KAIJA
Kaija oli paperitehtaan isännöitsijän ainoa tytär ja sentähden hyvin hemmoiteltu. Hän oli kaikkivaltias siinä kauniissa valkoisessa talossa, joka korkean mäen päällä kohosi niinkuin hallitsijan linna yli koko laajan tehdassiirtolan. Sen virallinen ja jäykkä pääty katsoi kuria ja kunnioitusta herättävänä maantielle päin, mutta toiselta puolen kaarsi sitä suuri, vilpoinen puutarha, jonka hyvin hiekoitetut, pensasruusuilla reunustetut käytävät johtivat vehmaisiin, häiritsemättömiin syreenimajoihin. Korkea kierto-aita varjeli sitäpaitsi tätä isännöitsijälle pyhitettyä aluetta kaikelta rahvaan kosketukselta.
Sillä Kaija tahtoi niin. Ja Kaijan tahto määräsi talon ulkonaiset muodot, Kaijaa varten oli kaikki kauneus. Kukaan muu perheessä ei sellaista ymmärtänyt.
Kaijan äiti oli hiljainen, sairaloinen nainen, joka pelkäsi päivänpaistetta ja ihmisiä ja liikkui ulkona vasta hämärän jälkeen, silloinkin paksu huivi silmillään. Hän seurusteli ainoastaan alhaison kanssa ja puhui mielellään uskonasioista. Säätyhenkilöt pitivät häntä heikkomielisenä, mutta työväki rakasti häntä, siksi että hän harjoitti hyväntekeväisyyttä ja oli luonteeltaan lauhkea. Mutta muuten ei hänen olemassa-oloonsa kiinnittänyt kukaan huomiota.
Kaijan isä taaskin oli selväpäinen ja täsmällinen käytännön-ihminen. Hän viihtyi parhaiten virkahuoneessaan ja hermostui, jos hänen hetkenkin piti olla jouten. Hänellä oli vain yksi ilo: työn-ilo, ja yksi rakkaus: Kaija. Hän oli sitä lujatekoista ja lujatahtoista aineesta, joka on oman onnensa seppä. Elämän nautinnoista hän ei suuriakaan ymmärtänyt, mutta itsehankitun menestyksen mukana kasvoi hänen karuun olemukseensa kuitenkin jonkinlainen ylellisyyden tarve, lapsellinen halu näyttää muille, mitä hän oli saanut aikaan. Itse hän ei komeuteen sopinut, ei siitä välittänyt, yhtä vähän kuin hänen vaimonsakaan, jonka hän kerran aikoinaan oli pakosta nainut ja aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Heidän välillään ei enää ollut minkäänlaista yhdyselämää. Saattoi tapahtua, että he eivät edes tavanneet toisiaan päiväkausiin. Heidän välillään vallitsi talonpoikainen, jörö, luoksepääsemätön nurjuus, jolla ei ollut mitään ilmaisumuotoja, ei hyviä eikä pahoja. Kaija oli ainoa silta heidän välillään, hänen kauttaan toimitettiin perheen asiat, hänen avullaan säilyi edes jonkinlainen sovinnainen suhde aviopuolisoiden välillä. Kaija sai järjestää ja määrätä yksinvaltiaasti. Ja isännöitsijä oli hyvillään siitä, että Kaija piti huolta niistä ulkonaisen edustamisen vaatimuksista, joihin hänellä itselläänkin oli hyvä halu, mutta joihin hän ei kyennyt.
Hienotunteisesti Kaija hoiteli omien mielitekojensa ohella myös vanhempainsa heikkouksia. Tehdäkseen mieliksi isälleen, jolle hyöty ja järjestys merkitsi korkeinta kauneutta, jolle kone oli ihmishengen jaloin taideteos, oli Kaija somistanut talon ympäristön niin keinotekoisesti kuin suinkin. Muuten ei se olisi isännöitsijää pystynyt houkuttamaan. Hän oli itse vielä liian lähellä "luonnonhelmaa", jotta se sinään olisi ollut hänelle mikään nautinnon lähde. Päinvastoin oli luonto hänestä jotakin rumaa, häpeällistä, voitettavaa, vain suurella vaivalla saatiin hänet mukaan tehtaan herrasväen yhteisille juhannusretkille ja hän tunsi itsensä silloin aina tavallista avuttomammaksi ja kömpelömmäksi. Ainoastaan konttoripulpettinsa ääressä hän oli varma, itsetietoinen ja vapaa mies.
