ARVOSTELIJA
Toivo Tikka oli ammatiltaan taide-arvostelija. Ei mikään tuollainen suur-arvostelija, jolla olisi ollut onni olla oikein jonkun erikoisalan tai yhteiskunnallisen arvonimen omistaja ja jonka elämänjuoksu arvokkaasti olisi mutkitellut puhujalavan ja juhlapäivällisten väliä. Ei, kaikkea tuota Toivo Tikka syvästi halveksi. Hän oli todellakin sekä liian ylpeä itsestään että liian varma asiastaan turvautuakseen mihinkään ulkonaisiin todistuskappaleihin. Hän oli hieno ihminen ja sentähden hän olikin vain tuiki pieni pienois-arvostelija, mutta sellaisenaan aivan mallikelpoinen ja virheetön. Ei mikään keskittyminen rajoittanut hänen henkensä vapaata lentoa, ei minkään taiteen petollinen ammattinäppäryys kyennyt salaamaan sisällistä tyhjyyttään hänen aina terävältä silmältään. Tässä synnynnäisessä teräväsilmäisyydessä ei kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan, ja sitten oli hänellä vielä lisäksi eräs etu, joka teki hänet kerrassaan voittamattomaksi, peljätyksi ja kunnioitetuksi kautta maan; hänellä oli se, mikä kaikilta muilta julkisen sanan miehiltä puuttui, nimittäin järkähtämätön ja varma maailmankatsomus: syvä vakaumus ihanteen, etenkin taiteellisen ihanteen saavuttamattomuudesta ja yleensä kaiken inhimillisen työn ainaisesta epätäydellisyydestä. Pienin yrityskin siihen suuntaan oli anteeksiantamaton pyhyyden loukkaus. Tätä unohdettua totuutta kuuluuttaakseen oli Toivo Tikka ryhtynyt arvostelijan raskaaseen tehtävään. Hän vältti nimittää sitä ammatiksi, sillä kuten kaikki hienot ihmiset, oli hän olemukseltaan äärettömän ylimysmielinen eikä sietänyt edes puhuttavankaan rahatyöstä. Työ sinään oli jo rikkomus ihannetta vastaan, mutta koska maailman epätäydellinen järjestelmä kaikesta huolimatta pakotti jokaisen näyttelemään jotakin aktiivista osaa, oli hän valinnut itselleen sen, mikä hänen mielestään oli ihmiselle arvokkain: olla ainaisen pahan omantunnon apostoli, ainaisen tyytymättömyyden ja nöyryytyksen pyhä kylvömies itsekylläisten ihmisten joukossa.
Tätä kaikkea ja paljon muuta vielä ajatteli Toivo Tikka eräänä kauniina kevät-iltana Alppilan parvekkeella vedellessään sauhuja hyvästä sikarista hyvän päivällisen jälkeen.
Toivo Tikka ei ollut yksin. Hänen vastapäätään istui hänen maalaisserkkunsa Lauri Korpela, joka säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa teki pääkaupunki-matkansa ja silloin aina syötti ja juotti ja puhutti serkkuaan oikein maakarhun kyllästymättömyydellä. Toivo Tikka taaskin käsitti nämä kohtaukset esteettisesti: pieni tallintakainen tuulahdus kutkutti niin suloisesti hänen viisaustieteellistä hermostoaan.
He olivat kumpikin hetkiseksi vaienneet, ja tällä aikaa oli Toivo Tikka jo ehtinyt pitää pienen kriitillisen keskustelun korkeamman järkensä kanssa. Sillä hän ei koskaan unohtanut olevansa arvostelija ja hän tunsi olevansa asemastaan hirvittävän vastuunalainen. Aina käytti hän tämän korkeamman järkensä jarrulaitosta sekä muiden että itsensä suhteen. Ja mihin olisi hän joutunutkaan ilman sitä! Olisi tietysti hairahtunut hyveen polulta ja syössyt niinkuin muutkin turhan taistelun ja tavoittelun toivottomalle kilparadalle. Hän olisi kenties niinkuin muutkin tehnyt huonoja runoja ja näytelmiä, epäkypsiä romaaneja, puolikelpoisia tauluja ja ties herra mitä kaikkea epätäydellistä, ja sitten pudonnut ammutuin siivin alas. Ei, parempi sentään itse ampua! Aina niitä vain putoilee ja kuolee…
Toivo Tikka hymähti itsekseen. Oikeastaan se oli mielihyvän hymähdys. Ei siltä, että hän olisi ollut mikään erittäin pahansisuinen ihminen, hänellä oli ainoastaan tavallista kehittyneempi järjestyksen ja kauneuden tunto: hän ei voinut sietää millään alalla minkäänlaisia nousukkaita. Ja sentähden hän oli syvimmässään sittenkin iloinen, että hänellä oli arvostelijan toimi, tämä sivistyshistoriallinen, julkisen järjestyksen valvojan jalo toimi, joka velvoitti hänet pitämään huolta siitä, ettei kukaan saanut lentää pitemmälle kuin siivet kannattivat.
— Sanoitko sinä jotakin? kysyi maalaisserkku.
