VEREN ÄÄNI
Kaarina oli eronnut miehestään ilman pienintäkään ulkonaista syytä, ilman kummankaan puolisia uskottomuuksia tai maailmankatsomuksen ristiriitoja, kuten muuten on tavallista tällaisissa tapauksissa. Ja mitä taas rakkauteen tulee, niin piti Kaarina miehestään oikeastaan paljon enemmän hänet jättäessään kuin hänet ottaessaan.
Se oli nimittäin alunpitäen ollut lapsellinen ja kevytmielinen avioliitto, vaikkakin monen mielestä sangen edullinen Kaarinalle, sillä Aarnen, Kaarinan miehen, vapaaherrallinen sukunimi ja rahat olivat epäilemättä hyvin käyttökelpoista tavaraa yhteiskunta-taloudessa jokaiselle, joka niitä vain osasi oikein käyttää. Mutta Kaarina ei ollut osannut.
Kaarina oli liikemiehen tytär Uudeltamaalta. Reppu selässä oli hänen isänsä aikoinaan lähtenyt maailmalle kotitorpastaan, käynyt koulua sen verran, että oli päässyt lukemisen makuun ja sittemmin hankkinut tietonsa ja taitonsa omin päin. Hänellä oli elämänsä ijän ääretön tiedonjano, vankat aivot ja tavaton työkyky. Nuoruudessaan oli hän hankkinut elatuksensa minkä milläkin, vuoroin herrana, vuoroin työmiehenä, vuoroin mekaniikan ja matematiikan kimpussa hikoillen, vuoroin taas tukkitöissä ja uutisrakennuksilla. Myöhemmin hänen elämänsä vakiintui, hän sai haltuunsa pienen sahalaitoksen, perusti oman kauppaliikkeen ja seikkaili sittemmin enää uusilla keksinnöillä, joihin hän tuhlasi rahaa tavattomasti, ja kuoli lopuksi yhtä köyhänä kuin oli alkanutkin. Nämä olivat lyhyesti kerrottuina hänen ulkonaiset vaiheensa.
Tällä itseoppineella miehellä, joka vanhemmuuten oli kuin vaeltava ensyklopedia, oli taikauskoinen kunnioitus tietoa kohtaan, ilo ihmisviisaudesta oli hänen korkein ilonsa. Tosin ei hän myöskään halveksinut aineellista hyvää. Kaarinan kasvin-aikana syötiin ja juotiin hänen kodissaan hyvin. Tai oikeastaan se ei ollut mikään koti sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaarinan äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessaan, ja talous oli palvelijoiden käsissä. Mutta hänen mielestään oli kaikki juuri niinkuin ollakin piti. Hän saattoi lymytä omiin soppiinsa milloin tahtoi, ilman että kukaan kysyi häntä. Mutta hänen suurin ilonsa oli sentään istua laajan ruokasalin herkkuja notkuvan pöydän ääressä isänsä vieressä, silloin kun oli vieraita. Sillä ne eivät olleet mitään tavallisia vieraita. Tämä pöytä oli kokouspaikka, jossa vaihteli mitä erilaisin yleisö, ja Kaarinan mielestä koko maailman mahtavin: suurporvareita ja talonpoikia, konemestareita ja pankkiherroja, ulkomaalaisia laivakippareita ja kauppa-asioitsijoita. Rahaa tuli ja meni. Kaarinan isän asema oli siihen aikaan loistavimmillaan ja vaikkakin hän jo oli vanhanpuoleinen, oli hän mieleltään vielä nuori ja elämään kyllästymätön niinkuin kaikki myöhään rikastuneet, joiden nuoruus alkaa vasta rahan mukana. Kaarinan ei siis koskaan tarvinnut kokea puutetta minkäänlaista, hänellä ei ollut lapsuudessaan edes kaukaisinta aavistusta niistä tukalista olosuhteista, joissa hänen isänsä oli saanut kamppailla nuoruusvuotensa. Hän sai kasvaa kuin auringonruusu tämän voimakkaan uutisraivaajan työn turvissa.
Kaarina lähetettiin kouluun Helsinkiin ja sijoitettiin asumaan sivistyneeseen perheeseen. Hänen asiakseen jäi tässä suhteessa korvata kaikki vanhan isänsä laiminlyödyn kasvatuksen puutteet. Ja Kaarina täytti kauniisti isänsä toiveet. Hän oli älykäs, hyvin vastaanottoinen vaikutuksille ja koko hänen olemuksessaan oli kaiken aikaa vaistomainen kurkoitus elämän hienostukseen päin. Pääkaupunkilainen kultuuri meni hänen vereensä nopeasti ja tässä uudessa, ohennetussa ilmakehässä hän puhkesi kuin perho kotelostaan. Puolikasvuisesta maalaispullukasta tuli ennen pitkää sorja, notkeavartaloinen tyttö. Hänen keltaisen-ruskeat silmänsä saivat mantelinmuotoisen kaarroksen ja suupielissä alkoi asustaa suloinen, epämääräinen väreily, joka ilmaisi yht'aikaa uteliaisuutta, lapsellista itsetietoisuutta ja nautinnonhimoa.
