ULAPALLA.
Juon pärskettä aallon ja suurt' avaruutta ja ilmaa, mi pauhaa kuin tyhjyys sois, juon auringon tulta, meren suolaisuutta… Ja sielu kuin aalto soljuvi pois…
Jäi maininki menneen
somerrannalle sinne…
Mi liekään ollut se surujen maa!
Tuul', aavojen lintu,
vie pois, vaikka minne!
Sen surujen maan halaan unhoittaa…
Kaars katve sen pitkä ja kaislojen vemmel, veen vilja niin tyhjä kuin eloni työ… Tää kauniimp' on korska ves'orhien temmel, mi tahtonsa uhmaten taivaalle lyö!
Kuin laulava laine niin olla ma halaan, maast' irti kuin tuuli, mi purttani vie! Kyll', ystävät, viipyy ma ennenkuin palaan: on eessäni sininen, rannaton tie!
On keinuva silta, on simpukkalinnat, on koralliruusujen talveton maa, nereiidien kylmät merenvaha-rinnat, latu turhuuden tuskaton vaeltaa…
On kulku niin kuulas kuin tähtien välke, vana valkea taivahan joutsenten, on soittelo sorja kuin henkien helke tai atlantiidien kantelojen…
On vaahtinen tanhu veenneitojen mailla, utukarkelot kaikkensa unhoittaneen… Vain kauneushurmio sielua vailla, vain myrsky hohdossa taivaan ja veen!