Tässä omituisessa, talonpoikaisuuden ja pöyhkeyden, sairaloisen jumalisuuden ja liikemies-ylellisyyden tihentämässä ilmakehässä Kaijasta kasvoi yksinäinen älykäs ja oikullinen ihminen. Se rajaton vapaus ja mielivaltaisuus, jossa hän sai elää, päästi kaikki hänen olemuksensa puolet vapaasti varttumaan, mutta ei rakentanut niille mitään äyrästä eikä uomaa. Ajatukset yhtyivät valtaviksi mielikuviksi, mielikuvat hajosivat tähtisumuna tuntemattomille taivaille. Yksinäisyys tarjosi rannattomat temmellyskentät hänen vallanhimolleen ja hän saattoi kulkea päivät pitkään itsejumaloimisen vaarallisessa hurmaustilassa. Kun hän seisoi korkealla vuorella, kuvitteli hän seisovansa jättiläisvaltakunnan huipulla. Häntä kumarsivat noiden talojen sadat orjat, hänen tahtonsa mukaan jyrisivät rattaiden valtavat väkipyörät…
Mutta näistä häikäilemättömän itsekkäistä unikuvista, jotka alati täyttivät hänen mielensä, ei tiennyt kukaan. Sillä vapaus, joka salaa tahkoi hänen luonteensa julmaksi, oli liian suuri tehdäkseen häijyksi. Hänen sielunsa epätasaisuuksia peitti mitä sovinnollisin luonnonlaatu, mitä tasaisin käytös. Kaija ei koskaan suuttunut, ei koskaan sanonut kenellekään pahaa sanaa. Ja miksi olisi hän sanonut! Kaikki jumaloivat häntä, palvelivat häntä, koettivat silmistä arvata hänen pienimmät toiveensa. Hän oli hyvyydestään ja lempeydestään kuulu kautta koko pitäjän. Kun hän lähestyi, heittivät ihmiset kiistansa ja ilo valaisi heidän kasvonsa. Vanhat mummot tulla köpittivät penikulmien takaa tuota siunattua lasta katsomaan. Ja Kaija hymyili omituista yksinäistä hymyään ja ihmiset luulivat, että se oli heille.
Elämä oli Kaijalle myötäinen ja sentähden ei vielä ollut sattunut mitään yhteentörmäystä hänen pingoitetun sieluntilansa ja ulkomaailman välillä. Mutta kun se sitten sattui, oli Kaijan kohtalo ratkaistu.
Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias.
Oli pilvetön kesäpäivä ja Kaija oli tapansa mukaan paennut hellettä pieneen vilpoiseen lehtimajaan, joka oli hänen mielipaikkansa avaran puutarhan äärimmäisessä kolkassa. Hän makasi pitkällään rahilla ja antoi ajatustensa karkeloida. Tuuli leyhytteli makeaa apilantuoksua hänen sieraimiinsa ja Kaija oikoi suloisen hyvinvoinnin vallassa jäseniään kuin laiska peto…
Ainoa mikä häiritsi hänen onneaan oli toisella puolen aitaa leikkiväin poikien melu. Taas se alkoi lähestyä. Nuo äänet olivat pilanneet koko hänen kesänsä tänä vuonna. Ennen oli tämä kolkka ollut aivan hänen omansa, se oli hänen keksimänsä, palanen viljelyksen muokkaamaa mukavuutta ja syvää luonnonrauhaa, joka uhosi aidan takaa humisevasta hiljaisesta hongikosta. Mutta nyt oli tuo koskematon korpi raiskattu, aidantakainen kallio muuttunut rääsyisten nulikoiden tappelutantereeksi. Maankiertäjät karjuivat hänen pyhäkössään pahemmin kuin erämaan villit. Tämä kiusasi Kaijaa sanomattomasti, se myrkytti hänen elämänsä. Hän olisi tahtonut kieltää, mutta yksinäisyys ja ylpeys estivät häntä antamasta mitään ilmaisumuotoa sisäiselle katkeruudelle, joka pidätyksestä vain kasvoi. Maa aidan ulkopuolella kuului sitäpaitsi työväen alueeseen, heillä oli oikeus siellä liikkua. Mutta oliko oikeus myös huutaa? Monasti oli hän aikonut mainita asiasta isälleen, mutta sitäkään hän ei voinut. Asiahan oli kovin mitätön itsessään. Eihän hän toki voinut ajattaa pois työmiesperhettä vain sentähden, että se oli liian lapsirikas ja vaatimaton kylliksi asuakseen tilanpuutteen vuoksi metsätorpan saunassa. Kaijaa hävetti. Häntä pidettiin hyvänä. Ehkä hän olikin ollut hyvä ennen, mutta nuo kirkuvat kakarat tekivät hänet pahaksi. Hän tunsi vihaavansa heitä kumealla, voimattomalla vihalla, hänen hermonsa olivat pingoittuneet viiltävän kireiksi, tuo syyntakeeton vastavoima oli tehdä hänet hulluksi, se vangitsi hänen aivonsa, se muuttui kaikkivaltiaaksi päähänpistoksi, joka pimitti häneltä maailman, halvasi kaikki muut harrastukset. Kaijan kesytön mielikuvitus oli näitten liian vapaitten huutojen epäkunnioittavasta kosketuksesta vihdoin saanut määrätyn suunnan. Ja hän oli sairas pidätetystä raivosta.