Hän oppi myös liikkumaan salongeissa kuin ylhäinen nainen ja ymmärsi varsin hyvin sen sivistyksellisen aste-eron, mikä oli näiden vanhojen helsinkiläisten kotien ja hänen oman kotinsa välillä, jossa kyllä palveltiin tietoa ja taitoa, mutta jossa ei vielä ollut tilaa ainoallekaan korkeamman aistiviljelyksen ilmaukselle. Joku vanha väripainos edusti siellä kuvaamataidetta, gramofoni musiikkia, tietosanakirja kirjallisuutta. Se oli karua ja alkeellista. Mutta isän henkilökohtainen etevämmyys korvasi Kaarinalle monin kertaisesti näiden ulkonaisten muotojen epätäydellisyyden. Hän ei koskaan voinut lakata ihailemasta hänen loppumatonta tiedonjanoaan ja itsehankittua tietorikkauttaan ja hänen jykevää, asiallista, omalla voimallaan käypää aivokoneistoaan. Sellaista ei Kaarinalla enää ollut ja hän tunsi itsensä aina heikoksi ja mitättömäksi tämän suuren, miehekkään alkuvoiman rinnalla.
Kaarina ei enää omasta alotteestaan olisi jaksanut hankkia valoa hengelleen. Hänellä ei ollut mitään halua etsiä totuutta eikä manata elämää kaksintaisteluun. Ponnistus oli hänen luonteelleen vastenmielistä. Hän oli koulujen tyypillinen aikalainen, jäljentävä, ei tuottava, holhottava ja hoidettava, liian laiska itse ottamaan selvää mistään. Hänen harrastuksensa oli korkeintaan personallista, ei koskaan asiallista, nautinnonhimoa, ei hengen kipeää kaipausta. Mutta näillä ominaisuuksilla varustettuna hänestä tuli mallikelpoinen oppilas. Ja kun hän ei ollut vähälahjainen eikä tyhmä, täytyi hänen nykyisen koulukasvatuksen pakosta olla suorastaan etevä. Hänen velttoihin, viisaisiin aivoihinsa sai kuka tahansa mielin määrin piirrellä kuvia ja ajatuksia ja kuka tahansa onkia ne sieltä ulos, joka vain viitsi sen vaivan nähdä. Ja koska opettajat juuri sitä varten olivat olemassa, toimittivat he tämän työn molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Kaarina itse ei tehnyt mitään koko kouluaikanaan. Ja kun tämä mukavuudentila kuitenkin tuotti hänelle mitä parhaimmat arvosanat, antoi se ikäänkuin jonkinlaisen oikeutuksen hänen tahdottomalle olemukselleen, iski itserakkaan ylpeyden hänen tyyneen, väkevään vereensä, ja hän kielsi elämän vaikeudet niinkuin toiset kieltävät Jumalan.
Kun Kaarina tuli ylioppilaaksi, oli itsestään selvää, että hän varakkaana, hyväpäisenä ja lupaavana oppilaana jatkaisi lukujaan. Ajan henki vaati sitä. Kaarinalle itselleen se oli muoti-asia, hänen isänsä taaskin toivoi täten turvaavansa tyttärensä tulevaisuuden, tahtoi kouluuttaa hänet itsensäelättäjäksi. Päähän talletettu omaisuus oli hänen mielestään varmin.
Mutta nyt tuli selvästi näkyviin se keskityksen puute, se yksilöllisen välinpitämättömyyden henki, minkä Kaarina oli saanut koulusta hyvien todistustensa kaupanpäällisiksi. Hänestä oli vallan samantekevää, mille tielle lähteä ja vilpittömällä kuuliaisuudella hän kysyi isänsä tahtoa. Tämä väistyi vaatimattomasti neuvonantajan ja holhoojan virasta. Kaarina, joka oli saanut niin hienon kasvatuksen, tiesi kyllä itse paraiten, mitä piti tehdä. Isällä oli rajaton, ihaileva luottamus tyttäreensä.
Kaarina lähti siis yliopistoon tunnustelemaan itseään ja etsimään jotakin elämäntehtävää.
Hän tanssi aikansa, ei kuitenkaan niin kauan, että olisi ehtinyt siinä vanheta tai viisastua. Elämä oli hänen mielestään vain suurta juhlahumua, ja hänestä oli ihanaa antaa tapausten tahdottomasti kiertyä ympärilleen, kellua kuin kaarnan kuori tuntemattomain tuulten keinuttamalla ulapalla.
