NAAMIAISET
Koko päivän oli satanut sakeasti lunta ja korkeat kinokset kaartuivat yli katujen ja käytävien. Vaivaloisesti ja käymäjalkaa ponnisteli hevonen eteenpäin.
Suoma Sutela istui reen perässä paksujen turkkien sisällä ja hymyili itsekseen onnellista hymyä. Hän ei nähnyt lunta eikä lumipyryä. Vaaleansininen naamio sitoi hänen silmänsä ja koko maailma hohti pilvettömän taivaan väreissä. Elämä tuntui niin hauskalta, että se väkisinkin pyrki naurattamaan ja laulattamaan ja vaistomaisesti pääsi hänen huulilleen sävel, jota hän aina silloin lauloi, kun hän oli oikein iloinen:
"Edistys, valistus, siinä ohjelmamme, sekä rakkaus pohjana sen".
Tämä laulu, joka ei koskaan luopunut Suomasta silloin kun jotakin tärkeää oli tekeillä, oli aikoinaan ikipätevästi isketty hänen aivoihinsa seminaarin penkillä ja senjälkeen tavallaan määrännyt hänen elämänsä kulun.
Se oli saanut aikaan senkin, että Suoma oli päättänyt lähteä Helsinkiin. Sillä perintö-osuudella, minkä hän myydyn kotitalonsa jakajaisissa oli saanut, tahtoi hän kaikin mokomin vartuttaa valistustaan ja tulla ylioppilaaksi. Siihen aikaan ylioppilastutkinto vielä merkitsi eräänlaista yhteiskunnallista asemaa, jota jo sinään kannatti tavoitella.
Suoma oli jo suuri tyttö, kahdenkymmenen ikäinen eikä koulupenkille enää oikein sovelias. Hän hankki itselleen siis yksityistunteja, kävi eri koulujen rehtorien ja opettajien puheilla, esitti itsensä ja asiansa ja asettui pääkaupunkilaiseksi.
Tämä asettuminen vaati Suomalta myös oman aikansa. Hänen täytyi tietysti tutustua helsinkiläisiin ja helsinkiläisten tapoihin tullakseen toimeen uudessa ympäristössään. Oikeastaan oli kaikki maailmallisuus hänen aatteilleen vastaista, sillä Suoma oli uskonnollinen, uskovainen suorastaan, mutta hän oli sievä ja nuori, ja jumala- ja isänmaa-käsitteet siinä tilassa, missä hän ne oli vastaanottanut, olivat vielä hyvin kehityskelpoisia. Ja Helsinki alkoi niitä kehitellä. Ollen ymmärtäväinen ja johdonmukainen tyttö, valitsi Suoma tuttavansa tarkoitusperiensä mukaisesti. Sisällisen aatteensa palavalla intohimolla tarrautui hän varmuuden vuoksi jo edeltäpäin kiinni tulevaan säätyynsä, ylioppilaihin. He veivät Suoman teatteriin ja tanssijaisiin, kuljettivat häntä mukanaan isänmaallisissa juhlissa ja taidetilaisuuksissa. Tämä oudon-hieno ilmakehä huumasi hänet, antoi valtavat siivet hänen mielikuvitukselleen ja hän tunsi olevansa jo hyvin lähellä päämääräänsä, melkein kuin ylioppilas itsekin.
Hän oppi käyttämään heidän sanontatapojaan, puhumaan asiantuntemuksella elämänkysymyksistä ja maailmankatsomuksista, keskustelemaan sitaateilla ja runonpätkillä. Aivan luonnollisesti hän siirtyi heidän mukanaan vähitellen luentosaliin, muutti kuuntelutuntinsa koulupenkiltä yliopiston penkille ja alkoi tenteistä, laudatureista niinkuin muutkin puhua ja professoreista. Hän oli jo melkein itsekin unohtanut sen, että hän kiireissään oli hypännyt yli ylioppilastutkinnon pienen kynnyksen. Hän ei sitä oikeastaan tarvinnut enää sillä korkealla kehitys-asteella, millä hän jo oli, hän saattoi suorittaa tutkinnon yliopistossa ilmankin sitä.
