ÄIDIN KASVOT.
Emo maa, taas vehreän vaippasi auki sa luot, syliis suljet mun, parmaillas itkeä suot ilokyyneliin pois pahat päivät. Kaikk', kaikki jo unhoon jäivät, kun löysin ma sun!
Ketokumina viuhkoo ja puntarpää, timotei mua huiskeillaan. Rikkaampaa riemua ei ole osalla ihmisten lasten kuin vaipua maammoaan vasten käsivarsille maan!
Taas lempeät äidinkasvonsa tunne ja nää!
On murtumaton
side, meitä mi yhdistää!
Tää lempi laill' on kukan pienon
sadevihman ruokkima vienon
ja auringon.
Salasuukosta laineilla syntyi se illan kuun ja mainingin, kujerruksesta linnun ja puun, sylin-annista päivän kullan ja mustan, hohkavan mullan tovin helteisin.
Se syntyi sun syömmees jo kuusiöisenä, kun lumon laulavin vöin kiers ihanuus Pohjolan sun, veshelmisen virran juoksu, spirean ja lehdokin tuoksu valonpaaltavin öin.
Siit' asti se poltossa suonien soutaa niin kuin kaipaus sydänmaan syvän sammaliin, sen vilvaalle pielukselle, kun raskas on elämän helle ja uupumus.
Moni maailmanmatkalla haihtuvi haave muu kera vuosien, tää ain' eteen kangastuu, tää usko sun parannus-yrttiis, levon balsamiis, suomyrttiis, maa ihmeiden!
Kuin sairas laps, min otsan ouruavan emo tyyntänyt on, ma kiitosta soperran ja siunaan sun mättääs ja kantos… Tarun jätti taas sai sylin-antos ja on voittamaton!