Se hengen itserakas velttous, joka kouluoloissa oli merkinnyt laiskuutta, muuttui erotiikan alalla naiselliseksi passiivisuudeksi. Rakkaus oli hänelle samaa kuin tulla rakastetuksi. Hän itse ei tehnyt siinäkään asiassa mitään, tai oikeastaan kaikki hänen tekonsa olivat melkein huomaamattomia, jonkinlaista pehmeää, kissamaista liikehtimistä vain, lekottelua, lepäilyä, epämääräistä päättämättömyyttä, pidättyväisyyttä, juuri sellaista, joka on omiaan saattamaan miehet hulluiksi. Kaarina rakasti ainoastaan itseään ja muodosti juuri senvuoksi ikäänkuin suljetun voimakeskuksen, jota kohti kaikki pyrkivät. Hän eli alinomaisen rakastelun ympäröimänä ja viihtyi siinä kovin hyvin. Kirjoja hän ei avannut nyt enemmän kuin ennenkään, kaikki abstraktinen oli hänelle kauhistus. Ainoastaan elävien ihmisten välityksellä voitiin hänen aivoihinsa johtaa sähköä. Mutta silloin hänen kirkas, taipuisa ajatuskykynsä veikin voiton kaikista muista.
Yhtä vähän kuin hänen järkensä tunnusti mitään vaikeuksia, tunnusti hänen sydämensä minkäänlaisia vaaroja. Pelko oli hänelle luonnotonta. Hänellä oli myötäsyntynyt itsesäilytysvaisto, joka ei koskaan pettänyt. Ja niissä sivistyspiireissä, joissa hän seurusteli ja joissa ei mikään karkeampi väkivaltaisuus tullut kysymykseen, saattoi hän tällä aistillisella välinpitämättömyydellään velloa kauan sievästi ja esteettisesti kaikkien särmien ylitse. Tällaista ylimalkaista keimailua olisi kestänyt vieläkin kauemmin, ellei sattuma olisi antanut asioille ratkaisevaa käännettä.
Kaarina oli aina valinnut ihailijansa itseänsä ylhäisempien joukosta. Se imarteli hänessä jotakin syvää, itsetiedotonta nousukasvaistoa. Sentähden hän myös melkoisella mielihyvällä sieti sen nuoren vapaaherran kosiskelua, josta sittemmin tuli hänen miehensä. Hän nautti yhtä paljon hänen epätoivostaan kuin hänen komeasta ulkomuodostaan. Oli hauskaa nähdä hänet polvillaan maassa, mutta oli myös hauskaa ylvästellä hänen rinnallaan julkisissa tilaisuuksissa. Ja niin he siis kävelivät yhdessä, ajelivat, luistelivat, pelasivat tennistä ja tanssivat. He käyttivät hyväkseen kaikki vuoden- ja vuorokauden ajat, pitelivät toisiaan kädestä kiinni, katsoivat toisiaan silmiin, erosivat ja yhtyivät, suuttuivat ja suutelivat.
Mutta rakastunut parooni oli vielä verrattain nuori ja siitä syystä holhouksen-alainen kuten kaikki parempien perheiden lapset. Hänellä oli periaatteellinen isä ja uskonnollinen äiti, jotka yhteisvoimin valvoivat hänen sielunsa ja ruumiinsa puhtautta. Hänen täytyi joka päivä varmuuden vuoksi tehdä tiliä kaikista vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista, jott'ei hän hetkeksikään pääsisi hairahtamaan oikealta polulta. Tämä toimenpide oli omiaan suuresti vartuttamaan hänen intelligenssiään. Hän oppi jo varhain kulkemaan valheen kengillä ja kehittyi mestariksi perhepetoksen alalla. Yhden ainoan kerran hän ainoastaan kompastui, ei osannut pettää tai petti vain puoleksi. Hän paljasti suhteensa Kaarinaan. Mutta Kaarina ei koskaan päässyt selville siitä, oliko hänen kohtalonsa sillä kertaa määrännyt pelko, typeryys vaiko tahallisesti laskettu juoni.
Näin kertoi Aarne asian Kaarinalle: Hänen myöhäiset kaupunkiretkensä olivat herättäneet kotona pahoja epäluuloja. Pelastaakseen maineensa oli hänen silloin täytynyt ilmoittaa olleensa Kaarinan kanssa ja pelastaakseen Kaarinan maineen oli hänen täytynyt tunnustaa, että he olivat kihloissa. Ja nyt heitä odotettiin perhekutsuille.
Kaarina kuunteli tätä kaikkea kuin satua, oudoksuen, pää täynnä hämäriä mielikuvia. Hän huomasi, miten vanhalle sisällölle äkkiarvaamatta annettiin uudet muodot. Ei hän ollenkaan ollut tiennyt olevansa kihloissa. Mutta nähtävästi hän siis oli. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän otti tämän tapauksen vastaan yhtä tahdottomasti kuin kaikki entisetkin elämänkokemuksensa. Se oli vielä liian kaukainen, liian ulkopuolinen, jotta se olisi voinut herättää hänet siitä uhkarohkeasta unissakulkijan tilasta, missä hän vaelsi. Se oli vain yksi ihme lisää hänen uteliaille silmilleen. Sillä vieläkään hän ei tunnustanut mitään vaaraksi itselleen: elämä oli ollut hänelle niin helppoa, ettei hänen koskaan vielä ollut tarvinnut vedota tahtoonsa, ei koskaan vielä koetella voimiaan. Hänellä oli siis varaa kaikkeen. Välinpitämättömästi hän antoi ohjata itsensä vapaaherralliseen kotiin, salli työntää itsensä ovesta sisälle ja kaiken lopun tapahtua yhtä automaattisesti.