Hänen kunnianhimonsa oli ottanut parissa vuodessa aimo harppauksen eteenpäin. Maisteri piti hänestä tulla, ellei juuri aivan virallinen niin kuitenkin virallisen veroinen. Hän ei ollut koskaan lapsuutensa päivinä voinut aavistaakaan, että edistys ja valistus olisi jotakin näin suloista.
Hän päätti opiskella kielitiedettä, sillä kielillä puhuminen oli hänestä kovin ylhäistä. Muuten saavuttaakseen luottamusta esimiehissään, täytyi hänen ensin olla tehnyt ulkomaanmatka, kuten hyvä tapa vaati. Kolmen viikon oleskelu Berlinissä täytti tämän viimeisen aukon hänen ulkonaisessa kasvatuksessaan. Sieltä tultuaan hän oli aivan varma itsestään ja valmis ottamaan vastaan korkeamman tieteellisen sivistyksen siunausta.
Hän tuli Berlinistä kuten suomalaiset tytöt tavallisesti tulevat ensimäiseltä ulkomaan-matkaltaan sikäläisen puolimaailman karkean koreuden huikaisemana puettuna raakaan rihkamaan, jota he itse luulevat hienoksi. Suoman kehittymättömät kasvot, jotka säädyllisen ulkoasun ohella olisivat voineet näyttää kauniiltakin, saivat uusien keinotekoisten tukkalaitteiden ja muitten harsojen ja hörsöjen mukana sangen epäilyttävän leiman. Teennäisyys ja raakuus, nuo kaksi näennäisesti niin ristiriitaista ominaisuutta muodostivat yhdessä hyvinkin vakaantuneen tyylin, josta ei voinut erehtyä ja joka johti monet oikeille jäljille.
Suoma oli vuosien kuluessa valistunut ja edistynyt aivan tavattomasti. Hän tunnusti nyttemmin enää äärimmäisen vasemmiston äärimmäiset vapaa-ajattelijat joka asiassa. Hän oli vakaumukseltaan anarkisti ja jumalankieltäjä ja yli-ihminen. Ja mitä tuohon vanhaan, rakkaaseen "edistys, valistus"-lauluun tuli, jota hän muuten ei missään elämänkohdassa voinut unhoittaa, niin oli hänestä nyttemmin jälkimäinen säe aina yhtä hyvä kuin edellinenkin, miltei parempikin.
Ja rakkauden pohja alkoi valloittaa yhä laajempia alueita hänen olemuksestaan. Se oli ikäänkuin asian ydin, mutta "edistys, valistus" oli se välttämätön kuori, jota ilman ei mikään onni voinut menestyä. Ja mitä valtavammaksi ydin paisui, sitä mahtavampia muotoja täytyi kuorenkin ottaa.
Ja Suoma oli tarmokas. Hän tunkeili mahdollisina ja mahdottomina aikoina kanslioissa ja professorien vastaanottohuoneissa, lukusaleissa ja kirjastoissa. Hän sekoitti puheeseensa vieraskielisiä sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt, ja kuunteli luentoja kielistä, jotka olivat hänelle tyystin vieraat. Hän koristi yliopiston auditooriot suurella hatullaan ja pitkillä plyymeillään. Ja aina kun oli jokin merkittävämpi tai vaikeatajuisempi esitelmä juhlasalissa, istui Suoma uskollisesti ensimäisellä penkkirivillä puhujalavan alla. Ihailtavalla hengenvoimalla kesti hän hereillä tunteja pitkissä saarnoissa, joista hänen aivoihinsa ei päässyt ainoatakaan valonsädettä. Erehtymättömällä itsehillitsemiskyvyllä, jota kuka marttyyri tahansa olisi voinut kadehtia, kantoi hän täten yllään epämukavinta pukua, mitä kukaan nainen vielä koskaan on kauneudekseen kantanut.