Sentähden kun hän jälleen kuuli nuo äänet, puristui hänen otsansa uhkaavaan ryppyyn. Kahden lapsellisen tahdon itsetiedoton oikuttelu iski täten joka päivä vastatusten hiljaisessa metsänrajassa, kaksi vaistomaista vihollista, joista kummallakin olisi ollut tilaa välttää toisiaan, mutta joista kumpikaan ei tahtonut luopua mielipaikastaan.
Jokainen kirkaisu kuulosti Kaijan korvissa personalliselta loukkaukselta, tahalliselta ilkimielisyydeltä. Hän nousi ja kiersi lehtimajaa kuin ärsytetty peto. Pimeä suuttumus pakahdutti häntä. Hän siirtyi aidan viereen, niin että lapset hyvin saattoivat nähdä hänet ja linkosi heihin surmaavia silmäniskuja. Kuka täysikasvuinen ihminen tahansa olisi niiden äärettömästä raivosta tyrmistynyt, mutta lapset eivät. He olivat välinpitämättömiä hengen voimalle, vaivattomasti, luonnollisesti yliolkaisia synnynnäisessä itsekkäisyydessään, jonka ehdotonta vaatimusta ei vielä mikään elämän kokemuksen ruoska tai älyllisen ja siveellisen harkinnan sovittelu ollut ehtinyt taltuttaa. He jatkoivat leikkejään, huutojaan ja hyppyjään yhteiskunnattomalla ylimielisyydellä, ilakoivat aikansa ja painuivat takaisin metsään. Kaikki näytti rauhalliselta jälleen.
Mutta juuri silloin kuului aivan Kaijan korvien juuressa parkaisu, joka oli pahempi kuin kaikki muut yhteensä. Se oli pieni suvultaan epämääräinen lapsi, joka piteli kahden käden kiinni aidasta ja ulvoi täyttä kurkkua yksinheitetyn syyttävää, epätoivoista huutoa.
Kaija syöksähti likaisen piltin eteen tultaiskevin silmin.
— Mene kotiisi, käski hän jyrkästi.
Lapsi katsoi häneen hievahtamatta ja parkui kahta kauheammin.
— Mene kotiisi. Et saa tulla tänne parkumaan. Et saa huutaa!
Kaikki turhaa. Lapsi huusi nyt kuin pyövelin käsissä, mutta ei liikahtanutkaan.
Kaijan ei käynyt sääliksi, hänellä ei ollut vähintäkään halua auttaa tuota rumaa, pahankurista ja saastaista oliota. Sillä vuosistaan huolimatta oli Kaija sielultaan myöskin vielä lapsi, yhtä tunnoton ja kaikkivaltiaasi itsekäs, viaton ehkä mutta ei hellä, hyvä mutta ei myötätuntoinen. Tämä oli pahin ja ainoa vastarinta, mikä häntä tässä ympäristössä saattoi kohdata, se oli hänen oman häikäilemättömän itsensä järjetön, itsepäinen heijastus. Lapsen valuva nenä, sen tylsät, ymmärtämättömät piirteet, jotka eivät tunnustaneet minkäänlaista auktoriteettia, tuntuivat Kaijasta niin tuhman vallankumouksellisilta, niin uhkaröyhkeiltä ja lähenteleviltä, että hän olisi voinut tappaa sen siihen paikkaan.
— Sormet pois aidasta! komensi hän hädin tuskin enää hilliten kiukkuaan.
Ei mitään vaikutusta. Lapsi sanattomassa uppiniskaisuudessaan näytti jäävän voitolle tässä luonnottomassa kaksintaistelussa.
Silmitön raivo vapisutti Kaijan sisua. Hän vaati kuuliaisuutta, häntä täytyi totella. Päivänvarjonsa kepillä hän puukkasi lapsen irti aidasta. Se kaatui takaraivolleen kallioon. Ja kuin alaikäinen pahantekijä, syöksyi Kaija pakoon lapsen itkun vihloessa hänen korviaan.