Kenties ei Kaarina olisi ollut aivan yhtä huoleton, jos hänet olisi kuljetettu morsiamena jollekin vähemmän ylhäiselle ovelle. Mutta nimi-avioliiton taipumus asui Kaarinan veressä kuten vielä nykyään niin monien suomalaisten tyttöjen, joissa on enemmän turhamaisuutta kuin ylpeyttä, enemmän kunnianhimoa kuin itsekunnioitusta. He tahtovat nousta vanhojen ennakkoluulojen avulla, silloin kun he eivät jaksa nousta niiden raunioilta; he luulevat kiinnittävänsä rintaansa loistavan nimen niinkuin korun tai talismaanin, mutta yhtä useasti siitä tulee tulirauta, joka syö häpeänmerkin heidän sydämeensä, he luulevat astuvansa tanssisalonkiin, mutta astuvat yhtä useasti taistelutantereelle.
Näin kävi ainakin Kaarinan. Ja vasta tämä odottamaton yllätys herätti nukkuvat voimat hänen sielussaan, vasta tämä taistelu kävi hänelle niin hengenvaaralliseksi, että hänen pakostakin täytyi ryhtyä itsepuolustukseen.
Pahat enteet tuntuivat jo heti uuden liiton kynnyksellä. Kaarinan isän käynti vapaaherrallisessa sukulaisperheessä aiheutti ensimäiset ristiriidat. Tietämättään hän tunkeutui kuin kiila uuden ja vanhan heimon väliin ja pakotti Kaarinan tunnustamaan jompaakumpaa.
Kaarina oli aina kotonaan tottunut näkemään isänsä korkeana ja komeana, varmana ja viisaana, mutta tässä uudessa, tuiki oudossa ja liika hienossa ympäristössä hän vaikutti kömpelöltä ja avuttomalta. Frakkipuku, jonka hän Kaarinan tahdosta oli hankkinut, oli suoranainen tyylirikos hänen yllään. Hän oli siinä naurettava. Hän oli liian yksinäisen ja omituisen, liian itsensä näköinen sopiakseen kaikkiin niihin sovinnaisiin kaavoihin, joihin korkeat empiirituolit ja käyrät aatelisnenät olisivat velvoittaneet. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa eikä tilaisuutta hienojen seuratapojen hoitelemiseen. Tämä käynti oli ensimäinen varsinainen muodollisuus hänen elämässään ja se epäonnistui täydellisesti. Siitä tuli sarja surkeita, epätoivoisia kompastuksia. Kaikilla hänen hyväätarkoittavilla ponnistuksillaan oli vallan päinvastainen vaikutus. Jo hänen tulonsa oli vähällä muodostua skandaaliksi. Hän tuli ensinnäkin, kuten maalaisten on tapana, tuomisien kanssa, jotka Kaarina häpeissään ja liikutettuna kiiruhti kätkemään huoneensa nurkkaan. Päivällisillä hän käytteli veistä ja kahvelia taitamattomasti ja silloin nuori vapaaherra kiinnitti siihen pitkän ja merkitsevän katseen. Kahvia juodessa hän kohteliaisuudesta isäntäväkeään kohtaan yritti puhua ruotsia, jota hän äänsi yhtä virheellisesti kuin aatelisperhe suomea. Se oli kansallinen kuolemansynti tässä vastaperustetussa fennomaanitaloudessa ja vanha vapaaherra, periaatteen mies, osoitti mieltään uhkaavalla vaikenemisella. Ja poislähtiessään vihdoin hän kaikessa viattomuudessaan pyysi perhettä illaksi vastavierailulle hotelliin, jossa hän asui. Silloin oli vuoro uskovaisen vapaaherrattaren kauhistua, hän päästi suustaan kimeän parkaisun ja piti sitten Kaarinan isälle pitkän, yli-olkaisen puheen nykyaikaisen elämän turmeluksesta…
Ei ainoakaan ilme, ei ainoakaan äänen paino tai nenän nyrpistys jäänyt huomaamatta Kaarinalta tässä ristiriitaisessa yhdistysjuhlassa. Koko hänen hermostonsa oli äkkiä käynyt murhaavan sähköiseksi. Hänen sydämensä lekotti kurkussa, mutta hänen silmänsä oli terävä kuin kyyn, ja hän oli tukehtua tuskasta ja raivosta.