Mutta aika kului ja tämäkin puku vanhentui eikä tahtonut sopia Suomalle enää. Hän itse tiesi liiankin hyvin sitäpaitsi, että se oli valepuku, naamio, ja ettei hän koskaan voinut suorittaa niitä korkeita opinnäytteitä, joista hän lakkaamatta puhui todistaakseen sivistyneisyyttään. Hänen rahansakin olivat huvenneet, hänen oli pakko ruveta ajattelemaan uuden hankkimista.
Mutta hänen luonteensa oli höllentynyt ja työkykynsä lamaantunut ja hänen työalansa jäi yhtä epämääräiseksi kuin mitä hänen oppialansakin oli ollut. Hänen tulolähteensä olivat satunnaisia ja salaisia eivätkä kernaasti sietäneet kirkkaan päivän valoa. Yliopisto oli ainoa, joka vielä saattoi suojata hänen ammatitonta olemassa-oloaan. Se oli hänen suojeluspyhänsä, hänen haarniskansa kaikkia elämän monia vaaroja, etenkin kaikkea kunniattomuuden uhkaa vastaan.
Mitä arveluttavammaksi hänen asemansa aikaa myöten tuli, sitä hurjemmin tarrautui Suoma kiinni Alma Materin helmoihin. Hän ei enää hetkeksikään luopunut sen turvallisesta läheisyydestä. Hän lisäsi harrastuksiaan, anasti itselleen uusia tiedekuntia, teki häikäilemättömästi tuttavuutta Apollon arvokkaimpien poikien kanssa. Tässä viimemainitussa suhteessa oli melkein edullistakin Suomalle, että hän ei ollut ylioppilas. Nuoret dosentit kohtelivat häntä erikoisella huomaavaisuudella, melkein tasa-arvoisesti, siltä hänestä tuntui, ja uusi korkeampi päämäärä alkoi vähitellen kangastaa hänelle. Päästä naimisiin jonkun yliopiston opettajan kanssa, se olisi ollut kaikkein onnellisin ratkaisu hänen vaikeassa asemassaan, todellakin kunniakas lopputulos hänen ahkerista ponnistuksistaan. Silloin ei pitkä opiskeluaika suinkaan olisi mennyt hukkaan. Siinä olisi sitäpaitsi ollut laillinen ja kaunis syy luopua kaikista tieteellisistä harrastuksista. Miten kauniilta se olisi näyttänytkään! Hän olisi alistanut kunnianhimoiset unelmansa sydämen vaatimukselle, yhteiskunnallisen tulevaisuutensa naisen pyhälle kutsumukselle kodissa. Tällaisella jalolla uhrauksella olisi hän todistanut rakkautensa.
Tämä suunnitelma oli kokonaan määrännyt Suoman viime-aikaiset puuhat. Suurella menestyksellä oli hän kutonut verkkojaan eräälle nuorelle suomalaiselle tiedemiehelle, joka tiedemiesten tapaisesti sielunelämältään oli kehittymätön ja turvaton kuin lapsi. Suomalla oli kaikki edellytykset onnistua. Uudelleen oli hän aivan lähellä päämääräänsä ja hän oli laskenut päässään, että tämän iltaisissa naamiaisissa piti lopullisesti määrättämän hänen kohtalonsa.
Siksi hän istui turkkien sisällä niin tyytyväisenä ja hypisteli hymyillen harsohameensa keinotekoisia kukkia. Hänen piti esittää lemmikkiä, uskollisen rakkauden sinistä kukkaa. Tohtori oli vannonut tuntevansa hänet tuhanten joukosta. Se oli ollut jo melkein kuin lemmenvala…
Reki pysähtyi Seurahuoneen eteen, jossa pitkä jono kuomuja jo ennestään odotti vuoroaan.
Pamppailevin sydämin sukeltautui Suoma ensikertalaisena siihen räikeänkirjavain ja kalmankammottavien irvinaamarien mereen, joka nimettömänä ja personattomana, irrallaan vellovin ihmis-aalloin, peitettyjen kasvojen ja paljastettujen rintojen väkivaltaisessa pyyteessä möyrysi hänen edessään.