Kauhu, häpeä ja omantunnontuskat olivat siinä silmänräpäyksessä hänen päällään kuin kostottaret. Hän oli nostanut kätensä heikompaansa vastaan, toisen lasta… Päivänvarjo poltti hänen kädessään. Hän heitti sen pois. Hän syöksyi metsäveräjästä suoraan korpeen. Hän juoksi kuin henkensä edestä, kunnes vihdoin väsymys kaasi hänet sammalille. Siinä hän nyyhkytti kauan jännityksensä herpaisevaa laukeamista. Tyynnyttyään hän kimposi uudestaan säikähtäen seisaalleen ja kuunteli ilmaa. Se tuntui niin luonnottoman hiljaiselle, aivan tyhjälle, niinkuin jokin olisi lakannut hengittämästä… Ja sanomaton kauhu täytti hänet. Synnintunto, joka oli jotakin aivan uutta hänen sielullisessa asteikossaan, katumus ja pelko, kaikki ahdistavat ja masentavat mielenliikkeet tulvivat nyt tukuttain hänen ylitseen. Ja hänen turvaton, irrallinen ja herkkä mielikuvituksensa antoi niille yhtä rajattoman vallan kuin ennen itse-ihailulle. Kamalat aavistukset ja kuoleman kummitukset kuljettivat häntä. Hän ei uskaltanut palata. Hän pelkäsi ihmisiä, rangaistusta, kotiaan ja puutarhaa. Hän pelkäsi lapsen itkua ja pelkäsi vielä enemmän, että hän ei kuulisi sitä enää, että siellä saattoi virua aidan vieressä murhattu ihmisen alku…
Tuntimääriä hän näin harhaili mielikuva-aaveitten takaa-ajamana yhä syvemmälle korpeen… Kunnes hän uudestaan puolitainnoksissa raukesi mättäälle…
Pimeän tullessa syntyi talossa hälinä Kaijan oudosta viipymisestä. Kaija ja isännöitsijä, jotka muodostivat perheen varsinaisen herrasväen, olivat elämäntavoiltaan muuten pinttyneen säännöllisiä. Kellon lyömälleen oli isännöitsijä järjestänyt työ-, ruoka- ja lepoaikansa. Kaijaa hän oli sitäpaitsi kieltänyt liikkumasta puutarhan ulkopuolella, sillä talo oli valtamaantien varrella ja sosialisti-mylläköitä sattui nykyään aina vähän päästä. Epäilyttävän näköisiä miehiä oli nähty liikuskelevan tehtaan lähistöllä ja revolverin laukauksiakin oli kuultu.
Alettiin pelätä pahinta, kun Kaijaa ei kuulunut. Ja puolenyön aikana hälyytettiin ihmisiä etsimään. Vasta aamulla hänet saavutettiin. Mutta sanaakaan ei saatu hänen suustaan. Hänen katseensa oli hurja ja sekava ja hänen jäsenensä hervottomat kuin runnellun ruumiin.
Tapahtuma jäi kammottavaksi ja hämäräksi. Arveltiin, että joku rosvo oli pelästyttänyt Kaijan niin, että hän siitä oli saanut tällaisen aivotäräyksen. Toiset luulivat hänen tulleen mielenvikaiseksi. Hänet lähetettiin hermoparantolaan ja hän palasi sieltä vasta puolen vuoden kuluttua.
Mutta entistä Kaijaa ei enää nähty milloinkaan. Nuoren tytön sijasta tuli takaisin vanha nainen. Hänen ihonsa kukkeus oli kadonnut, hänen hymynsä oli poissa, hän oli muuttunut umpimieliseksi ja uskonnolliseksi kuten hänen äitinsäkin.
Kaija oli odottamatta langennut korkeista pilvilinnoistaan todellisuuden kuiluihin ja tämä lankeemus oli tehnyt hänet lapsesta vanhaksi. Mutta synnintunto ei ollut voinut tappaa hänen mielikuvitustaan, se oli vain muuttunut pakanallisesta kristilliseksi. Se oli nyt nöyryytetty, muserrettu, johdettu ymmärtämään ihmisten kurjuutta ja etsimään Jumalan valtakunnan iankaikkista rauhaa. Palavan uskon hehkulla hekumoi se nyt Herran Sebaotin taivaallisissa kartanoissa.
Maanpäällinen koreus unhoittui häneltä. Puutarha villiytyi, aidat ratkeilivat ja mellastavat lapsilaumat tekivät partioretkiä aina valkean talon portille saakka. Se ei häirinnyt Kaijaa enää. Hän istui hartauskirjansa ääressä ja rukoili Vapahtajaltaan syntein anteeksi antamusta…
Mutta isännöitsijä suri tytärtään. Kaikki hänen ylpeät tulevaisuuden suunnitelmansa olivat rauenneet tyhjiin, kun tämä ainoa lapsi häneltä vietiin. Ja katkerasti hän päätteli sen olevan äidin perintöä…