Hän syytti verisesti itseään kaikesta. Siitä, että hän oli houkutellut isänsä tähän kiusalliseen tilaisuuteen, asettanut hänet tähän väärään valoon, ja siitä, että hän itse oli ottanut tämän valheellisen ja luonnonvastaisen askeleen. Nyt hän sen tiesi. Yhdessä hetkessä oli hänelle selvinnyt kaikki. Hänen silmänsä olivat avautuneet ja hän huomasi seisovansa ammottavan kuilun partaalla. Ensimäisen kerran elämässään hän tunsi, että hänen täytyi olla ainoastaan itsensä näköinen eikä kenenkään muun. Kaikki kauniit muodot, joita hän tähän asti oli matkinut, kaikki hienot suhteet, joita hän oli tavoitellut raukesivat äkkiä kuonaksi hänen silmissään. Ja nuo ihmiset, joihin hän oli liittoutunut, tuntuivat äkkiä ventovierailta ja vihamielisiltä. Hän oli loukannut omaa rotuaan, omaa kunniaansa heittäytyessään heidän armoilleen. Ylitsepääsemätön juopa oli heidän välillään. Kaarina kuului kansaan. Ja se kansanrakkaus, jota nuo ihmiset harjoittivat, oli solvaisevaa, petollista. "Talonpoika" oli heistä kyllä kaunis. Hän oli siedettävä, suosittava, liikuttava siinä voimiensa liikkumattomuudessa, siinä turpeen kahlitsemassa syrjäisyydessään, missä hän eli. Hänet saatettiin siitä niin helposti siirtää kansatieteelliseen museoon! Mutta kansa, joka alkoi liikahdella, joka alkoi itse ajatella, tahtoa, toimia, joka irroittui tästä pyhästä talonpoikaisesta perikuvastaan, rakentuen uusiksi säädyiksi, itsenäisiksi sivistystekijöiksi, se oli heistä tarkoitukseton, ruma ja roskainen, sentähden, että se merkitsi keskeneräistä työtä, jota parhaillaan tehtiin. Ja sentähden he pohjaltaan halveksivat Kaarinan isää ja niinmuodoin myös häntä itseään.
Näitä kaikkia ajatteli Kaarina saattaessaan isäänsä asemalle. Katumus, häpeä, hellyys ja tuska puristivat hänen sydäntään. Hänestä tuntui kuin olisi hän kieltänyt isänsä, kavaltanut hänet vihollisille. Ensimäistä kertaa näki hän senkin, että isä oli vanha ja yksinäinen, että hänen olemassa-olonsa oli uhattu, vaikea ja vaaran-alainen. Ei vielä koskaan ollut hän tuntenut sellaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, sellaista rajatonta hellyyttä häntä kohtaan. Hänen teki mieli langeta hänen kaulaansa, pyytää anteeksi, itkeä ulos sielunhätänsä, kietoa hänet ikuisen rakkauden tunnustuksilla…
Mutta Kaarina hillitsi väkivaltaiset mielenliikkeensä. Ja kumpikaan ei sanonut mitään.
Mutta taistelu ei loppunut tähän. Tästä se vasta alkoi. Kauan levänneen tarmon pyörä oli kerran lähtenyt liikkeelle ja elämä oli sittemmin vain joka hetki herääväin voimien kasvavaa jännitystä. Loukattu talonpoikasveri, jota Kaarina tähän asti oli koettanut painaa alas ja salata, nousi nyt ylpeänä ja raskaana hänen päähänsä. Itsesäilytysvaisto, joka tähän asti oli ollut passiivista mukautumiskykyä, ilmeni nyt passiivisena vastarintana. Ainaisella pimeällä epäluulollaan ja jäykkäniskaisuudellaan loukkasi hän uusia sukulaisia. Hän tunsi, että hän vihasi heitä.
Tämä viha, joka ulottui hänen mieheensäkin, ei ollut mitään personallista, yksilöistä riippuvaa, se tuli jostakin kaukaa, alhaalta, syvyyksistä, kumeana ja kaikkivoipaisena. Se tunki juurensa kauas hämäriin pohjakerrostumiin, jotka jo ammoin olivat silmiltä kätkeytyneet, mutta jotka vielä heittivät kuvaisensa pinnalle. Se oli esi-isien taistelua lapsenlapsissa, joiden äänen väri, kasvojen juonteet, vaistot ja tunteet yhä vielä atavistisesti toistivat entisiä sieluntiloja. Ja kun Kaarina kerran oli kallistanut korvansa tälle veren äänelle, ei se antanut hänelle enää rauhaa, se teki hänet tunteettomaksi yksilöiden tuskille, vieraaksi oman itsensä onnelle ja onnettomuudelle, se painoi hänen sydämellään kuin suuri loukattu siveydenkäsky: hänellä ei ollut lupaa liittoutua viholliseen.
