SATU MIEHESTÄ, JOLLA OLI MONTA SYDÄNTÄ
Oli kerran mies, jolla oli monta sydäntä.
Älkää peljästykö, hyvät ihmiset! Sydän on suuri ja kallis asia, sydän on parasta ja kauneinta, mitä ihmisellä voi olla, sydän on kaikkien elämänlankojen kerä. Olettehan useasti kuulleet, miten on käynyt niiden, jotka ovat syntyneet ilman sydäntä tai jotka ovat tämän kalleutensa kadottaneet. He ovat jähmettyneet helteessä palavimman päivän, varisseet kuin kuivat lehdet kesken puhkeamistaan ja pahentuneet omien rikkauksiensa rikkaläjällä. Mutta vielä useammin olette kuulleet satuja ihmisistä, joilla on ollut sydän; ja te muistatte, että ne ovat loppuneet vielä surullisemmin. Te muistatte tämän ja ihmettelette ja kysytte, kuinka sydän, jos se kerran on niin suuri ja kallis asia, kuitenkin voi tuottaa niin tuiki tuskallisen ja nopean murtumisen. Minäpä vastaan teille. Kallis ostetaan kalliisti, ja sydän, joka on korkein hyvä, ostetaan kaikkein kalleimmasti. Sillä ihminen ei saa mitään ilmaiseksi, joskin välistä pettävään etukäteen. Velallisen on maksettava, tahtoi hän sitten tahi ei, ja useimmiten hän ei tahdo. Sydämestään verotetut ovat ainoat, jotka ehdoin tahdoin saattavat hellittää henkensäkin, sillä sydän on joskus armollinen ja silloin vie se omistajaltaan järjen. — Mutta sivulliset, jotka näkevät tai kuulevat tämän, tulevat vakaviksi ja sanovat: sepä oli surullinen juttu, siinä oli taas sydän mukana pelissä…
Olette kuulleet lukemattomia tällaisia tarinoita, mutta ette koskaan vielä satua miehestä, jolla oli monta sydäntä. Tiedän sen. Sillä siitä asiasta ei ole muuta satua kuin tämä yksi. Ja niin onkin paras. Sillä se on liian surullinen, surullisin kaikista, mitä milloinkaan olette kuulleet. Älkää peljästykö, se ei ole mikään ruma satu, se on ainoastaan surullinen kuten itse elämäkin meidän ympärillämme, joka vasta kärsimyksessä paljastaa jumaluutensa, vasta kalmistoilta nostaa kauneimmat ruusut.
Mies, josta aion kertoa teille, oli maailman rikkain ihminen. Ja sentähden täytyi hänen, jotta tasapainon laki täyttyisi, tulla kaikkein köyhimmäksi. Jumalat olivat antaneet hänelle monta sydäntä, mutta he vaativat häneltä myös korvausta jokaisesta erikseen, jokaisesta elämän erikseen, niinkuin heidän lakinsa määräsi. Sentähden täytyi hänen, ihmisen, palkitakseen korkeita jumalia elää monta elämää ja kuolla monta kuolemaa, sillä aikaa kuin muut elivät ja kuolivat vain yhden. Ja sentähden ei hänellä koskaan ollut ikäisiä, ei aikalaisia, ei ystäviä eikä ymmärtäjiä, ei maata jalkojen alla eikä tukipistettä ajatusten avaruudessa. Hän oli kuin lentävä lehti, vierivä hiekka, vanhus tänään, lapsi huomenna ja uudestaan, säännöttä ja selityksettä vaihtuva, sietämätön oikku ihmiskunnan järjestetyssä yhteiskeossa. Kaikki häntä vihasivat, kukaan ei häntä rakastanut, hänessä oli kaikki ihmisten tuska, mutta ei ainoatakaan heidän riemuistaan, kaikki heidän sotansa ja turha tutkistelemisensa, mutta ei ainoatakaan heidän lepohetkistään. Ah, minun ystäväni, hän oli kovin onneton ihminen!