— En, en kerrassaan mitään.
— Olin oikeastaan päättänyt valmistaa sinulle yllätyksen, mutta mitäpä niistä lapsellisista salaamisista, jatkoi Lauri Korpela. Voinhan sen nyt hetikin ilmaista sinulle, niin on aihetta jatkaa näitä kemuja. Minulla on ilonaihetta, näes. Minulta ilmestyy novellikokoelma!
Toivo Tikan alahuuli lerpahti puoli tuumaa alemmas. Kaunis ilon-aihe todellakin!
— Ja sentähden olet siis tällä kertaa tullutkin? kysyi hän surkuttelevasti.
— Niinpä niinkin. Eikö ole ollut syytä?
Ja tämän luonnonlapsen kasvot loistivat teeskentelemätöntä riemua.
— Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla tulematta, sanoi Toivo Tikka varovasti.
— Miksi niin?
— Mahtaako se olla mitään arvokasta!
— Minulle se on, näetkös. Ja mitä minä muista välitän!
Toivo Tikka tunsi ärsyttyvänsä.
— Ei ole oikeutta olla noin itsekäs, sanoi hän. Jos vähänkin rakastaisit suomalaista taidetta, et kehtaisi pilata sen historiaa ala-arvoisilla tekeleillä. Sitäpaitsi ovat esikoisteokset aina mahdottomia. Minä annan sinulle hyvän neuvon. Pane se kymmeneksi vuodeksi vielä pöytälaatikkoon, silloin huomaat, että nyt olin oikeassa ja kiität minua. Heität sen tuleen etkä enää ajattele mahdottomuuksia.
— Tuota sinun neuvoasi seuratenhan ei kukaan koskaan voisi julkaista mitään.
— Ei, ei. Ei ole tarviskaan. Meillä ei vaan synny mitään neroja, siitä voit olla varma.
— Mutta jos itse uskoo keksineensä jotakin uutta! Minäkin olen vakuutettu, että sanon sellaista, mitä ei koskaan ennen ole sanottu…
— Uutta! Oletko sitten aivan pähkähullu! Ei ole mitään uutta auringon alla. Olet lukenut liian vähän kirjallisuutta. Lopetit opintosi kesken. Sulkeudupas edes viideksi vuodeksi kirjastoon, niin kyllä huomaat, ettet voi sanoa enää mitään uutta.
— No uudella tavalla ainakin! Ja täytyyhän ihmisen saada kulkea porraspuita pitkin, jos mieli kehittyä, ensin tehdä huonompaa voidakseen myöhemmin tehdä parempaa. Siihen minä vaan uskon. Jos en vielä, niin joskus ehkä voin tehdä jotakin oikein hyvää.
Toivo Tikka haukotteli.
— Et voi koskaan kirjoittaa mitään täysipitoista, sanoi hän väsyneesti.
— Mistä sinä tiedät? intoili toinen. Ethän ole nähnyt tätä ensimäistä kirjaanikaan. Mistä tiedät, vaikka se jo olisi hyväkin!
— Minä tiedän. Minulla on kokemusta näissä asioissa. Minun ei tarvitse enää nähdä jokaista erikseen. Mitään ihmeitä ei tapahdu. Jos olet romantikko, joka on kaikesta päättäen luultavaa, niin olet samanlainen kuin kaikki muutkin romantikot: hämärä, mauton, muodoton, ajatukseton; jos olet realisti, olet tietysti karkeasanainen, raaka, arkipäiväinen ja käsityöläismäinen; ja jos olisit vaikka klassikko, jollaisia tosin ei enää synny maailmaan, niin olisit varmaan entisien tapaan yhtä ikävä ja puiseva. Huomaatko nyt, että kaiken totuuden nimessä minun täytyy joka tapauksessa löylyttää sinut oikein perinpohjaisesti julkisessa sanassa, jos vain rohkenet esikoisteoksellasi vaivata yleisöä.
Lauri Korpela nauroi sydämensä pohjasta. Hän luuli ystävänsä laskevan leikkiä.
— On sinulla lystikäs tapa rakastaa taidetta. Mutta kelle tuolla haukkumisellasi luulet iloa tuottavasi! Et kellekään. Siksi sinun hetkesi ovat luetut, ellet paranna itseäsi! Sinähän kuljet kuin Attilan hevonen yli yrttitarhain…
— No niin, ikävät asiat huomiseksi siis, naurahti Toivo Tikka kohottaen lasiaan. — Ei voinut keskustella vakavista asioista tämän raakalaisen kanssa. — Olet niin kokematon, minä annan sinulle anteeksi, lisäsi hän ikäänkuin leikillä. Kyllä vielä viisastut!
Lauri Korpela muhoili hyväntahtoisesti. Hän oli todellakin, vielä sangen kokematon ja viisastumisen tarpeessa. Hän ei tiennyt, että Toivo Tikka oli arvostelija, joka sanan syvimmässä merkityksessä tulkitsi koko kansan tahtoa, sillä hän levitti runsain käsin ihmisten keskuuteen juuri sitä ainoaa iloa, jota he todellakin tarvitsivat ja ymmärsivät — vahingon-iloa.