KUOLON KUUTAMO.
Kun kuuhut paistoi kuolon viidakkohon, ma sulin suureen kaihon laulelohon yön sormein soitellessa sydäntäin ja haastoin näin:
»Oot nähnyt, ystäväin,
mun sydämeni kaikki kauniit puistot,
vain yhtä et,
et kaikkein kaunehinta,
mi kätkee syvimpäni, sydän-muistot,
yökukkaset,
jotk' aukeevat, kun ankeinna on rinta,
et kalmistoa, jossa uinuvat
rakkaat vainajat,
kuolleet ja surmatut,
ja murhaajat ja itsemurhaajat…
Ne illoin luonani käy karkelossa,
kun kuuhut kulkee kuolon viidakossa,
kun muut mun unhoittavat,
sinäkin…»
Virkahdat:
»Minäkin!
Mi häijy sibylla tuon kuiskas sulle
tuhoisan sanan!
Niin vieraaks äkkiä sa kävit mulle.
Sun ystäväs on matkaajia Manan…
Ma hukun niiden lukuun.
Mua kaamoittaa maan ristipeitto-parmas,
kun nään,
ett' aavekansa onkalon
on riemus riemuinnut ja huoles huollut;
en kestä sitä, lähteä mun täytyy…»
»Ja milloin palaat, armas?»
»Ma palaan, kun ma kuulun surman sukuun ja pääsen öittes lemmenkarkelohon, ma palaan, kun oon kuollut…»
Ma yksin jäin yön sormein soitellessa sydäntäin… Kun kuuhut paistoi kuolon viidakkohon, hän hylkäs mun, mun ainut ystäväin!