Ei kuitenkaan alussa. Alussa ei hänellä ollut edes kaukaisinta aavistusta siitä, mikä kova kohtalo häntä odotti. Hän uskoi olevansa luotu onneen, kuten uskovat kaikki lapset, etenkin rikaslahjaiset. Ja hän oli rikaslahjaisin kaikista lapsista. Kaikki tähdet paistoivat hänen päähänsä, kaikkien kuningaskuntien kultavirrat vierivät hänen aivojensa lävitse ja kaikki ahdistetut sielut kumarsivat häntä kauan kaivatuksi vapahtajakseen. Poloinen poika ei tiennyt, että tämä onni oli ainoastaan hänen monien sydäntensä monien aurinkojen ensimäistä vilpoista aamuhuikaisua ja että sitä oli seuraava tulipallojen sota, leppymätön ja hirmuinen, jossa hän itse oli palava poroksi. Sillä sydänten auringot ovat vihassaan ja vallanhimossaan väsymättömät. Suunnattoman voiman lähteinä ne myös vaativat suunnattomia: kukin oman maailman, johon paistaa, oman ihmiskunnan, jota kuljettaa…
Kun nuorukainen, joka kauan aikaa luuli olevansa kuten kaikki muutkin, vihdoin huomasi päivä päivältä vain puhkeavansa uusia sydämiä niinkuin omenapuu kukkasia, ihastui hän suuresti. Hän tunsi sydämien taian ja arvasi nyt, että koko ihmiskunnan sydän oli hänen hallussaan. Ja niin olikin. Meni hän minne tahansa, suostuivat hänelle sielut, avautuivat suljetuimmat aarrelippaat ja antautuivat uljaimmat linnoitukset. Aina oli hänellä oikea tunnussana, se viisasten kivi, jota viisaat turhaan olivat etsineet… Ja niin oli hän vallankykyisin ihminen maailmassa.
Mutta hänestä piti vielä tulla myös vallanhimoisin. Sillä ne monet sydämet hänen rinnassaan alkoivat kasvaa täyteen mittaansa eivätkä tyytyneet enää pelkkiin muruihin: ne alkoivat vaatia itselleen valtakuntia. Ja nuorukaisen mielestä oli se vaatimus vallan kohtuullinen ja hän lähti etsimään niille valtakuntia. Hän valloitti niitä paljon ja helposti. Hän heitti sydämen ja heti ottivat ihmiset hänet vastaan avosylin, laskivat hänen jalkoihinsa ilonsa ja surunsa, aarteensa ja rikkakantamuksensa, kunniavirkansa ja valtiosalaisuutensa. He sälyttivät hänen olalleen kaikki täyttymättömät toiveensa ja raskaat pettymyksensä, antoivat hänen rakennettavakseen utuisimmat ilmalinnansa ja houkuttelevimmat paratiisipuutarhansa ja sanoivat: "Hallitse sinä meitä, sinua me juuri olemme odottaneet, sinuun me uskomme, sinä voit tehdä sen, mitä me emme voineet, meidän luonamme on sinun paikkasi ja elämäntehtäväsi". Ja sen sanottuaan menivät he pois onnellisina ja kevein omintunnoin kuolemaan laiskuudessa ja suurissa unelmissa.