Tämä tunne teki hänet jokapäiväisessä elämässään jöröksi ja mahdottomaksi. Hän kieltäytyi kaikesta seurustelusta uuden sukunsa kanssa, joka vanhaan hyvään tapaan oli käsittänyt Kaarinan perheensä jäseneksi ja sellaisena velvoitetuksi ylläpitämään myöskin suvun kauniita perintätapoja. Mutta pienimmästäkin lähentymisestä hän jo murahti, pieninkin ystävällisyyden-osoitus oli hänelle loukkaus. Ja kun ei hän uudessa kodissaan saanut järjestää kaikkea aivan häiritsemättömän yksin, hän luopui kerrassaan kaikesta, hän ei pannut tikkua ristiin, vaan istui vain nyreänä nurkassa ja murjotti. Anoppi luuli häntä tyhmäksi ja epäkäytännölliseksi ja hääräsi siellä sitä enemmän. Välinpitämättömänä antoi Kaarina kaiken tapahtua, se ei ollut hänen kotinsa tämä asunto, se oli vankila, piinahuone, se kammotti häntä. Hän koetti olla sieltä poissa niin paljon kuin suinkin, hän alkoi käydä kokouksissa, luennoilla, kirjastoissa. Periaatteelliset kysymykset, joiden ohi hän tähän asti oli käynyt ummessa silmin, alkoivat askarruttaa hänen mieltään yhä enemmän ja enemmän. Hänen ajatuksensa teki kuumeisesti työtä, etsi omia uria, pyrki täyttämään sitä tyhjyyttä, minkä hänen leikittelevä nuoruutensa oli jättänyt hänen aivoihinsa. Hän oppi ymmärtämään yhteiskunnallisia ilmiöitä, puolueita, aatteita, sitä taistelua vapautuvan inhimillisyyden puolesta, jota kaikkialla hänen ympärillään käytiin. Ja hän etsi itselleen työtä kaupungilta, jotta hänen ei vain tarvitsisi olla kotona, jossa hän ei tiennyt, millä täyttää aikansa, ja täytti sen siksi pahoilla ajatuksilla. Hän tunsi, että jos hän kerrankin siellä kohoaisi täyteen mittaansa, luhistuisi heti sen valheellinen perustus. Ja hän pelkäsi…
Vanha vapaaherratar ei ollut laisinkaan tyytyväinen tähän miniänsä uuteen järjestelyyn ja hän antoi siitä hänelle hyvinkin selviä viittauksia: Tehdä työtä ulkopuolella kodin, kun ei ole siihen kerran pakotettu! Se oli sitä uudenaikaisen emansipatsionin hirveää villitystä. Naisen paikka oli kodissa. Siellä oli kyllä työtä sille, joka vain piti velvollisuuksistaan huolen, kodin koristuksena, kodin ilona ja valona, puolisona ja äitinä… Tälle viimeiselle sanalle antoi vapaaherratar aivan erikoisen painon, joka nostatti vihan lieskat Kaarinan poskille. Hänenkö olisi pitänyt vielä lisäksi tehdä vapaaherrallisia lapsia! Hän olisi voinut tappaa lapsen, jonka ainoakaan piirre olisi muistuttanut tuota vihattua rotua. Veren ääni kielsi häntä sekaantumasta viholliseen.
Se kielsi häntä myös syömästä vihollisen leipää. Hänen oli mahdotonta elää heidän armoillaan. Jos se raha, mitä heidän kodissaan liikutettiin, olisi ollut edes Aarnen omaa ansaitsemaa, olisi heidän välinen sovittelunsa ollut heidän yksityinen asiansa. Mutta Aarne eli vanhempiensa varassa. Hänen sukunsa oli rikasta ja kulunutta ja työnteko, johon ei enää ollut ulkonaista eikä sisällistä pakkoa, siis jotenkin sovinnaista. Hänellä oli näennäinen virka, jota hänen ei tarvinnut hoitaa. Työ ei sopinut ollenkaan hänen ihmistyypilleen. Yksin sen ajatuskin jo rumensi häntä. Sen edessä oli hän heti ikävä, ärtyisä, heikko, sairas, saamaton ja lahjaton. Mutta tyhjäntoimittajana hän oli komea, rohkea, henkevä ja hyvä, paras ja hauskin ihminen maailmassa. Hän osasi tosiaan tuon vaikean taidon olla laiska, nim. täyttää aikansa huomaamattomasti miellyttävillä turhanpäiväisyyksillä, vaikuttamatta silti koskaan arkipäiväiseltä. Hän oli mitä onnistunein seura-ihminen, harmiton tuhlariluonne, jonka suurin onni oli antaa elämän luisua käsistään. Sellainen hän oli silloinkin, kun Kaarina häneen tutustui ja sellainen oli Kaarina silloin itsekin ollut likipitäin. Ei hän silloin suinkaan kärsinyt laiskuudesta, päinvastoin. Mutta nyt tunsi hän maan polttavan allaan. Tämä uusi lepokoti hermostutti häntä ja Aarnen kaikkia säestävä tapa vaivasi häntä. He koettivat kyllä kumpikin kaikista perheristiriitaisuuksista huolimatta olla yhä edelleen mahdollisimman hienotunteisia ja kohteliaita toisilleen. Kaarina ei tahtonut suuttua Aarnelle. Hehän olivat kokonaan eri ihmisiä. Aarnella saattoi olla lupa olla veltto, Kaarinalla ei. Hän tunsi olevansa pantu rajavartiaksi, jonka täytyi kestää vielä tuhanten puolesta. Mutta tämä ympäristö kulutti häntä liiaksi. Hän oli siinä kytketty ainaiseen loiskasvin tilaan ja siitä johtuvaan katkeruuteen, hedelmättömyyteen, toimettomuuteen, ja hänessä alkoi vuosien mukana kyteä voimakas halu päästä vapaaksi.