"Sinistä lemmenkukkaa" alettiin heti ahdistaa hävyttömyyksillä. Suoma, joka oli tullut tänne kuin vihkikirkkoon, ylevissä tarkoitusperissä ja korkean aatteen haltioimana, oli syvästi loukkaantunut. Hän oli itse mielestään jo melkein kuin professorin rouva ja hän olisi siis pitänyt kohdella arvonsa mukaisesti…
— Saako ostaa pienen lemmenkukan? irvisteli muuan pahannäköinen naamio.
Suoma ei ollut koskaan ollut leikkiin taipuisa, mutta näin vakavalla hetkellä oli pila suorastaan myrkkyä hänelle. Hän pysähtyi ja loi sinisestä lemmenkukka-silmästään leimuavan vihaisen katseen herjaajaan.
— Mehän olemme vanhoja ystäviä, kyllähän minä sinut tunnen, jatkoi uusi tuttava antamatta vihaisen silmäyksen vähääkään häiritä itseään.
Hän sinutteli! Suoma oli vähällä saada halvauksen.
— En tunne teitä lainkaan. En ole koskaan tavannut teitä, lausui
Suoma kaikkein ylhäisimmällä äänenpainollaan.
— Tänä aamuna viimeksi, suloinen neiti lemmenkukka. Täsmälleen kello 11 ojensit minulle suloisen sikaarin suloisilla sormillasi, ja minä tein näin…
Hän yritti suudella Suomaa kädelle.
Kaikki veri syöksähti naamion alla Suoman kasvoihin. Hän veti kätensä pois. Hän oli vielä liian kömpelö ja kankea karnevaaleihin. Hän hätääntyi, suuttui, häpesi. Häntä luultiin tupakkatytöksi tai ties miksi, häntä, tulevaa tiedemiehen rouvaa, joka oli melkein kuin ylioppilas, melkein kuin maisteri. Hän oli tukehtua raivosta. Eikö hän millään voinut puolustaa loukattua kunniaansa? Hänen ajatuksensa haparoi asetta. Mutta kaikki edistys ja valistus hämmentyi hänen aivoissaan tolkuttomaksi, kiehahti yli äyräittensä tästä odottamattomasta avunpyynnöstä. Suoma takertui tarkoituksiinsa, änkytti, maailma pimeni hänen silmissään. Hän tahtoi antaa oikean kuvan korkeasta kultuurikannastaan, todistaa arvokkaisuutensa. Epätoivon vimmalla hän etsi jotakin sopivaa ulkonaista sananpartta, jotakin pelastavaa nimeä, mutta hän ei muistanut siinä kiireessä mitään. Sekapäisesti hän sai puserretuksi suustaan:
— Kello 11, mitä ajattelette! Mahdotonta! Silloin olin minä juuri yliopistossa professori Wallensteinin luennolla.
Hän tarkoitti professori Wallensköldiä. Tämän sankarillisen ponnistuksen jälkeen hänen jännityksensä laukesi. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mitä hän oli sanonut. Mutta hän tunsi, että hän oli pahasti kompastunut, että "edistys, valistus" oli pettänyt hänet juuri ratkaisevalla hetkellä.
Hän seisoi hetkisen aivan töperryksissään. Vanhasta tottumuksesta vain ajatukset toistivat tuota tuttua, kohtalokasta laulua:
"Edistys, valistus, siinä ohjelmamme
sekä rakkaus pohjana sen"
Tähän viimeiseen säkeeseen päästyään Suoma ikäänkuin heräsi. Mutta se ainakaan ei ollut vielä koskaan pettänyt. Siinä oli pelastus! Hänen hetkeksi häiriytynyt itsetuntonsa parani siinä silmänräpäyksessä taas ennalleen.
Halveksien hän käänsi selkänsä raakalaiselle.
Salin toisessa päässä oli hän jo huomannut nuoren tohtorin. Siellä oli hänen paikkansa! yhteiskunnan huipulla!
Ja heittäen niskojaan sangen epä-akateemisesti Suoma suuntasi askeleensa suoraan tohtorin luo.