Välistä nuorukainen itsekin uskoi, mitä he sanoivat, ja aikoi jäädä. Mutta silloin kuohahti hänessä aina esiin kaikkien niiden lukemattomien muiden sydämien vaatimus ja vastus, jotka vielä olivat ilman valtakuntaa. Ja salaa kuin petturi ja pahantekijä pakeni hän takaporttien kautta uuteen maahan, jonne hän taas saattoi jättää uuden sydämen ja uuden petetyn kansan. Näin kulki hän kauan…
Mutta niinkuin osattomien sydämien kalvava uhka ja osallisten paha omatunto hänen rinnassaan alkoi hänen ympärillään kasvaa pettyneiden ihmisten pahaa ennustava kohu. "Tappakaa hänet, huusivat he kaikki, hän on petturi ja varas ja murhamies! Hän on houkutellut meiltä meidän kalleimmat aarteemme, meidän salaisimmat salaisuutemme ja hän on kavaltanut meidät vihollisille. Hän on herjannut meidän pyhimpiä aatteitamme ja pitänyt meidän jumaliamme pilkkanaan. Hän on särkenyt meidän kauniin maailmankatsomuksemme, kaatanut meidän uljaat unilinnamme ja tehnyt meidät itsemme naurunalaisiksi ja kerjäläistäkin köyhemmiksi. Hän on vienyt elämältämme turvallisuuden ja kuolemaltamme rauhan. Hän on teeskentelijä ja kunniaton, tappakaa hänet!" — Ja yhtä monet sydämet hänen rinnassaan huusivat samaa…
Kauhistuneena kuunteli hän näitä syytöksiä. Sillä hän tunsi, että ne olivat oikeat ja että hän viattomimmillaankin oli tuomittu olemaan rikollinen. Mutta tätä ei kukaan voinut käsittää. Hän, jolla oli kaikkein sydämet, ymmärsi kaikki, mutta muut, joilla oli vain korkeintaan yksi, ymmärsivät vain korkeintaan yhden hänen sydämistään. Ja siihenkään he eivät enää uskoneet, sillä he säikkyivät sitä tuntemattomien voimien temmellyskenttää, joka täytti suurimman osan hänestä.
Hän, jossa oli kaikki ihmis-olemuksen salaisuudet ja joka viisaudessa ja täydellisyydessä olisi voinut vetää vertoja itse jumalille, oli täten tuomittu olemaan yhteiskunnalle hirviö, yksilöiden suhteen luonteeton konna ja itselleen ainainen vihollinen. Ja hänellä ei ollut minne paeta, sillä maailmansota, tuli hänen mukanaan, hävitys kävi hänen jäljissään ja sadatus kaikui lakkaamatta hänen kantapäillään. Eikä hänellä ollut toivoa vapahduksesta, sillä sydämien luku oli loppumaton ja niiden valta korkeilta jumalilta.
Kun hän tämän huomasi, oli hänestä kuolema ainoa ja autuain pelastus ja hän antautui vapaaehtoisesti vihollisilleen.
Mutta hän ei voinut tahtoenkaan sortua vihaan eikä langeta omaan vallanhimoonsa, kuten tekevät ne, jotka ovat syntyneet sydämettä. Hänen täytyi kuolla rakkaudesta, kuolla jokaisella sydämellä erikseen…
Joka päivä oli hän antanut niistä pois yhden. Joka päivä oli hän valloittanut valtakunnan ja tullut samalla itse vangiksi. Sadat prinsessat kantelivat hänen sydämiään rinnoillaan. Ensin hellävaroin ja kauniisti, sitten vihamielisesti ja julmasti. He purkivat niihin pahan pettymyksensä, loukatun turhamaisuutensa ja sammumattoman kostonhimonsa. He pitelivät niitä kimaltavin silmin hehkuvissa pihdeissä ja pyörittelivät niitä pistävissä piikkitynnyreissä. He solvasivat ja häväisivät niitä, polkivat niitä kuninkaallisilla koroillaan ja kehräsivät niiden herkistä elämänlangoista itselleen uusia tanssijaispukuja. Mutta paras heistä, hän, joka oli eniten rakastanut, irroitti sydämen hiljaa rinnaltaan, hautasi sen ja lahjoitti sille säälivän anteeksiannon, niinkuin joskus rikollisille lahjoitetaan. Mutta salaisimmassa mielessään ajatteli hän, että se oli ollut keinotekoinen…
Tietämättään teki tämä kaikkein parhain suurimman vääryyden… Sillä se sydän ei ollut koskaan ollut keinotekoinen eikä rikollinen.
Ja sinä päivänä kuoli onneton nuorukainen rakkaudesta heihin kaikkiin ja katkeruudesta tähän kaikista parhaimpaan.
Tämä oli se surullinen satu miehestä, jolla oli monta sydäntä.