Eräs odottamaton tapaus tuli väliin, joka suuresti kiirehti asioiden kulkua. Kaarinan isä kuoli.
Sitä ennen oli kautta koko Suomen tuntuva rahapula jo lakaissut pois hänen pienen liikkeensä. Hän vetäytyi silloin yksinäisyyteen kuin metsänpeto luolaansa, katosi elämän näyttämöltä yhtä huomaamattomasti kuin oli sinne tullutkin. Kaarinalla ei ollut käsitystäkään niistä epäinhimillisen tylyistä laeista, jotka liikemaailmassa määräävät ihmiskohtaloista. Hän tiesi vain, että isä oli luovuttanut liikkeensä muille ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Isä ei selitellyt ja Kaarina ei urkkinut. Tämä oli heidän vanha suhteensa. Viime aikoina oli sitäpaitsi Kaarinalla ollut niin paljon tekemistä omien huoliensa kanssa, ettei hän muuta ollut muistanutkaan. Isä oli hänelle jo kauan aikaa ollut vain enää eräs aate toisten joukossa, suurin kyllä, mutta sittenkin vain eräs aineeton aate, joka antoi tukea hänen uudelle maailmankatsomukselleen, mutta ei tullut häntä personallisesti lähelle.
Aivan viimeisellä hetkellä sai hän tiedon isänsä sairaudesta. Ja vasta hänen kuolinvuoteensa ääressä paljastui Kaarinalle kasvoista kasvoihin koko elämän vakavuus, elämän murhe, joka on suurempi kuin kaikki muu.
Särkyvin sydämin hän astui isänsä kuolinhuoneeseen. Se oli pieni komero rapistuneen talon pihan perällä ja kaikesta päättäen köyhälistön hallussa. Pöydällä kyti kurja käsilamppu. Joitakin metallilevyjä ja ruuveja, pari kirjaa ja paperiarkkia levällään, siinä kuolevan koko omaisuus. Hän oli vielä viimeisillään yrittänyt saada, valmiiksi jotakin keksintöä, josta hän toivoi saavansa patentin ja rahaa. Se oli ollut hänen viimeinen oljenkortensa. Kaikki, mitä Kaarina näki ympärillään, todisti puutetta, kurjuutta, suorastaan nälkää…
Kaarinalla ei ollut tästä kaikesta ollut aavistustakaan. Isä ei ollut tahtonut murhettaa tytärtään omilla huolillaan.
Älyttömällä tuskalla tuijotti Kaarina isäänsä, joka sammui siinä hänen silmiensä edessä ilman lääkärin apua, ilman hoitoa, kaiken puutteessa niinkuin kurjin kerjäläinen. Hän seisoi siinä avuttomana, murtuneena, tyhjin käsin, sillä ylpeydessään hän ei ollut kotoa lähtiessään huolinut mieheltään matka-apua.
Hänen ajatuksensa hämärtyi, se kieltäytyi käsittämästä tätä ihmiskohtaloiden hirvittävää vaihtelevaisuutta. Oliko hän siis nähnyt unta? Oliko tämä riutuva, hyljätty mies todellakin se sama, jonka hän viimeksi vielä oli nähnyt käskijäpaikalla elämän hyörinän, elämän runsauden keskellä? Missä olivat nyt kaikki ne moninaiset muodot, jotka hän henkensä voimalla niin monta vuotta oli pitänyt koossa? Kaikki rauennutta, kaikki poispuhallettua! Turhaan olivat nuo aivot siis liekehtineet, turhaan nuo rautahermot tehneet työtä. Ei mitään jälkeä siitä näkynyt. Kaarina itse oli ainoa näkyväinen tulos tuosta inhimillisestä voimayhtymästä, joka jälleen hajosi. Kaarina oli saanut nousta ihanille ilmoille noilta väkeviltä hartioilta, jotka jälleen väsähtäen painuivat multaan. Turhaanko ne olivat hänetkin nostaneet?
