sydämeen kätketty suuri voima, jonka vasta suuri vastavoima kerran oli paneva liikkeelle…
Vielä ei mikään liikahtanut. Kaukaisista maailmoista vaelteleva merituulikin oli nukahtanut laiturin rantaan…