KARMAN PUISTO.
— Puu vapajava, sinust' en saa silmiäni pois…
Miks oksas aina värisee ja lehtisyysi sykkää?
Ei ilmaa niin tyyntä, ei yötä niin mykkää,
ettei ne vavahtelis, ettei ne sois…
En silmiäni, sieluani sinusta saa pois…
— Lien Golgatalla kohonnut ma muinen ristinpuuna, lien ollut vihan vitsana ja ryövärien suuna, siks koskaan ei häpeäni hälvene pois… Aina ma huokaan suruani syvää, ei angeluksen hyminää niin armossa hyvää, että se raukalle rauhan tois, ei koskaan mun häpeäni hälvene pois…
— Ah, pensas, pieni pensas, mikä rikoksesi lie? Miks talviyön hangelle ja nuoreen kevätnurmeen sa vuodatat sun sydämesi synkän punahurmeen, kuin piirtyis sulle loputon kärsimyksen tie?
— Lien Kirkkaudenpoikaa ma kironnut kerta,
lien ollut se lieko, jolla lyötiin viatonta,
ja naula puhki jalkojen ja otsan okaa monta…
Siks tuomiopäivään ma tihkun tuskan verta…
— Ah, sieluni, sieluni, niin olet soinut,
niin olet sinäkin verta pisaroinut…
Ei koskaan sun soimasi hiljene pois.
Liet ollut pilkka pimeä, kun maailman Valo
kuoli,
lie suudelmassa Juudaksen sun hymyäsi puoli,
siks on kuin yrtit Getsemanen yössäsi sois
ja kuiskis: lailla Pietarin sa kieltänyt oot
parhaas…
Ah, sieluni, mun sieluni, katso kukkatarhaasi sun lehväis alla lymyää paratiisin kyy ja tekemätön hyvätyö ja näkymätön syy!
Aina se värisee, aina se sykkää, ei ilmaa niin tyyntä, ei yötä niin mykkää, ettei se vavahtelis, ettei se sois… Koskaan sen soima ei hiljene pois…