Kaiken yötä istui Kaarina näissä ajatuksissa isänsä vuoteen ääressä hypnoottisesti tuijottaen häneen. Taas tunsi hän sen saman suuren keskinäisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen kuin kerran saattaessaan isäänsä Helsingin asemalle, mutta tällä kertaa vieläkin äärettömämpänä. Mystillinen voimavirta kulki yön hiljaisuudessa kuolevan ja elävän välillä. Isä makasi äänettömänä tapaillen kosmillisella, kaukaisella katseella Kaarinaa. Hän ei sanonut mitään, mutta Kaarina kuuli selvästi hänen äänensä, joka sanoi: "Sinun on otettava käsiisi laukeavat langat, sinun on oltava sitä, mitä minä en enää jaksa, elämänkeskus, voimienkeskus…" Kaarinasta yksin riippui, tahtoiko hän heittää hukkaan isänsä työn vaiko pelastaa…
Yön hetket kuluivat. Sairas heikontui. Ja Kaarina tunsi selvästi, miten voima, joka kuolevasta vähitellen luopui, virtasi häneen, miten ihme tapahtui, miten toisen henki siirtyi toiseen ja sen kera elämän murhe ja edesvastuu…
Sen jälkeen ei Kaarina enää palannut miehensä kotiin.
Hän peri isältään henkivakuutuksen, joka oli tarpeeksi suuri takaamaan hänelle joksikin vuodeksi huolettoman toimeentulon. Ja hän päätti tällä aikaa valmistua johonkin hyödylliseen työhön, itsensä elättäjäksi, niinkuin isä oli toivonut. Nyt kun hän oli kuollut, hallitsi hänen näkymätön tahtonsa Kaarinaa voimakkaammin kuin milloinkaan ennen. Erohetken lumous jatkui yhä. Isä ikäänkuin haudasta pitäen vielä joka hetki kahden käden nosti häntä ylöspäin, varoitti hukkumasta, velvoitti vakavaan elämäntaisteluun.
Ja Kaarinasta tuli vakava. Hänen luonteensa muuttui ääriviivoiltaan täsmälliseksi, hänen tahtonsa määrästään tietoiseksi kantaen kenties liiankin ankarasti edesvastuuta inhimillisestä olemassaolostaan.
Kaikki viha ja katkeruus oli aikoja sitten karkonnut hänen sydämestään. Avioliiton aikainen hermojen kapina oli ollut ainoastaan itsesäilytysvaistoa, se oli ollut hänen terveen luontonsa vastalause hengenvaarallista ympäristöä vastaan. Mutta mikäli luonnottomat kahleet irtautuivat, sikäli palasi jälleen rauha ja ihmisrakkaus hänen sieluunsa. Murheen ja lempeyden sekaisilla tunteilla muisteli hän muinaisuuttaan. Sen keveä ja kullankimmeltävä ilmakehä ei ollut häntä varten. Hän ei kuulunut ansarikukkiin; se jykevä aines, jonka Kaarina oli saanut perinnöksi, velvoitti hänet kestämään työtä ja taistelua. Hän ei edes kadehtinut niitä, jotka helpommalla pääsivät. Työ itsessään ei ollut mikään hyve tai mittapuu ihmisiä arvosteltaessa, sen hän ymmärsi. Toiset syntyivät valmiina tähän maailmaan, toiset keskentekoisina. Toisilla oli työtä, toisilla ei. Vika ei ollut ihmisissä, vaan ihmisten sopimattomissa yhdistelyissä.
Kaarina suoritti näytteet ammattikelpoisuudestaan ja alistui nurkumatta yhteiskunnallisten tehtäväin aisoihin.
Hänen elämänsä ei sittemmin suinkaan aina ollut helppoa. Siinä oli useasti raskaita ja karuja taipaleita. Mutta kaikki ulkonaiset vaikeudet, leipätyönkin rasittava orjuus, olivat hänestä keveitä, kun hän vertasi niitä siihen murtavaan hätään, jonka sisällinen syytös, häpeä ja valapattoisuus entisen avioliiton aikana olivat hänelle tuottaneet. Hän ei ollut ehkä nytkään onnellisempi, mutta hänellä oli hyvän omantunnon rauha.
Monasti hän yritti väsyä. Mutta silloin hänen ei tarvinnut muuta kuin taas kuulostaa sen suuren, salaperäisen valtimon tykintää, joka tullen jostakin kaukaa, sukupolvien takaa, tuhanten tuntemattomien sydänten viestiä kantaen, par'aikaa löi hänen omassa povessaan. Ja jälleen elpyivät hänen väsyneet voimansa, jälleen tunsi hän tuon kummallisen tunteen, että oli suurta olla pieni elävä pisara sen ikuisessa virrassa. Hän ei ollut yksin, hänellä oli veren ääni puolellaan.
Mitä se oli? Mitä oli isänmaanrakkaus, mitä kansallisuus-tunnon ja rotu-yhteyden kaikkivaltias vaisto? Ääretön voima se ainakin oli. Eikä Kaarina kenties koskaan olisi tullut sitä voimaa tuntemaan, ellei hän kerran olisi rikkonut sitä vastaan.